Fanzine

Kerrankin voin lähettää kiitolliset terveiset humalaminälleni, sillä hänen ansiostaan tutustuin viimeksi mainostamaani suurinpaan uuteen ihastukseeni! Sattuipa nimittäin eräänä päivänä, että posti toi Royal Mailin leimalla varustetun kuoren, jonka sisältä löytyi upeita piirustuksia täynnä oleva fanzine, joka taas sisälsi Fanzinen cd-r:n. Aluksi ajattelin, että kyse on jostain promolevystä kunnes huomasin ohessa PayPalin kuitin, josta kävi ilmi että olin itse saapuneen julkaisun tilannut. En tarvinnut kovinkaan kummoisia Sherlockin kykyjä selvittäessäni sivuhistoriasta, että olin erään baari-illan päätteeksi päätynyt kyseisen bändin Bandcamp-sivulle, tykännyt Facebookissa, alkanut seurata Twitterissä ja lopulta tilannut levyn itselleni. Luultavasti iloisesti humaltuneen minäni tarkoitus oli varmistaa, että muistan bändin vielä aamullakin. Taidan tuntea itseni hyvin, sillä enhän mä muistanut.

Fanzinen ensimmäisen fanzinen kansikuva

Kun sitten pistin levyn soittimeen, se oli rakkautta ensikuuntelulla - tai siis kahdella ensimmäisellä ensikuuntelulla. Viime kuukausien suurimmat musiikkirakkauteni ovat kohdistuneet enimmäkseen rosoiseen autotallisurinaan, grungeiluun ja muutenkin todella ysärihtävään menoon ellen sitten ole kuunnellut ihan aitoja ysäribändejä! Fanzine sopii näiden fiilisten jatkoksi paremmin kuin nää seattlemaiset kuteet meitsille. Niin, siis kirjoitan tätä postausta flanellipaidassa, ala-astepipossa ja rikkinäisissä farkuissa.

Fanzine on nuori lontoolaisbändi, joka kiertää ensi viikosta eteenpäin Yuckin lämppärinä brittikiertueella, ja on aiemmin jakanut lavan mm. The Pains Of Being Pure At Heartin, Cultsin ja Unknown Mortal Orchestran kanssa. Tilaamani omakustanne-ep on toistaiseksi ainoa julkaisu, mutta Fat Possum (mm. The Walkmen, Yuck, Wavves, Dinosaur Jr, Tennis) pistää reilun parin viikon päästä (22.11.11) pihalle Fanzinen ensimmäisen singlen. Fanzine numero kakkosella varustetulla seiskatuumaselta löytyy mm. tää ältsin hyvä biisi Roman Holiday, jonka musavideolla yhdistellään megacoolisti vanhoja videoklippejä:

Roman Holiday from Fanzine on Vimeo.

Ja kuunnelkaa myös tää Low ep! Kaikki biisit on ihan huikeita, mut jos ei ole aikaa kuin yhdelle, niin antakaa mahdollisuus I Wanna Touch Your Handille.

Fanzine - Low EP by Fanzine

Bandcamp: http://fanzine.bandcamp.com/

Facebook: https://www.facebook.com/fanzinetheband

MySpace: http://www.myspace.com/fanzinetheband

Twitter: http://twitter.com/fanzinetheband

White Lies @ The Circus

Nyt kun suurin vaalihämmästys alkaa hiipua, voisin jakaa pari sanaa lauantaisesta White Liesin keikasta ja vähän muustakin.

Kun liput White Liesin ensimmäiselle Suomen klubikeikalle tulivat myyntiin, olin innoissani ja säntäsin lippuluukulle heti. Olin kerran aiemmin yrittänyt trion sisäkeikalle Milanossa, mutta se peruttiin vain tovia ennen ilmeisesti sikainfluenssan vuoksi. Sitten tuli bändin toinen albumi Ritual, joka ei vaan auennut lukuista yrityksistä huolimatta. Olin niin pettynyt, että odotukset Circuksen keikasta olivat mitättömät ja harkitsin jopa lipun myymistä. Keikan jälkeen olen kuitenkin tyytyväinen, etten niin tehnyt.

Tällä kertaa en ottanut valokuvia, joten täs teille
kuva White Liesista Roskilde Festivalilla kesällä 2009.

On Ritual sitten totaalinen floppi tai ei, White Lies oli kovimmillaan Circuksen lavalla, kun vertailukohteina on pari hyvää festarikeikkaa. Kyllä, siis kovimmillaan juuri sen keikkapaikan lavalla, josta olen kuullut pelkästään huonoa. Soundit olivat kunnossa ja tilaa oli sopivasti, vaikka keikka olikin loppuunmyyty. Valopuolikin oli tuki tyylikästä esitystä, joskin spotit kohdistuivat lähinnä vokalisti Harry McVeighiin. Yleisökin oli fiiliksissä. Tunnelma oli jopa oudon hyvä suomalaiseksi klubikeikaksi. Hysteerisiä kiljahduksia voi perustella naisvoittoisella yleisöllä, mutta bongasin väkijoukosta kyllä kyynelehtivän lätkäjätkänkin!

Keikka herkisti minutkin. Lopussa soitetut Death ja Unfinished Business saivat odotetusti yleisön yhtymään massiiviseenkin kuorolauluun, ja samalla kylmät väreet menivät selkää pitkin ja kyyneleet nousivat silmiin. Yllättävintä setissä oli kuitenkin se, että suurin osa Ritualin biiseistä kuulosti erinomaisilta, välillä jopa paremmilta kuin debyytin hitit. Vaikuttaisi siltä että Ritual on sävelletty lavaystävälliseksi paketiksi, jossa kovat bassot ja uljaat synat näyttelevät isoa roolia. Tästä toki vihjaa myös se, että aiemmin festareilla kvartettina esiintynyt trio olikin hakenut Circukseen lisävahvistusta uudesta keikkajäsenestä ja paisunut peräti kvintetetiksi.



Settilista oli rakennettu hyvinkin kaavamaisesti, jossa joka toinen biisi oli debyytiltä ja joka toinen uudemmalta, mutta tällä kertaa se toimi. Vaikka viimeisenä soitettu Bigger Than Us villitsikin yleisön, otettiin vanhemmat kappaleet silminnähden paremmin vastaan. Iloisin yllätys setissä olikin ehkä debyytin päätösraita  The Price of Love, joka lukeutuu omiin suosikkeihini. Silti keikan jälkeen päässä soivat uudet biisit ja kotimatkalla teki mieli kuunnella Strangersia ja Bad Lovea. Keikasta jäi hyvä jälkimaku  sekä yleisön että bändin puolesta, ja sain viimeinkin varmistuksen sille, ettei White Lies ehkä jäänytkään yhden levyn hypebändiksi.

Yeasayer: End Blood 7", Gil Scott-Heron & Jamie XX: We're New Here Box Set, Clinic: Ladies Night 10", Warpaint: Undertow/ Warpaint 7", Radiohead: Supercollider/ The Butcher 12", V/A: A Rekords Rekords Record 10", 22-pistepirkko: Birdy/ Birdy Dub 7", ZZ Top/ Mastodon: Just Got Paid 7", Arctic Monkeys: Don't Sit Down 'Cause I Moved Your Chair/ Brick By Brick 7" ja Franz Fedinand Covers E.P. KAIKKI JÄRJETTÖMÄN KOVIA!

Toinen ilon asia lauantaina oli Record Store Day. Vaikka levykauppapäivä onkin järjestetty jo muutamina edeltävinä vuosina, lauantai oli ensimmäinen kerta kun todella innostuin tästä spesiaalipäivästä muiden spesiaalipäivien joukossa. Lauantaina julkaistujen erikoispainoslevyjen lista oli niin pitkä, että alkoi aivan ahdistaa. Loppukuu pitääkin elää kitsaasti, koska toppuuttevaan sävyyn kirjoitetusta ostoslistastani ei ollut paljoakaan hyötyä, kun astuin Stupidon ovista sisään lauantaiaamuna. Kannattaa vielä kysellä levykaupoista RSD-levyjen saatavuutta, koska kaikki omat ostokseni osoittautuivat voittamattomiksi.

Mitä kuuluu Radiohead?

Radiohead on ollut ylivoimaisesti lempibändini kohta kymmenen vuotta. Juon aamukahvini Radiohead-mukista, ja pari bändiin liittyvää tatuointiakin on vuosien varrella ihoon hakkautettu kunnianosoitukseksi. Siksi on pakko ottaa puheeksi myös rumpali Philip Selwayn elokuun lopussa ilmestynyt soololevy Familial.

Radiohead Szigetissä vuonna 2006

Selwayn soolodebyytti ei kuulosta Radioheadilta, eikä sen tarvitsekaan. Jos hakemalla hakee, toki radioheadmaisiakin piirteitä sävellyksistä löytää, mutta toisaalta Radiohead-vaikutteet kuuluvat lukuisilla muillakin 2000-luvulla julkaistuilla levyillä. Selway kuulostaa enemmänkin Wilcoa jäljittelevältä laulaja-lauluntekijältä, mikä olisi vain tylsää, ellei esittäjällä olisi nimeä. Joistakin kappaleista vaikutteet kuuluvat vähän liiankin selkeästi, mikä olisi vain varastamista, ellei Selwayn bändissä soittaisi Wilcostakin tuttuja jäseniä (Glenn Kotche ja Pat Sansone).

Muutamia oikeasti kiinnostavia ja taidokkaita sävellyksiäkin levyltä löytyy, kuten ensimmäinen sinkkubiisi By Some Miracle. Kokonaisuutena levy ei kuitenkaan ole kummoinen, ja vaikka sen parissa voi viettää mukavan kuuntelukokemuksen, unohtuu se keskinkertaisuudessaan helposti pölyttymään muiden levyjen joukkoon - toisin kuin Radiohead-keulahahmo Thom Yorken The Eraser.

Tänään on muuten Tompan 42. syntymäpäivä, joten onnea sinne suuntaan!

Äitiprojekti Radioheadilta odotetaan uutta levyä ehkä jo tänä vuonna, todennäköisemmin kuitenkin myöhemmin. Bändi on tällä hetkellä studiossa. Leffapuolellakin ovat bändin jäsenet aiheuttaneet kuhinaa. Thom ja Jonny Greenwood ovat olleet vaikuttamassa huomenna Amerikassa ensi-iltansa saavan Stonen soundtrackiin, ja tekeillä on myös Anyone Can Play Guitar -dokumentti Oxfordin musaskenestä, jonka tekemiseen voi lahjoittaa rahaa täällä. (Oxfordista ja Radiohead-vaikutteista puheenollen Foalsilta tuli tänään uusi hämmentävä musavideo.)

Kuuntele Spotifysta: Philip Selway – Familial

Day 08 - A song that you know all the words to


Radiohead – Lucky: Yllätysyllätys, päivän biisi sopii aiheeseen. Arvatenkin osaan sanat lempibiisiin lempibändiltäni. Tai siis yhteen niistä, yhtä ainoaa suosikkia on käytännössä mahdotonta valita. Luckyn olisin voinut valita myös biisiksi, joka saa minut itkemään - jos tässä biisilistauksessa olisi sellaista kysytty. Lähes poikkeuksetta tätä lauleskellessa silmät kostuvat, joten lopulta alahuulen vapistessa ei niistä sanoista tahdo enää saada selvää.