tiistai 29. toukokuuta 2012

The Casbah

Nyt on koittanut se hetki että useamman kuukauden odottelun jälkeen mun on pakko esitellä teille bändi nimeltä The Casbah. Kukaan ei siis suinkaan pakota mua tähän, mutta enpä oo fiilistellyt mitään suomalaista bändiä tällälailla vuosikausiin. (Vaikka tiesinkin bändin entuudestaan, voisi ajatella että) kaikki alkoi siitä, kun eräänä maaliskuisena tiistai-iltana menin tylsyyspäissäni extemporeen Tavastialle tsiigaamaan ruotsalaista The Amazingia. Varmaankin hätäisen lähdön ansiosta en ollut keikalta totuttuun tapaan tuntia myöhässä, vaikka The Casbah olikin jo lavalla kun saliin astelin. Keikka lennätti minut henkisesti niin pyllylleen etten osannut oikein enää pääesiintyjään keskittyä, ja yöunetkin meni harmitellessa etten tajunnut ostaa tuoretta ep:tä. Sain sen kuitenkin aika nopeasti hommattua levyhyllyyni ja sen jälkeen neljän biisin ep:lle on kertynyt Last.fm:n mukaan kuunteluja 324. Se tekee 81 soittoa per biisi.

Suomen parhaassa brittipoppibändissä hurmaa sen turvallinen tuttuus, mutta apinoinnista tai kaavamaisuudesta ei todellakaan ole kyse! Genre vain on niin hyvin hallussa että jopa sattumalta bändiä kuullut äitini luuli kappaleen olevan "se 90-luvun brittihitti, jonka nimeä en nyt muista". Bändi on ikään kuin yhdistelmä kaikkia lempibändejä, mutta kuitenkin jotain uutta. Vaikka keikan jälkeen The Casbah kummittelikin mielessä Suomen Oasiksena, se ei osoittautunutkaan ihan koko totuudeksi. Vaikutteita on imetty paljon laajemmin: muiltakin yhtyeiltä ja vuosikymmeniltä. Se näkyy ja kuuluu varmuutena omaan juttuun. Kappaleet ovat miellyttäviä, mutta niissä on särmää. Sävellykset ovat loistavia, ja tuntuu vain että nälkä kasvaisi syödessä.

Helmikuussa julkaistussa All Eyes Open ep:ssä ei ole mitään vikaa, eikä tämä ole sellainen lame kiertoilmaisu sille että se olisi vain ok. Kaikki neljä kappaletta ovat hienoimpia suomalaisia kappaleita, jotka ovat korviini kantautuneet pitkään aikaan. Flowers on hitti vailla vertaa, Jackalsin synakuvio jää päähän aina kiusaksi asti, Stop the Clocks voittaa Noel Gallagherin samannimisen kappaleen mennen tullen (vaikka sekin on erinomainen biisi) ja ep:n päättävä All Seeing Eye takaa, että repeat on ja pysyy päällä. Muistan keikkaseurani ihmetelleen, että mikäs bändi tää tällanen on jolla on kolme mahtavaa vokalistia. Kaikki edellytykset suurellekin suosiolle löytynevät, kun lauluäänilläkin on lahjottu koko bändiä. Tyylitajun lisäksi siis. Paketti on ns. kasassa.



Facebook
Soundcloud
Twitter

perjantai 25. toukokuuta 2012

San Miguel Primavera Sound 2012 -ennakko

Hehe, aluksi tämän vuoden Primavera Soundin lineup näytti huomattavasti heikommalta kuin viime vuonna, mutta ajattelin että olisi tyhmää jättää menemättä, kun olen Barcelonassa joka tapauksessa silloin, joten ostin lipun. Sittemmin tulivat aikataulut, ja ympyröin niistä ainoastaan kolmen pääpäivän "pakko nähdä" -bändit. Ympyröityjen esiintyjien summaksi laskin 57. On utopistista ajatella, että ehtisin nähdä näitä kaikkia, mutta ainahan voi haaveilla.

Jos kaikki MUST-bändit paljastaisin, en luultavasti saisi tekstiä julkaistua ikinä, joten 15 timanttista keikkaennakkoa, viisi per päivä, än yy tee nyt! Vaikka ei Primis kutsuisikaan, suosittelen ottamaan mahdolliset tuntemattomat haltuun - eikä vähiten siksi, että osa niistä on nähtävissä Suomessakin kesän aikana.

TORSTAI

19:00 FRIENDS (Mini)

Vaikeasti googletettava bändi, joiden biisi I'm His Girl on päätynyt mun henkilökohtaiseksi anthemiksi sanomansa puolesta (ei sanojen). Friends oli jonkun live-videon perusteella aika onneton lavalla, mutta  musanördefrendini ylisti yhtyeen kohti ääretöntä (ja sen yli) nähtyään ne jossain showcase-festareilla. YouTubeen ei muutenkaan ole luottamista, joten pakko tsiigaa omin silmin!

00:30 REFUSED (Ray-Ban)

Vuoden toisiksi odotetuin comeback, joka on mahdollista todistaa myös Ruisrockissa. Ei tähän tarvii muuta sanoo kuin, että idiootit ei mee kattoon.

01:45 A$AP ROCKY (Pitchfork)

Jo viime vuonna oli selvää, että Rakim Mayersista tulee tän vuoden Tyler the Creator. Synkkä tunnelma, chillit biitit ja swäääg pitävät huolen että A$AP maistuu valkoisille. Ei siis mitenkään huonolla! Pretty Motherfucka on yksi odotetuimmista artisteistani sekä Primaverassa että Roskildessa ja Flow'ssa. Takaan, että ulkoilmakeikalle kävellessäsi törmäät kannabiksenkatkuiseen savuseinään ellet ole varuillasi.

02:45 JAPANDROIDS (Vice)

Pari vuotta sitten yhden Roskilden parhaista keikoista kiskaissut duo on tullut takaisin! Tai siis tulee nyt! Uusi Celebration Rock julkaistaan kesäkuun alussa, ja se on ridiculously good. Ennen levyn ilmestymistä uskallan väittää, että siinä on yksi vuoden pläjäyksistä! Japandroids on muuten ainut bändi, joka on puskenut mun kaikkien aikojen suosikkien joukkoon moneen vuoteen. Nää on niin kovia ettei superlatiivit riitä kuvaamaan. Jaetulla ykkössijalla eniten odotetuista keikoista.

03:10 JOHN TALABOT (live) (Ray-Ban)

Se jätkä, jonka kanssa Japandroids jakaa odotetuimman keikan paalupaikan. Nokkelimmat ehkä hoksas, että ne soittaa osittain samaan aikaan. Eeeeeeeeeeeh! On tästä ollut ennenkin puhetta, mutta (edelleen) olen sitä mieltä, että jätkä on tehnyt vuoden parhaan biisin ja lähes parhaan levyn, ja nyt ois mahdollista nähdä John Talabot kotikaupungissaan heittämässä ekan live-keikan ever. Että teeppä tässä nyt sit päätöksiä, siitä kumman tsiigaa kokonaan.

PERJANTAI

17:55 OTHER LIVES (San Miguel)

Pakollisen nynnyindieslotin täyttämisbändi meikän aikatauluista. (Tai ehkä se paikka kuuluis eniten Death Cab for Cutielle, mut en oo vielä varma niistä, koska ne on nähty ennenkin ja siinä menee päällekkäin White Denim ja Bleached.) Mut nii, tästä kiinnityksestä iloittiin jo viime vuonna, ja sen jälkeen bändi on päätynyt Radioheadin lämppäriksi ja on buukattu lukuisille festareille tänä kesänä. Syystä!

23:15 WAVVES (Mini)

Kun pari vuotta sitten Nathan Williams ja kumppanit peruivat Roskilde-keikkansa, olin et EVVK, ihan paskaa muutenki. Sittemmin Wavves on karistellut ylimääräiset noiset popistaan ja päätynyt aina vaatekauppojen taustamusiikiksi asti - ilman että asenne olisi kärsinyt! Aika on nyt kypsä Wavvesille. Älkää peruko tällä kertaa!

00:15 TRASH TALK (Pitchfork)

Vaikka raskaan musiikin osuus on tänä vuonna ehkä huipussaan, ei vaan jää aikaa hevistellä, koska pakolliset rockit ja räpit menee ohi. Perjantain adrealiiniannoksen käyn myllyttämässä jenkkihardcoresta, jota vaan ei voi missata. Alla kohtuullisen badass video. Bongattavissa myös Roskildessa, mikäli joku on sinnekin menossa!


02:00 THE RAPTURE (San Miguel)

Olisin ehkä voinut joskus kuvitella, että The Rapturen aika oli silloin kun !!! esiintyi Flow Festivalin päälavalla, ja lavan edessä olleet pensaat tuhoituivat tanssijoiden jaloissa. Kuusi vuotta sen jälkeen discopunk on edelleen ajankohtaista ja The Rapture on vieläkin elinvoimainen pakkocheckaus. Mee testaan, kuinka deeppii sun love on.

02:45 ARAABMUZIK (Pitchfork)

Alkuvuoden kuunnelluimpia artisteja, vaikka kokikin pienen inflaation uuden mixtapen tultua. Almost instrumental hip hop at its best. Joo, ja joitain sellasia tranceteknodance-vaikutteita löytyy myös, että ennustan että saadaan aamuyön jumitustanssipirskeet!

LAUANTAI

19:00 VERONICA FALLS (Mini)

Yhden viime vuoden kiinnostavimmista debyyteistä julkaissut lontoolainen kvartetti on ihan pakko nähdä tänä kesänä. Jos Primaveran aikataulut eivät anna periksi, sunnuntaina on luvassa myös ilmaiskeikka lumoavassa Ciutadellan puistossa. Unohtamatta tietenkään heinäkuista Kuudes aisti -visiittiä Helsingissä! Bändi ja lippu haltuun viimeistään nyt!

22:00 REAL ESTATE (Pitchfork)

Järjestäjät ovat tuupanneet samoille kellonlyömille kiinteistövälityksen poikien kanssa Beach Housen, The Olivia Tremor Controlin ja Josh T. Pearsonin. Päällekkäisyys lienee tämän vuoden pahimpia, sillä jopa joku ihan tuntematon spaniaardi lähestyi mua viestillä, koska tarvitsi apua päätöksenteossa. Sanoin, että kannattaa mennä fiiliksen mukaan, mut mikään ei oo niin varmaa kuin se, että Real Estaten It's Real on viime vuoden kaunein rakkauslaulu.

23:00 CHROMATICS (Pitchfork)

Vaikka Chromaticsin uusin Kill for Love -lätty ei olekaan vielä kokonaisuutena jaksanut avautua minulle niin muutamat kappaleet pitävät huolen siitä, että keikalle on valtavat odotukset. Mahtavan Music listography -kirjani "list songs you'd want to be serenated with" -sivu ammotti tyhjyyttään ennen kuin korviini kantautui Lady... Pojat, ohoi ;--D

00:30 YO LA TENGO (Mini)

Olen kuunnellut itseäni vanhempaa yhtyettä viimeksi varmaan seitsemän tai kahdeksan vuotta sitten, mutta loistavuus luultavasti ei ole kadonnut minnekään. Nostalgiakategorian lisäksi Yo La Tengo menee ainakin mulla sinne "pakko nähdä ku ei oo vielä nähty" -kategoriaan, vaikka yhtye keikkaileekin kohtuullisen ahkerasti. Tilaisuuksia ei ole tarjottimella tarjoiltu ennen tätä, ja tää on vähän kuin tietäis etukäteen, että on mahdollista nähdä revontulia. Olisi helvetin tyhmää jättää kattomatta, koska koskaan ei voi tietää, koska seuraava tilaisuus tulee vai tuleeko koskaan. En oo muuten koskaan nähnyt revontuliakaan. Ja tää oli ehkä typerin perustelu koskaan :-D

01:15 MUJERES (Vice)

Barcelonalaisbändin keikan kotikaupungissaan todistaneena uskallan uhota, että tälle keikalle kannattaa piipahtaa Yo La Tengon ja Justicen välissä, vaikka kiire tuleekin. Espanjalaisrytmien täydentämissä monipuolisissa punkrock/rock'n'roll/rockabilly/garage-kemuissa loksahti suu ammolleen hyvästä meiningistä. Villi bändi, villit fanit!

Jos jollain on jotain taikapapuja, joilla pystyisi näkeen kaikki loputkin bändit siten että ehtisi myös juoda kaljaa, nähdä tuttuja, käydä pissalla ja syödä jotain, niin teleportatkaa niitä mulle! Saa muuten tulla nykiin hihasta, jos mut sieltä bongaa! Oon "yksin" liikenteessä, joten pienet musajauhamiset silloin tällöin ovat täysin paikallaan.

PS. Nuorgam pisti pihalle samanhenkisen listauksen sillä aikaa kun googlettelin videoita tekstin kaveriksi! Kandee käydä lukeen se TÄÄLLÄ! Asiatyypit puhuu asiaa.

torstai 24. toukokuuta 2012

Anthony Green - Moon Song



Huh, mikä live-versio Anthony Greenin Moon Songista! Tässä yksi syy, miksi Circa Survive tai edes pelkkä vokalisti tulisi viimein saada Suomeen. Talvella julkaistu CS:n keulakuvan toinen sooloalbumi Beautiful Things ei risteillyt samoissa astraalisissa sfääreissä Circa Surviven tai debyyttisoolon kanssa, mutta totaalisen erilainen lavaversiointi potkii lujaa tuoden mieleen mm. ysäri-Radioheadin. Albumilla polynesialaisissa rantatunnelmissa pulikoinut kappale on siirretty melankolisempaan ympäristöön, mikä tekee ihmeitä. Myös karjuntaa kuullaan, mikä kuulostaa yllättäen loistavalta, vaikka Anthony Greenin lauluääni onkin maailman parhaita. Studioversio on kuunneltavissa mm. Spotifysta.

Helsingin keikkasatoa mm. The Lemonheads ja Cloud Nothings

Tervehdys! On tullut tässä käytyä viime aikoina muutamilla keikoilla, joista liikenee jotain sanottavaakin. Musiikin kuuntelun kannalta olen liikkunut jossain 80- ja 90-luvun taitteessa välillä 60-luvulle visiittejä tehden, eikä uusiin tuttavuuksiin ole oikein ehtinyt tutustua. Toivottavasti kesän aikana kuitenkin saamme jotain kiinnostavia uusia julkaisuja...


The Dø @ Tavastia


The Dø ei ole minulle erityisen läheinen bändi. Mielessäni olen yhdistänyt yhtyeen yleensä vähän "tyttömäiseen" meininkiin, on melodiaa ja hassuttelua, mutta se tietty särmä siitä puuttuu (enkä tarkoita tällä, että kaikki ns. tyttömäinen musiikki olisi shittiä). Joka tapauksessa levyltä kuunneltuna en ollut koskaan The Døn musiikista innostunut, mutta Tavastian keikka otti minut täydellisesti huomaansa ensimmäisistä säkeistä lähtien.

iPhoneni laadukasta kuvamateriaalia keikalta... Soitinarsenaali käy tästä kuitenkin ilmi. Äärivasemmalla perkussionisti/saksofonisti/syntetisaattoristi.

Olivia Bouyssou-Merilahden (oijoi mikä nimikin tuolla neitosella!) esiintymisessä on samaan aikaan jotain sympaattista ja vaarallista. Taitava laulaja ja ennen kaikkea mieletön esiintyjä. Muitakaan bändin jäseniä ei voi tällä saralla moittia: soitto pelasi täydellisesti ja yleisvaikutelma oli jännittävän rytmikäs, vaikka varsinainen rumpali yhtyeestä puuttuikin.

Mielenkiintoisinta The Døn musiikissa on sen luovuus ja monipuolisuus. Välillä saattoi tuntea olevansa kuuntelemassa free jazzia, mutta seuraavan 30 sekunnin aikana soundimaailma siirtyikin sujuvasti indie popin kautta metalliin. Yleensä en tällaisesta poukkoilusta sen kummemmin lämpene, mutta The Døn lavakarisma ja soittotaito vain kerta kaikkiaan veivät mukanaan. Yksi parhaista näkemistäni keikoista, jonka biisejä en tuntenut etukäteen.


The Lemonheads @ Tavastia


Voitettuani Stupido shopin kisasta liput edelliseen keikkaan ja tähän The Lemonheadsiin, olin ratketa riemusta, sillä rahatilanne ei ollut antanut periksi sitruunadaijujen kalliihkoon lippuun. Kuuntelin mahtavaa, mieletöntä ja täydellisen upeaa It's A Shame About Ray -klassikkoalbumia lähes repeatilla muutaman viikon ennen keikkaa. Odotukset olivat kovat.



Oikeasti: onko mitään parempaa ja ihanampaa maailmassa kuin tämä?

Kun Evan Dando bändeineen astui lavalle, kiinnitin ensimmäiseksi huomiota itse sankarin eleettömään olemukseen, mutta myös basistin ja rumpalin studio/taustamuusikkomaiseen vibaan. Rockin' Stroll lähti soimaan ilman mitään spiikkejä ja ikävä kyllä lukuun ottamatta kahta Dandon mutisemaa thanksia näissä tunnelmissa jatkui koko pahvinmakuinen keikka. Oli aivan ilmeistä, että Dandolla oli paska fiilis soittaa tuttuja klassikkobiisejä päivästä toiseen, eikä bändin livevireessä ollut pisaraakaan intoa. Tätä ei pystynyt korjaamaan edes selkeästi fiiliksissä ollut täydehkö Tavastia.


Hämmästyttävää oli kuitenkin se, että Lemonheadsin musiikki ei voinut mennä pilalle edes tällaisesta lähestulkoon sieluttomasta tulkinnasta. Sulosoinnut vaan luikertelivat korviin ja nautinto oli huumaava, kunnes taas biisin loputtua ei ehtinyt edes taputtaa ennen kuin seuraava riffi oli jo läpihuudossa. Joka tapauksessa ei kaduta yhtään, että tämän upean bändin näki livenä. Toivon todella, että Dando vielä löytää tavan esiintyä ja tehdä musiikkia, josta hän itsekin saa jotain irti!

Ps. Äijä muuten tuli vetämään encoren ulkotakki päällä


Black Lizard & Death Hawks @ Ravintola Torvi


Olin moikkailemassa lahtelaisia kavereitani ja huomasin, että kyseisen ehkä jokseenkin aliarvostetun kaupungin yhdessä menomestassa, Ravintola Torvessa, oli illalla tulossa erittäin kiinnostava Black Lizardin ja Death Hawksin yhteinen keikka.

Black Lizard veti tuttuun tapaan mahtavan keikan, jossa surina ja särinä kietoutuivat psykedeeliseksi vahaksi. Erityistä kiitosta annan parista uudesta biisistä, joissa oli mielestäni varsin miellyttävää Black Tambourine - ja Velvet Underground -henkeä.



Death Hawksia levyn olin kuunnellut etukäteen ehkä yhden kerran, ja vaikutelma siitä oli reippaasti positiivisen puolella. Joka tapauksessa kun nämä sällit astuivat lavalle, jokin ei vain toiminut. Tuntui, että 60-70-luvun fiilistä tavoittelevan yhtyeen soundissa on levyllä osuttu johonkin siihen roots- ja psykedeliasuoneen, mistä syntyy nautinnollista korvientäytettä. Keikka kuitenkin loi vaikutelman jonkin trendin harjalla liitelevästä poppoosta, joka ei pysty yltämään läheskään musiikillisten esikuviensa vartaiseen tunnelmaan (toki sellaiseen on turha edes pyrkiä). Asiaan saattoi myös vaikuttaa oma aavistuksen sekava olotilani ja edeltänyt Black Lizardin loistava keikka.


Ozric Tentacles @ Tavastia


Menin katsomaan Ozric Tentaclesia faijani kanssa, sillä yhtye on hänen uusimpia innostuksiaan. Lueskelin netistä taustatietoja etukäteen ja tuumailin, että elektronisen musiikin ja progen yhdistelmähän kuulostaa varsin kiehtovalta. Onhan Kingston Wall kuitenkin vanhoja suosikkeja jne. Radio Helsingin mainoksessa mainittiin sitä paitsi erikseen keikan valoshow'n tehneen yrityksen nimi. Luvassa oli siis varmasti jonkinmoinen spektaakkeli!

Tavastia oli täynnä locksipäitä ja kalastajahousuja kun saavuimme paikalle. Tunnelma olikin läpi koko kaksi ja puolituntisen keikan kuin full moon partyissa. Esimerkiksi yksi intialaisen gurun fanipaitaan sonnustautunut mieshenkilö tanssi läpi keikan pyörien oman kuvitteellisen akselinsa ympäri käsi ojennettuna kohti taivaita.

Itse musiikki oli mielestäni suhtkoht mielenkiintoista, mutta meni ehkä omaan makuuni aavistuksen verran liikaa psyketrancen puolelle. Myös joka biisissä toistunut samanlainen rumpukomppi aiheutti pieniä kyllästymisen oireita, mutta joka puolella ympärilläni ihmiset olivat kyllä niin fiiliksissä, etten vastaavaa ole vähään aikaan nähnyt. Ehkä jos itsekin olisin ollut hapoissa olisin lämmennyt enemmän!


Cloud Nothings @ Kuudes Linja


Yllättäen Tavastialta Kutoselle siirtynyt Cloud Nothingsien keikka oli yksi eniten odottamistani pläjäyksistä tänä keväänä. Yhtyeen uusin älppäri Attack On Memory on ollut tasaisessa soitossa viime aikoina ja kovin paljon pidin edellisestäkin levystä. Livefiilis ei myöskään onneksi pettänyt!



Tästä videosta saa vähän kuvaa fiiliksestä. Mahtava bändi!

Dylan Baldi ja kumppanit ovat itseni ikäisiä nuoria sällejä, mutta niin vaan menivät ja vetivät loistavan keikan. Naiivit poppivaikutteet ja ahdistusta henkivät lyriikat yhdistettynä punk-ryskytykseen soivat suloisina, ja ihmiset olivat silmin nähden fiiliksissä. Parasta antia olivat mielestäni pariin kertaan, esim. Wasted Days -biisissä, räjähtäneet pitkät noise-sessiot. En katsonut kellosta, mutta tuntui siinä parin bissen jälkeen, että taivaallista surinaa ja melua lähti kitaroista reippaasti ehkä parinkymmenenkin minuutin ajan. Suosittelen ehdottomasti Cloud Nothingsin livesetin tsekkaamista kaikille Sonic Youthista ja vastaavista ihanista yhtyeistä pitäville.

keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Hunx and His Punx Barcelonassa

Hola! Kävin viikonloppuna Barcelonassa testaamassa Helsinkiinkin tällä viikolla saapuvien jenkkien live-kunnon! 50-luvun rockissa ja popissa uitettua garagepunkia soittava Hunx and His Punx yllätti minut sekä hyvässä että pahassa. Ennakko-odotusten mureneminen oli suoraan verrannollista keikan etenemiseen, joten kerronpa teille, mitä bändiltä kannattaa odottaa.

Hunx
En jaxanut kaivaa keikalla kameraa esiin, nii piirsin Hunxista kahvitauolla kuvan (feat. kahvitahrat)  

ALKUASETELMA

Bändi esiintyi joskus aamuyöllä Razzmatazzissa, joka on sekä Barcelonan legendaarisimpia yökerhoja että viiden erityylisen baarin yhdistävä valtava kerrostalo. Jälkimmäisen on tottunut helposti yhdistämään ehkä ei-niin-rock'n'rolliin fiilikseen ja sieluttomiin sokkelokapakoihin. Razzmatazz oli kuitenkin hämmentävä seos teollisuushallia, Tavastian Lauantaidiskoa, suomalaisen hintaista juomaa, VIP-jonoja, värikästä asiakaskuntaa ja espanjalaista organisointia. Musiikilliset odotukset olivat suuret, sillä olin fiilistellyt kohtuullisen paljon Too Young to Be in Love -debyyttialbumia, joskin aika pintapuolisesti. Odotukseni keikkatilanteesta sen sijaan nojasivat hyvin paljon kokemukseeni Jacuzzi Boysin keikasta samassa kaupungissa kuukautta aikaisemmin. Ajankohdan, odotusten ja keikkapaikan lisäksi muita vaikuttavia tekijöitä olivat ennen keikkaa tapahtuneet asiat sekä espanjalainen yleisö, mutta erityisen hyvin tai huonosti vastaanottava asetelma ei ollut. Siinä mielessä lähtökohta oli neutraali.

KEIKAN ETENEMINEN

Razzmatazz aukesi klo 01:00 ja itse saavuin vielä tyhjyyttään ammottaneeseen paikkaan lähempänä kahta. Soittoajoista ei tiennyt kukaan, mutta satuin sattumalta saliin bändin noustessa lavalle joskus paljon myöhemmin. Ehkä niihin aikoihin kuin Suomessa tulisi valomerkki? Settilista sisälsi kaikki hitit ja vähän enemmän. Lovers Lane soitettiin luonnollisesti viimeisenä, vaikka sillä kiusattiin jo aikaisemmin. Soundit olivat ehkä vähän tukkoiset, eikä keikka kuulostanut niin säröiseltä kuin olisi suonut. Musapuoli oli ihan jees. Bändin ja etenkin Hunxin kohkaus vei liikaa huomiota musiikilta, mikä ei lähes koskaan ole hyvä juttu. Voisikin sanoa, että Hunxin viihtyminen lavalla oli kääntäen verrannollinen omaan fiilikseeni Razzmatazzin Pop Barissa. Rakastan visuaalisesti vahvoja keikkoja, mutta lauantaina nähtiin vain hallitsemattomaan kaaokseen ja örveltämiseen verhottuja tempauksia ja fuck you -asennetta, mikä vain lähinnä ärsytti. Ärsytti muuten jotakuta muuta vielä enemmän, koska loppupuolella lavalle lensi lasi.

JOHTOPÄÄTÖS

Minun olisi pitänyt joskus googlettaa bändi ja keikkavideoita :--D On vaikea arvioida, toistaako sunnuntai samaa kaavaa, koska lauantaina paikalla oli riehakkaita ja provosoivia faneja. Toisaalta luulen, että kohkaus on niin syvällä ytimessä, että bändiä ei yksi hissu yleisö rauhoita. Voihan myös tapahtua niin, että Hunx punxeineen vetää Kutoselle massiivisen fanilauman, eikä keikkapaikasta ole jäljellä kuin rauniot sunnuntain jälkeen. Jos alla olevat videot kolahtavat, kannattaa käydä tsekkaamassa! Luvassa on hyvää musiikkia, fyysistä että verbaalista kontaktia yleisöön, nahkaa, lateksia, sukkahousuja, huulipunaa, paljasta ihoa, keikka-asujen vaihtumista, punk-asennetta, homoeroottista strippausta ja eräänlaista anarkiaa.   




Su 27.5.2012
Helsinki, Kuudes Linja
CLUB HORI SMOKU VOL 2
22.00 The Splits
23.00 Hunx and His Punx (USA)
Liput 14 €
Ennakot: Tiketti

lauantai 12. toukokuuta 2012

French Films Zaragozassa

Täytyy myöntää, etten ole aina pitänyt French Filmsistä. Angstini syytä yhtyettä kohtaan voi vain arvuutella, mutta veikkaan sen kummunneen trendikkyyden, puun takaa tulleen megahypen, ajankohdan ja assosiaatioiden yhdistelmästä. Muistan aluksi kokeneeni bändin vain kopiona The Drumsista. Siis bändistä, josta joskus pidin todella paljon, mutta jonka myrkyllisen huono Flow Festival -keikka jäädytti suhtautumiseni jenkkeihin paukkupakkasille asti. Puolen vuoden sisään olen kuitenkin saanut tasaisesti siedätyshoitoa French Filmsistä, sillä olen ravannut yhtyeen keikoilla ikään kuin se olisi lempibändejäni - ja se on tehonnut.

Viimeisin kohtaaminen tapahtui torstaina tämänhetkisessä asuinpaikassani Zaragozassa. Espanjan viidenneksi suurimmassa kaupungissa keikkatarjonta on runsasta, mutta englanniksi esiintyviä yhtyeitä täällä käy todella harvoin - puhumattakaan suomalaisista bändeistä! Niinpä osallistumiseni varmistui sillä sekunnilla, kun bongasin tapahtuman Last.fm:stä.

French Films

French Films

Keikkapaikka La Lata de Bombillas oli pieni, kapea ja pitkä pubi, jonka perällä oli matala esiintymislava. Paikka oli luultavasti pienimmästä päästä, missä French Films on esiintynyt pitkään aikaan. Puolivälissä huonetta oli tv, josta bändin keikka näkyi. Telkkari oli varmasti tarpeellinen, sillä 160-senttisenä tunnen itseni täällä jatkuvasti pitkäksi. Espanjalaisesti sopivasti myöhässä sisään pamahtaessamme paikka oli jo tupaten täynnä, eikä sinne olisi enempää asiakkaita mahtunutkaan. Keikka alkoi juuri kun olimme saaneet euron valkoviinit kätösiimme.

French Films

Espanjalaisten keikkakäyttäytyminen on mielenkiintoista. French Filmsin pirteä ja melodinen indie rock kelpasi mainiosti moshpitin taustamusiikiksi, mutta encore-taputukset olivat niin hissuja, että suorastaan kummastutti, miksi bändi tuli takaisin lavalle. Vasta encoren jälkeen yleisö innostui, ja suosionosoitukset raikuivat kovempaa. Bändin live-energia ja duurissa soivat kappaleet loivat kuitenkin saliin lämpimän tunnelman koko keikan ajaksi, mistä ei voi syyttää pelkästään saunamaisia lämpötilalukemia. French Films jaksoi viihdyttää myös lukuisilla leppoisilla välispiikeillään, vaikka ne epäilemättä menivät suurimmalta osalta yleisöstä ohi. Täällä ei nimittäin puhuta englantia. Ollenkaan. (Vain hippusen verran kärjistettynä.)

French Films

Torstainen kohtaaminen Espanjan minikiertueen viimeisellä keikalla oli siedätyshoitoni loppukoe. Perjantaina töissä French Filmsin Imaginary Future -levy unohtui kuulokkeisiini repeatille, enkä tuntenut tarvetta vaihtaa musiikkia koko päivänä. Roskildessa sitten seuraavan kerran!