tiistai 15. marraskuuta 2011

Kvelertak ja muut Tavastialla eilen

Stavanger on Norjan neljänneksi suurin kaupunki, ja se sijaitsee rannikolla Lounais-Norjassa Rogalandin läänissä. Yliopistokaupungissa asuu noin 126 500 asukasta ja lähiympäristön nähtävyyksiin kuuluu mm. ihan kreisit vuonot ja Preikestolen. (Lähde: Wikipedia) Hullujen norjalaisopiskelijoiden lisäksi supersöpöstä kaupungista on kotoisin myös eilen ja tänään Suomessa esiintyvä Kvelertak, jonka Tavastian keikalle muuten ostin lipun elokuussa bändin kotikaupungista käsin.

IMG_6315
IMG_6332
Stavanger
IMG_6260
Stavangerilainen yhtye
Kvelertak on otettu kotimaassamme vastaan avosylin, mistä kielii se, että yhtye soittaa tänään kuudennen keikkansa tämän vuoden puolella Suomessa. Eilisen keikan perusteella Suomi on mieluinen paikka myös norjalaisille, sillä lähes joka biisin väliin mahtui välispiikki yeahhhhelsinkifinlandörrrrrrfuckyeah. Muusta örinästä en saanut selvää.

Ensimmäiselle Suomen headliner-keikalleen bändi toi mukanaan Trap Themin tilalle kiinnitetyn italialaisen The Secretin sekä jenkkibändit Doomridersin ja Toxic Holocaustin. Italiaanot missasin ja TH oli vähän turhan rässiä mulle, mutta nykypäivän Boston hardcorea (feat. stoner-vivahteet) edustava Doomriders oli niin kova että illan pääaktikin melkein kalpeni lämppärille. Siis aivan helvetin kova. (En kuitenkaan kerro näistä lämppäreistä sen enempää, koska en oo pahemmin bändeihin perehtynyt, vaikka vissiin ois pitänyt olla tietoinen esim. Doomridersista, koska laulaja-kitaristi Nate Newton näköjään soittaa bassoa Convergessa, joka taas on yks lempparibändeistäni omassa genressään.)

Eilisen perusteella voin tyytyväisenä todeta, että Kvelertak on suosionsa ansainnut. Bändin lavaenergia oli vertaansa vailla läpi koko esityksen. Asiaankuuluvasti aidoilla viikinkitatuoinneilla koristeltu ja nahkaliiviin sonnistautunut vokalisti Erlend Hjelvik hyppäsi yleisön joukkoon crowdsurffaamaan triplasti useammin kuin yksikään yleisön edustaja, ja käväisipä yksi kitaristeistakin soittamassa puolikkaan kappaleen kansan joukosta.

Jopa yllättävän pitkä keikka sisälsi kaiken, mitä halusin kuulla. Parilla biisillä show'ta olisi ehkä voinut typistää, koska yleisö ei enää jaksanut moshata loppupuoliskon hittejä (esim. Mjød) samalla antamuksella kuin esim. alussa soitettua Fossegrimiä. Tähän toki varmasti vaikutti myös pitkä ilta. Soundeissakin olisi ollut parantamisen varaa, koska ainakin edessä biisit puuroutuivat välillä ikävästi. Keikka oli kuitenkin juuri niin erinomainen kuin saatoin odottaa kaikkien edellisten keikkojen jälkeen kuultujen ylistyspuheiden perusteella. Että tervetuloo vaan ens vuonnakin vierailulle, koska mä en oo vielä ehtinyt kyllästyä.

Menkää siis tsekkaan tänään Tampereen Klubille, jos suinkaan kykenette! 27 euroa on ihan kohtuullinen hinta tällaisesta kattauksesta.



sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Other Lives

Mul ois uus bändilöytö, joka ei taida jäädä vaan hetken villitykseksi! Isot jutut ovat matkalla! Sopii myös erinomaisesti sunnuntaifiiliksiin. Tutustukaa ja rakastukaa! (Terveisin parittaja.)

Kuva
Oklahomalainen Other Lives on julkaissut kaksi albumia. Etten jakaisi täällä epämääräistä informaatiota niin kerrottaan nyt vielä, että bändi on julkaissut Kunek nimellä vielä ihan ensimmäisen levynsä vuonna 2006 eli summa on tarkastelutavan vaihtuessa kolme.  Sekä nimeämättömän debyytin että keväällä julkaistun jatkon Tamer Animalsin tuottajana hääri Joey Waronker, joka kuuluu nykyään siihen toiseen Thom Yorken bändiin, ja on aiemmin soitellut mm. Beckin, R.E.M.in ja The Smashing Pumpkinsin kanssa.

Se uudempi albumi, Tamer Animals, on yhtenäinen ja runsas kokonaisuus, jonka tunnelmat tuovat mieleen voimakkaasti Fleet Foxesin ja The Nationalin. Tai Beirutin ja Midlaken. Kuulostaa hyvältä, eikö? Bändin ovat huomanneet muutkin, sillä Other Lives lämppää Radioheadia keväällä USA:n kiertueella. Isoo!! Poppoo kiinnitettiin myös perjantaina Primavera Soundiin yhdessä Yo La Tengon, Guided by Voicesin, Björkin, Jeff Mangumin, Neon Indianin ja Codeinen kanssa. Varmaan taas pakko mennä.

Liiallisen cooliuden rajamailla keikkuvalla For 12 -biisin musavideolla sekoittuu mm. astronautit, aavikko ja avaruus:

...ja Tamer Animalsiinkin on kuvitettu niin siistiä miniatyyritunnelmaa ja häröjuttuja, etten voinut jättää yhteen maistiaiseen!

perjantai 11. marraskuuta 2011

Musadokkarit osa 1

Olen kuluttanut viime aikoina kohtuullisen paljon kallisarvoista aikaa musadokkareiden parissa, koska tajusin että mulla on vähintään aurinkokunnankokoinen musta-aukko dokumenttitiedoissani, vaikka olenkin lempidokkarit katsonut triljoonasti. Niinpä metsästin käsiini läjän kaikenlaisia musapätkiä, mitä vain ikinä löysin, ja nyt seuraa ajatuksia todella lyhyesti ensimmäisestä satsista!

GG Allinista kertova Hated oli yllättävän lällärikamaa verrattuna siihen mitä odotin ennakkotietojeni perusteella. Muutamaa verkkokalvoille vahvasti piirtynyttä provosoivaa kohtausta lukuunottamatta kaikki oksettava oli jo nähtävillä YouTubesta eikä lyhyehkö dokkari tarjonnut enää juurikaan lisäkauhistusta. Allin oli suorastaan symppis verrattuna ennakko-odotuksiini. Pätkä oli kuitenkin viihdyttävä ja katsomisen arvoinen, oli sitten tietoinen siitä, kuka Allin oli tai ei. Kaikkien julkkisten kaverista Rodney Bingenheimerista tarinoinut Mayor of the Sunset Strip sen sijaan jätti rockin sekatyömiehestä ja radiodj:stä oudon kuvan, jota ei voi sympaattiseksi sanoa, vaikka supertähdet vuoronperään vakuuttelivatkin Rodneyn olevan ihmisenä sellainen. Itselleni jäi sillisalaattimaisesta kerronnasta mielikuva Rodneysta hukassa olevana miesrukkana.



Wilcon Yankee Hotel Foxtrotin tekemistä avannut I Am Trying to Break Your Heart jäi pettymykseksi, mikä toisaalta voi johtua siitä että katselin sen kaiken nopeatempoisen tykitysdokumentoinnin jälkeen. Se tarjoili juuri sitä, mitä luvattiin eli harmaasävyisiä pätkiä studiosta. Faneille varmasti kolahtaa silti. The Flaming Lips -dokkari The Fearless Freaks oli ehkä tämän joukon voittaja, koska tietoa tuli laajasti mm.  bändin historiasta ja vastoinkäymisistä, ja pätkästä jäi kattava kokonaiskuva työn määrästä, joka menestyksen eteen on tehty. Erityisesti minua ilahdutti, että dokumentti avasi muidenkin bändin jätkien elämää eikä keskittynyt ainoastaan keulakuva Wayne Coyneen. Silti The Fearless Freaks lämmitti mieltä juuri Coynen ansiosta ja sai mut haaveilemaan aviomiehestä joka on (kuin) hän. Sädekehä suuruudenhullun rock-ikonin pään yllä kirkastui entisestään.

Viime viikolla kolahti postiluukusta viimein myös Efterklang-dokkari/ musiikkitaltiointi An Island, jota olin odottanut viime maaliskuun Korjaamon näytöksestä asti kuin kuuta nousevaa sekä laittanut ennakkotilaukseen heti toukokuussa, kun se oli mahdollista. En tiedä joutuiko nopeasta reagoinnistani ennakkomyyntiin vai mistä, mutta oma dvd-kappaleeni on numeroitu 0007, coolness! An Island jaksaa aiheuttaa rakkauden rytmihäiriöitä vielä kymmenienkin katselukertojen jälkeen. Sen voi muuten ostaa digitaalisena netistä maksa mitä haluat -periaatteella. Aivan huikea pätkä, joka on must see.


Täyspitkien ja välillä liiankin pitkäksi venytettyjen dokkareiden ohelle on sopinut täydellisesti jo muutaman blogin mainitsema Vicen & Marshall Headphonesin tekemä nettitv-sarja On the Road. En tiedä muista, mutta mä kaipaan jotain katsomista syödessä ja kymmenen minuuttia on ihan täydellinen mitta siihen. Mutta on jaksoilla paljon muutakin tarjottavaa kuin pelkkää silmänruokaa ruokailijalle. Kaikessa karskiudessaan äärettömän seksikäs ja kuolettavan hauska Jesse Hughes (Eagles of Death Metal) juontaa kuusi ensimmäistä jaksoa, jotka keskittyvät roudareiden ja kiertuehenkilökunnan haastatteluihin ja salaisuuksiin.

Omat suosikit ykköskaudelta olivat kolme viimeistä jaksoa: rokki- ja kiertuenaisia esiin nostanut Women on the road, nimensä mukaisista asioista kertonut Desert Rock & Fucked Up ja legendaariseen studioon, Rancho de la Lunaan keskittynyt jakso. Ensi viikolla alkaa sarjan toinen puolisko, jonka houstaamisesta vastaa Les Savy Favin Tim Harrington, joka ensimmäisen jakson perusteella hoitaa hommansa yhtä mallikkaasti kuin Hughes.

ViceTV:n arkistoista löytyy myös paljon muuta kiinnostavaa (sekä musiikista että ihan kaikesta muustakin) kuten sarja The Producers, jonka toinen tuotantokausi on juuri käynnistynyt Benga-jaksolla.

On the Road -kakkoskauden traileri:


tiistai 8. marraskuuta 2011

Marraskuu on ihan jees

Vaikka vielä on joitakin rästijuttuja jakamatta, hoidin sentään alta pois ne pidemmän aikavälin diggaukset, jotta voin kertoo, mikä on ollut marraskuussa tähän mennessä parasta. Täältä pesee!

Jeejeeduurialtsusta mollisynkistelyyn syksyn kunniaksi vaihtanut Cloud Nothings tuo uudella biisillään mieleeni varhaisteini-iän, maiharit, kiiltävän asfaltin, vallatut talot, salaa röökaamisen sekä Huuto-nimisen juupajokelaisen bändin, jota fanitin kymmenen vuotta sitten ihan täböö (ja joka ei suinkaan ollut mitään huutoa). Maihareita lukuunottamatta mikään edellä maintuista ei kuitenkaan ole kuulunut elämääni enää vuosiin, eli tää uus No Future/No Past (joka muuten kuulostaa just siltä, mitä oisin voinut sutata matikanvihkon kanteen kymmenen vuotta sitten) taitaa tiivistyä nuoren aikuisen teiniangstin romantisointiin. Vaikken koskaan uskonutkaan, että niin voisi käydä.


Toisena esittelen toisen rakkautta ensi kuulemalta -biisin, josta voi kiittää jotakuta ihanaa mimmiä nimeltään Drea Smith ja OK Go:n basistia Tim Nordwindia, jotka ovat yhdessä Pyyramids. That Ain't Right on just sopivan synkkää ja sielukasta näihin päiviin jolloin päivän ainoat valoisat tunnit vietetään neljän seinän sisällä velvollisuuksien parissa.


Jos kolahtaa edes vähän niin suosittelen tsekkaan lisää. Koko uunituoreen Human Beings ep:n voi kuunnella ilmaiseksi esim. Soundcloudissa ja Spotifyssa.
Musabloggaajana mun ei varmaan pitäisi jumittua näin pahasti yhteen juttuun, mutta rehellisesti sanottuna en oo vieläkään päässyt yli Yuckin keikasta ja loistavuudesta. Muutamia kertoja oon kuitenkin kaivannut vaihtelua, ja looginen valinta on ollut laulaja-kitaristi Daniel Blumbergin sooloprojekti, tottakai! Oupa-nimen takana häärivän Danskun soolomatsku on pääprojektiin verrattuna huomattavasti rauhallisempaa pianofiilistelyä, ja täysi napakymppi siinä vaiheessa iltaa kun pitää alkaa rauhoittua ja valmistautua peiton alle kömpimiseen. Niinku vaikka nyt.
SpotifyOupa – Forget


Linnanmäen valokarnevaali
Tää kuvahan ei liity tekstiin millään muulla tavalla ku että blogikirjotukset on tylsiä ilman kuvia, ja yritän tänään vältellä muiden ottamien kuvien käyttämistä.
Lisäksi mua on tavallista enemmän vaivannut musaähky, jolloin mikään ei oikein kuulosta oikealta. Paitsi se Yuck. Väsäsin siihen kuitenkin loistavan lääkkeen, jonka voisin jakaa muidenkin kanssa. Ihmetroppi on siis soittolista nimeltään the <3d 1s, joka sisältää kaikki Spodarista löytyvät kappaleet, joita oon koskaan heittänyt sydämellä Last.fm:ssä. Käytännössä siis pelkästään kymmeniä kertoja putkeen kuunneltuja kappaleita, joita oon fiilistellyt päivästä toiseen ja joihin oon kehittänyt jonkin sortin tunnesiteen. Soittolistalta löytyy tällä hetkellä niin yläastelemppareita kuin tän vuoden hittibiisejäkin, ja se täydentyy jatkuvasti uusilla pakko soittaa vielä kerran -biiseillä. Taidan joskus vielä viskata sinne muissakin palveluissa rakastetut kappaleet, että toi voi olla kaikkein orgasmisimman musiikin kohtaamispaikka. Soittolistassa on tällä hetkellä suurin piirtein kronologisessa rakastamisjärjestyksessä 525 träkkiä ja sen kuuntelee noin vuorokaudessa. Shufflea suositellaan.

Spotifythe <3d 1s spotify:user:foonk:playlist:5BiuX3zFq4Wc73LvulZ0z0

torstai 3. marraskuuta 2011

Fanzine

Kerrankin voin lähettää kiitolliset terveiset humalaminälleni, sillä hänen ansiostaan tutustuin viimeksi mainostamaani suurinpaan uuteen ihastukseeni! Sattuipa nimittäin eräänä päivänä, että posti toi Royal Mailin leimalla varustetun kuoren, jonka sisältä löytyi upeita piirustuksia täynnä oleva fanzine, joka taas sisälsi Fanzinen cd-r:n. Aluksi ajattelin, että kyse on jostain promolevystä kunnes huomasin ohessa PayPalin kuitin, josta kävi ilmi että olin itse saapuneen julkaisun tilannut. En tarvinnut kovinkaan kummoisia Sherlockin kykyjä selvittäessäni sivuhistoriasta, että olin erään baari-illan päätteeksi päätynyt kyseisen bändin Bandcamp-sivulle, tykännyt Facebookissa, alkanut seurata Twitterissä ja lopulta tilannut levyn itselleni. Luultavasti iloisesti humaltuneen minäni tarkoitus oli varmistaa, että muistan bändin vielä aamullakin. Taidan tuntea itseni hyvin, sillä enhän mä muistanut.
Fanzinen ensimmäisen fanzinen kansikuva
Kun sitten pistin levyn soittimeen, se oli rakkautta ensikuuntelulla - tai siis kahdella ensimmäisellä ensikuuntelulla. Viime kuukausien suurimmat musiikkirakkauteni ovat kohdistuneet enimmäkseen rosoiseen autotallisurinaan, grungeiluun ja muutenkin todella ysärihtävään menoon ellen sitten ole kuunnellut ihan aitoja ysäribändejä! Fanzine sopii näiden fiilisten jatkoksi paremmin kuin nää seattlemaiset kuteet meitsille. Niin, siis kirjoitan tätä postausta flanellipaidassa, ala-astepipossa ja rikkinäisissä farkuissa.

Fanzine on nuori lontoolaisbändi, joka kiertää ensi viikosta eteenpäin Yuckin lämppärinä brittikiertueella, ja on aiemmin jakanut lavan mm. The Pains Of Being Pure At Heartin, Cultsin ja Unknown Mortal Orchestran kanssa. Tilaamani omakustanne-ep on toistaiseksi ainoa julkaisu, mutta Fat Possum (mm. The Walkmen, Yuck, Wavves, Dinosaur Jr, Tennis) pistää reilun parin viikon päästä (22.11.11) pihalle Fanzinen ensimmäisen singlen. Fanzine numero kakkosella varustetulla seiskatuumaselta löytyy mm. tää ältsin hyvä biisi Roman Holiday, jonka musavideolla yhdistellään megacoolisti vanhoja videoklippejä:

Ja kuunnelkaa myös tää Low ep! Kaikki biisit on ihan huikeita, mut jos ei ole aikaa kuin yhdelle, niin antakaa mahdollisuus I Wanna Touch Your Handille.