perjantai 29. lokakuuta 2010

Vaatimattomasti maailman paras joululahjaidea

Hei kyllä mä joskus pidänkin lupaukset näiden blogikirjoitusten suhteen! Reipas kuukausi takaperin tilasin Amazonilta viiden kirjan paketin, jonka arvioitu saapumispäivä olisi vasta ensi viikolla. Kirjalähetys saapuikin siis etuajassa jopa usealla viikolla, mutta joulukaaoksen ja postilakkoilujen takia suosittelen tekemään nettiostokset ajoissa, että paketit kolahtelee luukuista ennen joulua. Siis sikäli, että teidänkin mielestänne tämä on maailman paras joululahjaidea.

Jos kaveripiiristä löytyy yksikin musanörtti, tämä on ihan ehdoton lahja. Tässä riittää täytettävää vaikka musiikkijournalistillekin.
All Ears

Lisa Nolan listakirjasta löytyy juuri ne kaikki listat, joiden voi kuvitellakin löytyvän - ja paljon lisää. Parhaiden bändien ja musavideojen lisäksi tilaa löytyy omille kuvitteellisten bändien nimille, sydäntäriipaisivimmille erobiiseille, biiseille jotka haluaisi kuulla esitettävän serenadeina, ihanimmille viimesille hitaille sekä bändeille tai artisteille, joiden taustatanssijaksi haluaisi ryhtyä. Välillä listat on teemoiteltu aikakauden mukaan, välillä genreittäin. Myös epäsuorasti musiikkiaiheisia listoja on ripoteltu väliin.

All Ears

Listoja on yhteensä 70 ja loppuun on varattu tilaa omille keksimistä odottaville listoille. Tilaa jokaiselle aiheelle on 20 riviä, mikä on tarpeeksi ellei liikaakin. Vaikka oma kopioni on pyörinyt laukussa mukana käytännössä koko ajan sen saapumisesta lähtien, listaaminen on osoittautunut yllättävän vaikeaksi - joidenkin otsikoiden kohdalla jopa mahdottomaksi. Kyseinen kirja olikin yksi isoin syy, jonka vuoksi viime viikolla pohdiskelin vanhempien siirtämää musiikkiperintöä ja menneiden vuosikymmenten helmiä. Parhaiden kitarasankareiden listalleni on päätynyt vasta kolme virtuoosia, ja lempikappaleitteni lista on kaikessa haasteellisuudessaan jäänyt kokonaan koskemattomaksi.

Jotta voisin tehdä lisää toteuttamista odottavia lupauksia blogin suhteen, lupaan tehdä jokaisesta 70 aiheesta mixtapen tai vähintään Spotify-soittolistan, kunhan saan listat listattua. Sen verran lupaan vielä lisää, että siinä menee vuosi jos toinenkin - ehkä voidaan puhua jopa vuosikymmenistä :--D

All Ears

Music Listography -kirjan parhaita puolia on ehdottomasti se, että nyt kun tulee mieleen joku mahtava musiikillinen idea tai saavutus, ei tarvitse kirjoitella sitä ylös satunnaiselle lappuselle, joka hukkuu kuitenkin. Esimerkiksi soittolista omiin hautajaisiini olisi luultavasti valmis, jos kaikki lappuset olisivat tallella, mutta jatkossa biisit kaikkiin seremonioihin tulevat löytymään yksien kansien välistä. Samalla kirja kuvastaa aikaa erinomaisesti, ja jotkut listat heijastavat taatusti kirjoitushetken elämäntilannetta, vaikka listapohjat ovatkin ajattomia.

All Ears

Toinen huomionarvoinen parhaus liittyy kirjan kuvitukseen. Michael Gilletten piirustukset värittävät jokaista aukeamaa. Välillä kuvat liittyvät listausaiheeseen yleisemmällä tasolla ja välillä kertovat kuvittajan omista suosikeista - ja ne ovat poikkeuksetta upeita. Toisaalta ne innostavat listaamaan omatkin suosikit piirtäen, mutta ainakaan tämän bloggaajan kyvyt eivät tähän riitä, joten oman värikkyyteni olenkin tuonut sivuille lähinnä erivärisillä värikynillä...

ISBN: 0811869466
Akateeminen kirjakauppa: Akateeminen kirjakauppa
Suomalainen kirjakauppa: Suomalainen kirjakauppa

All Ears

Samassa paketissa tuli siis pari muutakin kirjaa. My Listography: My Amazing Life in Lists on myös Lisa Nolan käsialaa. Se on vaihtoehto niille, jotka pitävät satunnaisten asioiden listaamisesta, mutta kokevat musiikkiteeman liian haastavaksi. Kansien välistä löytyy tilaa toiveille sekä jo koetuille asioille. Tilaa on niin materialle kuin abstrakteille mielikuvitusta vaativillekin asioille. Se muistuttaa lapsuudesta tuttuja ystäväkirjoja, joskin kysymyksiä ja vastaustilaa on enemmän - eikä tähän kirjaan saa muut kirjoitella. Keltakantinen opus sopii kaikenikäisille lapsista vanhuksiin, mutta englantia on ymmärrettävä edes vähän.  Kirjan kuvittanut Nathaniel Russell on hänkin taitava, mutta kirjan tyyliin huomattavasti lapsekkaampi kuvittaja kuin Gillette.

ISBN: 0811863999
Akateeminen kirjakauppaAkateeminen kirjakauppa

Keri Smithin Non-planner datebookin tilasin omiin kalenteritarpeisiini. Minulla ei ole ollut koko vuonna paperista kalenteria, ja sen olen vuoden kuluessa saanut huomata. Edelliset kalenterit eivät ole olleet minulle tiukkaa päiväaikataulua vaan satunnaisessa käytössä oleva muistiinpanolehtiö, muistuttaja, päiväkirja ja satunnaisten asioiden listausalusta. The Non-planner Datebookissa ei ole siis valmiita kalenterisivuja, vaan päivämäärät voi kirjata ylös käytön mukaan. Lisäksi välistä löytyy tyhjiä listapohjia ja kivasti kuvitettuja päiväkirjasivuja. Eli juuri sitä mitä tarvitsinkin. Jos taipumukset ovat yhtään samanlaiset kuin meitsillä, kannattaa tutustua myös tähän vihkoseen.

ISBN: 1934378194

Jos mielikuvitusta riittää voi tietty itsekin kasailla listakirjan. Itseni kohdalla moinen ei tulisi kuuloonkaan, sillä askarteluvimmani loppuu yleensä ennen kuin ehtii alkaakaan, mutta onneksi on Amazon ja ihmisiä, jotka ovat kehitelleet ja julkaisseet nämä kirjat.

Day 12 - A song from a band you hate

Tällaisissa haasteissa, kuin tämä päiväbiisiprojekti, on yllä esitelty musalistakirja kerrassaan mahtava. Arvatenkin kirjaan mahtuu myös lista bändeille, joista en pidä, ja vaikka listailu onkin vielä pahasti kesken, ilmeisimmät siitä jo löytyy. Vaikka en mitään myönnä vihaavani, valitsen tälle päivälle listasta Maroon 5:n. Jos olisi pyydetty biisiä laulajattarelta, josta en pidä, olisi valinta osunut auttamattomasti Anastaciaan. Maroon 5 kelpaakin erinomaisesti tämän otsikon alle, sillä vokalistilla on äänessään liiankin paljon samaa kuin Anastacialla - varsinkin kun on mieslaulaja kyseessä. Muutenkin alla oleva biisi on niin turha rallatus, etten pysty vuosienkaan tauon jälkeen kuuntelemaan tätä loppuun asti. 

torstai 28. lokakuuta 2010

Black Twig

Tuntuu että viime aikoina blogosfäärissä kaikki hype on kaatunut keskenään samanlaisten suomalaisten yhtyeiden niskaan. Mitä tahansa 'tuoretta' olen kuunnellutkin, se on tuonut mieleen vain The Drumsin, jonka Flow'n keikka oli niin heikko esitys, että vain saman tyylilajin edustajienkin kuuntelu alkaa puistattaa. Ei sillä, kai tämä buumi hevivillityksen voittaa.

Onneksi on muutakin kuin indiepoppiaalloilla surffaamista. Kävin torstaina tsekkaamassa Helsingin Henry's Pubin Helatorstai -klubilla viimein Black Twigin, jonka keikalle on pitänyt mennä aiemminkin. Hyvä fiilis jäikin käteen, sillä pitkästä aikaa näin bändin, jota en ollut kuunnellut aiemmin, mutta jota todellakin aion kuunnella jatkossakin. Soundit oli hyvät enkä olisi huomannut pedaalien rikkoutuneen soundcheckissä ilman erillistä huomautusta. Black Twigin surinasoundi on yksinään hieman yksitoikkoinen, mutta settilistaan oli valittu mukavan monipuolisia biisejä, joista suuri osa oli uusia.  Parhaiten kuitenkin jäivät mieleen muutamat Swans et Tea ep:n biisit sekä MySpacestakin demoversiona löytyvä Antichrist. Settinsä bändi päätti cover-biisiin, ja se kiteyttikin erinomaisesti koko keikan. Kokonaisuuden kannalta My Bloody Valentinen Sunny Sundae Smile oli ainoa oikea valinta.

Black Twig

Swans et Tea ep on yllättävänkin poppis verrattuna keikan surinapitoisuuteen. Siinä on sopiva pitoisuus leikkisyyttä, surinakitaroita, räminää ja pop-melodioita. Kitarat soivat kauniisti ja moniulotteisesti. Yksikään neljästä biisistä ei aiheuta repeat-tunnekuohuntaa, mutta neljän biisin kokonaisuus sen tekee. Toivottavasti seuraavalle julkaisulle eksyy enemmän hittibiisiaineksia sisältäviä biisejä, jotta nousukausi jatkuisi. Tämän ep:n kohdalla vielä riittää levottoman tunnelman jättävä On White, joka saa pistämään ep:n alusta uudestaan ja uudestaan. Päätösbiisi ladattavissa alta Janne V:n luvalla:

MP3: Black Twig - On White (Mediafire) (Megaupload)

Bändin on huomannut mm. Veli Kauppinen, joka on soittanut Black Twigiä muutamia kertoja YleX:n musiikin erikoisohjelmassaan, ja vierailipa yhtye samaisen radiokanavan M1-studiossa soittamassakin eilen. Livestudionauhoitus näkee (kuulee) päivänvalon 1. joulukuuta Kauppisen radioshow'ssa.

Swans et Tea ep:tä voi ostaa bändiltä itseltään, Stupido Shopista, Fatty Soundista sekä Helsingin ja Kuopion Levykauppa Äxästä.  Ennustan 200 levyn painoksen hupenevan lähitulevaisuudessa, joten kiirehtikää!


Day 11 - A song from your favorite band

Radiohead - Fog (Again) (live): Luckyn ja muutaman muun lisäksi lempibiisejäni Radioheadilta. Alunperin Knives Out -singlen b-puolena julkaistusta Fogista tehtiin myöhemmin uusi tyystin erilainen versio, ja nimenomaan tämä again -versio on ehdoton lemppari. Kyseinen uusinta on julkaistu COM LAG (2plus2isfive) ep:llä ja on nauhoitettu Arte tv-kanavan akustisessa sessiossa. Kaikki edellinen kuulostaa vähän turhan hifistelyltä, eikä tässä oikeastaan ole kyse sen kummemasta kuin Thom Yorkesta ja pianosta - mikä on vaan ihan voittamaton kombo.


Kirjotettavaa on kasaantunut yllinkyllin. Tulossa on mm. vaatimattomasti maailman paras joululahjaidea musanörtille ja musamatkailua yli 65 miljoonan vuoden päähän ajassa taaksepäin.

maanantai 18. lokakuuta 2010

Aarrejahdissa

Perjantaina aamulla komeili Pitchforkin "best new tracks"-kohdassa suomalaisverta! Post-rock-pioneeri Mogwain Stuart Braithwaite on nimittäin remixannut Reginaa, ja Pitchfork tykkää. Minä en niinkään. Saanko jäädä yöksi -biisistä tehty remix-versio paranee loppua kohden, mutta alkupuolisko (0:00-2:40) kuulostaa epäonnistuneelta. Alkuperäinen jatkakoon ainoana oikeana versiona, mutta tsekatkaa silti Pitchforkista remixikin, niin ainakin tiedätte mistä puhutaan. Kiitokset Maijalle vinkistä.

Koko viime viikko meni kuunnellessa (etenkin vanhaa) soulia, ja tää viikko on lähtenyt käyntiin The Beatlesilla. En ole oikein koskaan jaksanut sivistää itseäni musiikilla, joka on ollut pop reilusti ennen syntymääni. Pink Floyd on yksi suosikeistani, mutta siihen se on melkein jäänyt. Mulla on nolon huono tietämys jostain 60-, 70 & 80-lukujen musahommista. Puhumattakaan vielä vanhemmasta musiikista. Se on vaan niin vaikea alottaa yhtään mistään, kun levyjä on ilmestynyt kymmeniä ja kymmeniä, eikä ole oikein minkäänlaista ennakkokäsitystä tuotannosta.

Meillä ei kotona koskaan soinut vanhempien valitsema musiikki mun ollessa muksu. Muistan että kirppiksillä äiti aina hipelöi Diana Rossin ja Billie Holidayn levyjä ja ylisti kovaan ääneen niiden olevan hänen lempimusiikkiaan. Ei niitä silti koskaan kotona kuullut vaan levyt pölyttyivät jossain silmien näkemättömissä - ehkä kellarissa. Metallican ja Nirvanan bändipaidat olivat äidillä ahkerassa käytössä, mutta joskus pistäessäni em. bändejä soimaan, saatoin saada toruja ja ihmettelyä, mitä ihmeen paskaa kuuntelen...

Olen aina ollut vähän kade kavereilleni, joilla on lapsuusaikana soitettu kotona läpi kaikki klassikkolevyt. Olen kadehtien kuunnellut niitä juttuja, kun joku muistaa lapsuudestaan jonkun biisin tai levyn ja löytää sen uudelleen vähän vanhempana porukoiden vinyylivarastosta. Mä en ole saanut oikeestaan keltään mitään musiikkivaikutteita, koska mulla ei ole sisaruksiakaan. Siispä nyt 22-vuotiaana saan aikaiseksi edes jollain tasolla tutustua The Beatlesiin. Kiitokset siitäkin Maijalle, jonka mielestä oli noloa, ettei mulla ollut tietämystä ja teki mulle lahjaksi ihanan mixtapen. Tästä oli helpompi aloittaa.



Mitä te olette oppineet kuuntelemaan vanhempien tai sisarusten avustuksella? Vinkatkaahan mulle jooko, jotta voin sivistää itseäni lisää. Itse löydetytkin aarteet saa jakaa.

Nyt tuon avautumisen päätteksi aionkin kaikesta huolimatta hehkuttaa nopeasti uudempaa musiikkia, joka kaiken soulin ohella soi viime viikolla tiheään. Plan B on täällä vilahtanut täällä ekan soittolistan yhteydessä, mutta mitään en ole kai hänestä kirjoittanut.

Plan B eli Louis Preira on 28-vuotias lontoolainen monilahjakkuus, joka on soulin lisäksi kunnostautunut räppärinä, tuottajana, näyttelijänä ja ohjaajana. Vuonna 2006 ilmestynyt debyyttialbumi Who Need Action When You Got Words oli varovasti soulilla maustettu hip-hop-levy, joka keräsi ihastuneita arvosteluja medialta.

Viime keväänä julkaistulla toisella albumilla The Defamation of Strickland Banksilla voimasuhteet on käännetty ympäri sen ollessa soul-albumi hip-hopilla höystettynä. Vaikka soul-levy onkin menestynyt debyyttiä runsaasti paremmin, Plan B on vaihtanut genreä vain tilapäisesti, ja kolmas levy on paluu takaisin juurille. Levy-yhtiö ei pitänyt miehen venkslaamisesta, joten The Ballad Of Belmarsh julkaistaan Plan B:n omalla levymerkillä.




Plan B:n musiikkivideotkin kertovat Strickland Banksin tarinaa. Videoista voi bongata mm. Skinsistä tutun Kaya Scodelarion.

Juuri levy-yhtiön ja radioaaltojen rakastama The Defamation of Strickland Banks on näistä se, joka on vienyt minunkin sydämeni. Se on konseptialbumi, joka kertoo tarinan nuoresta soul-laulajasta, joka saavuttaa kuuluisuuden rakkauslauluilla, mutta päätyy lopulta vankilaan rikoksesta, jota ei tehnyt. Soul-fiilistelyissä Preiran mahtava lauluääni pääsee aivan uusiin ulottuvuuksiin verrattuna debyyttiin. Sävellykset ovat monipuolisia ja levyltä löytyykin biisejä sekä koti-illan taustamusiikiksi että diskojen tanssilattioille. Poikaystäväni ei levylle lämpeä, mutta epäilen sen johtuavan paikallisista Justin Timberlake -mielleyhtymistä. Toivotaan, että konseptialbumeita on luvassa jatkossakin, sillä niin hyvin Preira eri genret ja tarinankerronnan hallitsee.

MySpacehttp://www.myspace.com/time4planb
SpotifyPlan B
wwwhttp://www.time4planb.co.uk/

Kylässä käynyt äitikin tykkäsi. Näin päin se on mun kohdalla aina mennytkin.

Day 10 - A song that makes you fall asleep

Harvaan biisiin en osaisi nukahtaa. Se on testattu kotona mm. hardcore punkilla sekä livenä mm. Familjenilla ja Crystal Castlesilla. Paras nukahtamismusa vaihtelee, koska se ei saa olla liian tuttua. Siinä vaiheessa kun sanat osaa ulkoa, alan vaistomaisesti laulaa mukana nukahtamisen sijaan. Siksi suosin tähän tarkoitukseen instrumentaalimusiikkia tai biisejä, joiden sanoja en ymmärrä/ en saa niistä selvää.

Sigur Rós - Viðrar vel til loftárása: Bändi tai biisi tuskin tulee yllärinä muille musanukahtajille. Harvoin nukahdan ensimmäiseen biisiin, joten koko Ágætis byrjun-levy on aikanaan tuudittanut minut uneen, ilta toisensa jälkeen. Sigur Rósin uniluukutusta jatkui niin monta vuotta, että opin kaikki ulinat ja jousisoitinkuviot ja muut nekin liian hyvin ulkoa. Ágætis byrjunin uniaika on ohi, ja nykyään tyydyn sen sijaan satunnaiseen post-rock-, minimal techno- tai ambient-levyyn. Legendaarisuuspisteet kuitenkin Islantiin.

tiistai 12. lokakuuta 2010

Ooo-ooo-ooo Las Palmas

Jokin aikaa sitten eteeni sattui musiikkivideo, joka on ehkä yksi parhaista videoista ikinä, mutta helposti parasta juuri nyt:


El Guincho - Bombay from CANADA on Vimeo.

Siitä löytyy ihan kaikkea. Nicolás Méndezin ohjaama video on juuri sopivan sekopäinen ja cool. Videon mistä tahansa kohtaa otettu still-kuva sopisi Vice-lehden sivuille. Eikä pelkästään tissien ja pyllyjen takia.

Kuva: Rebecca Thomas
Artisti El Guincho on uudehko tuttavuus. Las Palmasista kotoisin olevalta espanjalaismieheltä on ilmestynyt jo kolme kokopitkää levyä, joista kuunteluun on päässyt vasta uusin Pop Negro, jonka avausraita ylläoleva Bombay on. Pop Negro on ihan ookoo levy, mutta kahdeksan muuta kappaletta jäävät auttamasti räjähtävän alun varjoon.

El Guinchoa on sanottu espanjalaiseksi Panda Beariksi, eikä vertaus mene metsään. Vaikka espanja niin lämpimältä ja raikkaalta kuulostaakin, nautin mieluummin pandabearini alkuperäismuodossa. Uskon Pop Negron unohtuvan Bombay'ta ja muutamaa muuta biisiä lukuunottamatta piankin, mutta saatan talvemmalla kaivaa sen esiin uudestaan, sillä sen parhaimmaksi hyödyntämiseksi voisi kuvitella kylmimmän talven kesä- tai kaukokaipuufiilistelyt.

MySpace: http://www.myspace.com/elguincho
Soundcloudhttp://soundcloud.com/youngturks/sets/el-guincho
SpotifyEl Guincho
wwwhttp://elguincho.com/


Day 09 - A song that you can dance to

Datarock – Fa-fa-fa: Lempitoivebiisi diskossa, jota on myös bailattu kotosalla, sängyn alla ja eri koloissa. Hyvän ahtaiden tilojen tanssisbiisin tästä tekee c-osan nostatus, johon sopii erinomaisesti kyykkyjorailu. Fa-fa-fa on muutenkin mukavan rytmikäs ja nopeatempoinen biisi, koska se on ihan perseestä, kun dj soittaa jotain hyvää indiepoppista, joka kuulostaa kivalta, mutta jonka tahtiin voi korkeintaan hytkyä. Eikä esimerkiksi nyrkkeillä.


Datarock - Fa Fa Fa from nettwerkmusic on Vimeo.

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

torstai 7. lokakuuta 2010

Mitä kuuluu Radiohead?

Radiohead on ollut ylivoimaisesti lempibändini kohta kymmenen vuotta. Juon aamukahvini Radiohead-mukista, ja pari bändiin liittyvää tatuointiakin on vuosien varrella ihoon hakkautettu kunnianosoitukseksi. Siksi on pakko ottaa puheeksi myös rumpali Philip Selwayn elokuun lopussa ilmestynyt soololevy Familial.

Radiohead @ Sziget Festival 2006
Radiohead Szigetissä vuonna 2006

Selwayn soolodebyytti ei kuulosta Radioheadilta, eikä sen tarvitsekaan. Jos hakemalla hakee, toki radioheadmaisiakin piirteitä sävellyksistä löytää, mutta toisaalta Radiohead-vaikutteet kuuluvat lukuisilla muillakin 2000-luvulla julkaistuilla levyillä. Selway kuulostaa enemmänkin Wilcoa jäljittelevältä laulaja-lauluntekijältä, mikä olisi vain tylsää, ellei esittäjällä olisi nimeä. Joistakin kappaleista vaikutteet kuuluvat vähän liiankin selkeästi, mikä olisi vain varastamista, ellei Selwayn bändissä soittaisi Wilcostakin tuttuja jäseniä (Glenn Kotche ja Pat Sansone).

Muutamia oikeasti kiinnostavia ja taidokkaita sävellyksiäkin levyltä löytyy, kuten ensimmäinen sinkkubiisi By Some Miracle. Kokonaisuutena levy ei kuitenkaan ole kummoinen, ja vaikka sen parissa voi viettää mukavan kuuntelukokemuksen, unohtuu se keskinkertaisuudessaan helposti pölyttymään muiden levyjen joukkoon - toisin kuin Radiohead-keulahahmo Thom Yorken The Eraser.
Tänään on muuten Tompan 42. syntymäpäivä, joten onnea sinne suuntaan!


Äitiprojekti Radioheadilta odotetaan uutta levyä ehkä jo tänä vuonna, todennäköisemmin kuitenkin myöhemmin. Bändi on tällä hetkellä studiossa. Leffapuolellakin ovat bändin jäsenet aiheuttaneet kuhinaa. Thom ja Jonny Greenwood ovat olleet vaikuttamassa huomenna Amerikassa ensi-iltansa saavan Stonen soundtrackiin, ja tekeillä on myös Anyone Can Play Guitar -dokumentti Oxfordin musaskenestä, jonka tekemiseen voi lahjoittaa rahaa täällä. (Oxfordista ja Radiohead-vaikutteista puheenollen Foalsilta tuli tänään uusi hämmentävä musavideo.)

Kuuntele SpotifystaPhilip Selway – Familial

Day 08 - A song that you know all the words to

Radiohead – Lucky: Yllätysyllätys, päivän biisi sopii aiheeseen. Arvatenkin osaan sanat lempibiisiin lempibändiltäni. Tai siis yhteen niistä, yhtä ainoaa suosikkia on käytännössä mahdotonta valita. Luckyn olisin voinut valita myös biisiksi, joka saa minut itkemään - jos tässä biisilistauksessa olisi sellaista kysytty. Lähes poikkeuksetta tätä lauleskellessa silmät kostuvat, joten lopulta alahuulen vapistessa ei niistä sanoista tahdo enää saada selvää.

All Ears II

Otsikko ei viittaa uudistettuun ulkoasuun, vaikka sellainen tänne eilisen aikana ilmestyikin. Uusi look ei ole vielä ihan valmis, mutta on jo nyt parempi kuin edellinen. Hyh, hyvä että entinen rumilus on viimein poissa, koska se söi ihan huomattavasti mielenkiintoani kirjoitella tänne.

Järjestysluku kaksi viittaa siis uuteen Spotify-soittolistaan, joka on järjestyksessään vasta toinen tässä blogissa. Koska kesän kuunnelluimmista biiseistä ei ole ollut juttua ollenkaan, tuuppasin kaikki samaan soittolistaan. Mitään selkeää punaista lankaa soittolistassa ei ole, mutta jokainen kappaleista viittaa mukaviin kesämuistoihin. Osa soi keikoilla Serbiassa ja muualla, osan tahtiin kaahattiin Saksassa autobahnilla sekä osa toimi soundtrackina pakettiautossa kotikaupungin vaihtuessa. Niin, ja kaikki ovat helkkarin hyviä biisejä. Oikeesti. Pistin kaikille sydämet perään ettei jää epäselväksi.

I fell in love
Tässä ny on yhteiskuvilla väritelty postauksia viime aikoina, niin jatketaan samalla linjalla... Justicen Genesis on yksi parhaista tavoista aloittaa soitto. Sen todisti mm. Busy P kesällä Exit Festivalilla.

spotify:user:foonk:playlist:2XVtdcueRT4E7rwLhT6ksL
1. Justice - Genesis 
2. Jamaica - Cross the Fader 
3. Kasabian - Shoot the Runner 
4. Japandroids - Darkness on the Edge of Gastown 
5. Kashmir - Pursuit of Misery 
6. Dr. Alban - It's My Life 
7. Robin S. - Show Me Love 
8. The Rah Band - Messages From the Stars 
9. Magnetic Man - I Need Air 
10. Florrie - Call 911 (Fred Falke Remix) 
11. Douster - King of Africa 
12. The Chemical Brothers - Another World 
13. Sophie Ellis-Bextor - Murder on the Dancefloor 
14. Oliver Koletzki - Hypnotized (feat. Fran) 
15. Cee-Lo Green - Fuck You 
16. Mark Ronson & The Business Intl - The Bike Song 
17. Prince - 1999 
18. Kings of Convenience - I'd Rather Dance With You 
19. Darwin Deez - Up in the Clouds 
20. Fredi - Muukalainen  

Day 07 - A song that reminds you of a certain event

Muuan mies – Tyhjyydestä tullaan: Tämän päiväinen biisikin muistuttaa kesän tapahtumista - tosin viime vuoden kesän. Muuan miehen koko levy on ehkä täydellisin mökkilevy, ja niinpä eräs täydellisen aurinkoinen lauantai-iltapäivä täydellisellä mökillä on jäänyt mieleen täydellisenä hetkenä, Muuan miehen ansiosta. Ullakolta pengotut vanhat olkihatut, forssalaisilta kirppiksiltä ostetut sanoinkuvailemattomat vaatteet, 80-luvun loppupuolen SinäMinät, kivoimmat kaverit ja Muuan Mies muodostavat täydellisen mökkiyhdistelmän. Perjantaina onkin suuntana tuo samainen mökki. Onkohan ulkona jo liian kylmää ja pimeää Muuan miehelle?

Muuan Mies on ilmeisesti sen verran uugee, etten voi lätkäistä tähän perään YouTube-videota, vaan joudut klikkaamaan itsesi tänne kuullaksesi kappaleen.

tiistai 5. lokakuuta 2010

Klaxons: Surfing the Void

Tein eilen listaa muutaman kuukauden sisällä ilmestyneistä levyistä, joista en ole vielä kirjoittanut tänne, mutta jotka ehdottomasti ansaitsevat sen... Tässä siis osa 1/29... Lopussa jatkuu myös keväällä kesken jäänyt päivän biisi -meme.

Mitäpä sitä kieltelemään, että Klaxons nousi pelkän Myths of the Near Futuren voimin yhdeksi lempibändikseni. Debyytti on myös Last.fm-historiani kuunnelluin levy.  Lienee turhaa siis erikseen toitottaa, että kakkosalbumia on täällä suunnassa odoteltu jo tovi - pelonsekaisin tuntein. Mitä jos Surfing the Void onkin kauhea pettymys enkä pysty enää kuuntelemaan debyyttiäkään samalla rakkaudella? 

Onko levyä kansiin katsominen? Surfing the Voidilla on ainakin maailman paras kansikuva, ikinä.

Nyt levyä on maisteltu jo kymmenien pyöräytysten verran, enkä osaa vieläkään selkeästi kuvailla tuntemuksiani. Surfing the Void on hämmentävä levy - ei hyvällä tai huonolla tavalla hämmentävä vaan pelkästään hämmentävä. En voi sanoa rakastavani sitä, mutten totisesti vihaakaan.

Jos levyä pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi raskas. Surfing the Void alkaa ahdistaa, jos sitä kuuntelee enemmän kuin 38,3 minuuttia kerrallaan, ja silti levyn päättyessä tekee mieli laittaa se heti uudestaan alusta. Siltä ei löydy erillisiä hiteiksi nousevia biisejä, mutta kokonaisuus on erinomainen ja yhtenäinen. Biisikollegoistaan erotettuina levyn kohokohdat saattavat kuulostaa jopa huonoilta.

Kappaleet ovat monipuolisia. Levy ei kuitenkaan kokonaisuutena ole kovinkaan monipuolinen. Esimerkiksi Extra Astronomicalin kertosäe on tarttuva, mutta Kornia henkivät säkeistöt tekevät biisistä ahdistavan. (Tästä voidaan luultavasti syyttää tuottaja Ross Robinsonia, joka on aiemmin tuottanut mm. Kornia ja Slipknotia.) Levyllä ei ole oikeastaan yhtään hengähdystaukoa. Biiseissä itsessään on riittävästi ilmaa, mutta räyhäystä sisältäviä kappaleita on niin paljon, että joukkoon sopisi erinomaisesti yksi kunnon nössöslovari.

Eniten vuosien varrella on muuttunut laulupuoli, mikä onkin ihan hyvä muutos - vaikkei vanhassa tyylissäkään vikaa ollut. Debyyttilevyn kantaviin voimiin kuulunut Jamie Reynoldsin korkea ääni on entistä suuremmassa roolissa Surfing the Voidilla. Lähinnä se käy korvaan ärsyttävästi, mutta yhdistettynä James Rightonin ääneen se kuulostaa hunajalta. Rightonia kuulisi mielellään lisääkin, koska levyn lemppariraidoiksi alkavat vakiintua juuri Rightonin pidempiä vokaaliosuuksia sisältävät kappaleet kuten Twin Flames, Future Memories ja The Same Space

Klaxons
James Righton Exit Festivalilla heinäkuussa 2010


Hämmentävyydestään huolimatta Surfing the Void on ehdottomasti tutustumisen arvoinen levy. Se ei ole hittipitoinen lallatuslevy, vaan muistuttaa enemmän sitä, mitä kitaradiggarit kutsuvat oikeaksi musiikiksi. Sitä voi suositella myös hipstereille ja muille muotipelleille, sillä levy on mystisien shamanismi- ja sci-fi-vaikutteiden ansiosta ajan hermoilla ellei vähän tulevaisuudessakin. Yksi potentiaalinen kohderyhmä lienee myös vanhat Korn-fanit. Ainakin meikäläisen sisälle asumaan jäänyt seiskaluokkalainen kumartaa Robinsonin kädenjäljille...

Surfing the Void tulee olemaan selkeästi yksi lempilevyistäni tänä vuonna, vaikkei kuitenkaan se ihan lempparein. Tän hetken lempparimusavideon titteliä pitää silti sinkkubiisi Echoes. Se on kiistatta maailman paras aavikkovideo. Minimaalista tyylikkyyttä vuodesta toiseen täydellisen muodikkailta jäbiltä:


Day 06 - A song that reminds of you of somewhere

White Lies - Death: Kyseinen biisi muistuttaa paikasta, jota on vaikea sijoittaa jonnekin, vaan se on oikeasti somewhere. Death kertoo lentopelosta, ja on kappale, jonka olen kuunnellut biisin ilmestymisen jälkeen aina lentokoneessa istuessani, matkalla minne milloinkin. Vaikka lyriikat lietsovatkin lentämisen pelkoa entisestään, sillä on ollut rauhoittava vaikutus ilmassa. Samastumisprosentti ilmakehässä on lähes tulkoon aina ollut täysi sata.

I wonder what keeps us so high up, could there be a love beneath these wings?

maanantai 4. lokakuuta 2010

Viimeinkin kotona 2/2

Terveisiä Egyptistä! Oli ihan vierailun arvoinen mesta. Maksettiin reissusta 240 e/ naama, et jos sattuu samanlaisia supertarjouksia eteen, suosittelen käymään. Köyhänkin oli helppo siellä elellä herraks, kun liikkuminen pikkubussilla makso 15 snt, hyvissäkin ravintoloissa koko hoidon sai vatsaansa alle kympillä ja tuliaisten hinnasta pysty pudottaan 3/4 pois tinkaamalla. Snorklaus ja kalat ja kamelihommat ja historia lepuutti mieltä sen verran hyvin, että ehkä tässä jaksaa pimeimmän ajan yli hyvillä mielin. Syksy on siis virallisesti täällä, joten jatketaanpa niitä kesämuisteloita.

WIEN, ITÄVALTA
Vaikka täällä jutut ovatkin painottuneet musahommiin (lukuunottamatta edellistä kappaletta), on pakko heittää matkustusvinkkejä heti lisää kesäreissun välietapista Wienistä. Vierailuajankohtana kaupungissa olisi kyllä esiintynyt Prince, Flogging Molly ja Midlake, mutta musayliannostus ja raha-aliannostus ajoivat meidät tutustumaan erilaisiin huveihin.

Oon mä juonu viinii Wienissä
Oon mä juonu viinii Wienissä... (Oli tarkotus ajaa Suomeen Lyypekin kautta...)

Parin päivän pysähdys Itävallassa oli silkkaa sattumaa. Serbiasta lähtenyt yöjuna oli sen verran myöhässä, että juna Berliiniin ei onnistunutkaan, mutta yhtä sopivasti oli myöhässä juna Wieniin ja vaihdoimmekin lennosta seuraavaa kohdetta. Hostelli löytyi aseman mainoksen perusteella ihan Wienin päärautatieaseman ja shoppailukadun (Mariahilfer Str) vierestä, ja Westend City Hostellissa (Fügergasse 3) olikin halpoja ja hyviä huoneita vapaana. Lähibaari Birdcage (Stumpergasse 61) oli mukava pikkukahvila, jonka omistaja kertoi usein jatkavansa juhlia hostellin asukkaiden kanssa suljettujen ovien takana.

Yksi siisteimmistä huvipuistoista löytyi myös pienen googlettamisen jälkeen. Prateriin (U2-metrolinjan pysäkki Praterstern) ei ollutkaan tarjolla Suomen tyyliin päivärannekkeita, vaan jokaiseen laitteeseen pääsi kertamaksulla. Sisäänpääsymaksua ei ole vaan alueelle pääsee katselemaan ja kävelemään kuka tahansa ilmaiseksi. Kertamaksut laitteisiin liikkuivat kolmen ja 15 euron välillä, ja etukäteen ajattelin että rahaa tulisi menemään enemmän kuin normaalisti huvipuistossa.

Wiener Prater
Pikkukettinkien varassa, Näsinneulakorkeuksissa

Praterin laitteet olivat niin paljon hurjempia, että lopulta rahaa kului vähemmän kuin huvipuistorannekkeet maksavat Suomessa.  Korkanpaikankammoiselle 117 metrin korkeudessa pyörivä keinukaruselli meinasi olla liikaa, mutta laatta ei lentänytkään, ja lopulta se oli hieno, pelkoja poistava kokemus. En silti mennyt uudestaan.

Wiener Prater

Muiksi lemppareiksi nousivat ulkoisesti Hurjakurua tai Koskiseikkailua muistuttanut Wildalpenbahn ja Extasy. Wildalpenbahn tosiaan näytti rauhallisemmalta vesiseikkailulta, mutta niin väärässä oltiin. Tuttu rinkulavaunu nousi hissillä korkeuksiin ja lähti valumaan rauhallisesti vesiliukumäkeä alas. Yhtäkkiä rinkula alkoi pyöriä tuhatta ja sataa, ja oli pakko pidellä kiinni kaksin käsin, ettei lentänyt pois laitteesta. Lopussa yllättäen tullut muutaman metrin äkkijyrkkä pudotus meinasi katkaista niskat, mutta henkiin jäätiin.

Extasy sen sijaan oli jo liikaa. 120 kilometrin tuntivauhtia pyörinyt laite oli jotain Hurvelin ja Breakdancen väliltä mutta hurjuudeltaan aivan omaa luokkaansa. Laite pyöri niin monesta eri kohdasta kuin saattoi - vaakatasossa, sivuttain ja pääalaspäin. Taustamusiikkina soi kaikkea Dizzee Rascalista Lady Gagaan ja Bomfunk MC'siin. En ole ehkä koskaan aiemmin toivonut huvipuistolaitteen lopettavan, enkä varmasti ollut ainoa, sillä kierroksemme jälkeen laite jouduttiin puhdistamaan oksennuksen vuoksi... Extasyn jälkeen oli lopetettava leikki kesken, ja luovutettava...

omnomnom pizza
Praterista sai herkkupitsapaloja, jotka olisi kannattanut syödä vasta huvittelun jälkeen...

Huvipuiston lisäksi Wienistä löytyi mahtavia ostospaikkoja ja rafloja. Ihan ehdoton tsekkausvinkki löytyy läheltä Birdcagea, osoitteesta Kaiserstrasse 45. Xu's Cooking (Vegetasia II) on kasvisruokaravintola, jonka listat ovat täynnä "lihaa". Menusta löytyi ankat, kanat, naudat ja lampaat, mutta lihaa ei kuitenkaan tarjoiltu, vaan kaikki annokset oli tehty tofusta tai muusta kasviperäisestä ruoka-aineesta. Suurin osa annoksista oli vegaanisia, vaikka ovo-vegetaristisia ruokiakin listalla oli. Hintataso oli edullinen, ja ruokailulle (kolme pääruokaa + juomat + jälkiruoat) tuli hintaa yhteensä alle 30 euroa. Sapuska oli tajunnanräjäyttävää ja helposti parasta vegaanimättöä, jota olen ulkona syönyt.

xu's lovely meals
Vegaanista "ankkaa" papuranskiksilla ja tulista "kanaa" sienikastikkeessa.

MELT! FESTIVAL, FERROPOLIS, SAKSA
Parin matkustusvälipäivän jälkeen hypättiin taas junaan, ja suunnattiin kohti Saksan Gräfenhainichenia.
13. Melt! Festival oli ulkomaan turneen päätös, ja ohjelmistonsa puolesta ehkä näistä odotetuin. Kelit suosivat jälleen vähän turhankin kanssa, mutta eipähän jouduttu tänä vuonna perumaan yhtään keikkaa myrskyn vuoksi, ja Moderat pääsi viimein valloittamaan päälavan. Bändeistä ainoastaan yksi (Dirty Projectors) peruutti tulonsa. Viime vuonna kritisoimani (festivaalin aikana tapahtuva) tiedotus oli ottanut askeleen eteenpäin. Koska lavajuontajia ei ollut vieläkään, muutoksista ilmoittivat muutamat valotaulut alueella, mikä luultavasti toimikin paremmin - ainakin saksaa osaamattoman festivaalivieraan näkökulmasta.

Leirintäalue täyttyi jo torstaina, joka oli vasta alkulämmittelypäivä. Telttailijoiden joukosta löytyi muutamat megapalviljonkikin, joissa tuli todistettua mm. laservalot ja ihminen ostoskärryissä surffaamassa muiden käsien päällä, mutta me tyydyttiin hengaan lähinnä omalla teltalla omalla kaveriporukalla, koska oli liian riskialtista lähteä seikkailemaan edes taskulampun kanssa. Ei aina muista, että etelämmässä voi olla todella todella pimeää öisin. Tai ainakin huonosti valaistuja leirintäalueita.

the festival site
Päälavan avasi Midlake, mutta yleisö ei ollut vielä ehtinyt paikalle...

Mut päiväsaikaan olikin sitten tosi aurinkoista, ja festariördäyksen sijasta bändejähän me oltiin Saksaan lähdetty katsomaan. Vaikka niitä tuli erinäisten kommellusten takia nähtyä vähemmän kuin viime vuonna, saldo oli tänäkin vuonna eriskummallisen suuri. Kohokohdat Meltissä olivat melkein kohokohtia koko kesässä. Starttipäivänä perjantaina aurinko helotti betoniviidakkoon sillä lailla, että vain hullut poistuivat vähäisistä varjopaikoista katselemaan bändejä. Päälavalla eriskummallisissa asuissa riehunut saksalaisten lempibändi Bonaparte oli kerrassaan käsittämätön, mutta siitä huolimatta yhä useampi fani poistui edestä sivuvasemmalle, missä oli meneillään yleisön toimesta järjestetyt vesipistesuihkubileet. Itsekin oli pakko luovuttaa Too muchin jälkeen.

the very best
The Very Bestillä oli mukanaan tanssitytöt

Kasvihuonetta muistuttaneella Bench Gemini Stagella eivät kuumuusasiat olleet yhtään sen vilpoisempia - päinvastoin. Onhan se jo tarhassa opittu, miten kasvihuone toimii. The Very Bestin aikoihin lava muistutti jo saunaa, mutta vielä jaksettiin tanssia niin lavalla kuin yleisössäkin. Myöhemmin esiintynyttä Two Door Cinema Clubia olikin tullut katsomaan jo jokunen muukin, minkä kyllä huomasi. Vaikka välillä tuntuukin, että aineenvaihduntani on kiusallisen tehokas, tuolla keikalla hikoilu meni ihan överiks, ja saunan asteet lähentelivät varmaan lähelle tämän vuoden saunomisen MM-kisoja... Eipä oo ennen tai liiemmin tuon setin jälkeen kaulakin tihkunut pisaroita. Keikan jälkeen tuuperruin maahan, eikä auttanut ruoka tahi juoma, vaan heikotus oli vain kärsittävä tiehensä. Seuraavia intiaanikesiä silmällä pitäen saksalaiset voisivat aloittaa yleisön nesteytyksen muiden festareiden tapaan, ettei huomaamattaan joutuis tollaseen kondikseen.

two door cinema club
Two Door Cinema Clubin keikka oli kuin 140-asteinen sauna

TDCC:n keikka sen sijaan oli hyvä ja ihan just sen arvoinen, ettei eturivistä voinut poistua ennen loppua. Mukana olleen kaverin mukaan se ei ihan täyttänyt odotuksia, mutta jos Tourist Historyn kaikki biisit kolahtaa, ei voi olla valittamista. Live-esiintymisen tuomaa lisäarvoa ei nyt niiiin valtavasti ollut, mutta kitarat kuulosti vielä kivemmalta kuin kotona levyltä. Ja kaverikin kai perusteli pettymyksen sillä, että keikalla näki (ei siis kuullut), kuinka nuoria jannuja ne vielä oli.

Two Door Cinema Club setlist
Myös settilista oli kuumahko

Myös Intro Zeltin soveltuvuus keikan tarkastelulle testattiin, mutta celsiukset eivät ainakaan vähentyneet  suureksi osaksi umpinaisella telttalavalla, joka oli ahtautunut täyteen Yeasayer-faneja. Koska olin jo tyhjentänyt omat hikirauhaseni aiemmin, olin varmasti yleisön ainoa ihminen, joka ei valunut omaa suolaista eritettään, mutta ilokseni muiden hiki kosteutti ilmaa höyrysaunamaiseksi, jolloin ilmassa leijunut muiden hikihöyry kyllä tiivistyi iholleni - ettei sielläkään tarvinnut ihan kuivana katsella.

Yeasayerin settilista oli aikalailla sama kuin viikkoa aiemmin Serbiassa, mutta soundit eivät olleet yhtä kirkkaat. Keikka kuitenkin nousi samalle maagiselle tasolle, kun lopuksi kuultiin eräs live remix. Oli nimittäin käynyt niin, että Yeasayerit olivat törmänneet The Very Besteihin uimarannalla, ja siitä kuultiin seuraksena Ambling Alp (The Very Best Remix) livenä soitettuna. Edeltäneissä ja seuranneissa välispiikeissä kuultiin rakkaudentunnustuksia artistilta toiselle ja oltiin iloisia kun viimein tavattiin, ja pakkohan se on myöntää, että kahden erilailla samantyylisen bändin yhteistyö oli muistorikkaan hedelmällistä.

Mikähän tossa Meltissä on, kun siellä aina tapahtuu ainutlaatuisia asioita? Tai mistähän sekin johtuu, että toista vuotta peräkkäin festarin siistein biisikokemus on livenä esitetty remix? Niinku viime vuonna se Golden Cage.

melt festival
Melt! Festival pidetään keskellä valtavia maansiirtokoneita.

Muita perjantain siisteyksiä olivat mm. Jónsi, The XX, Health, Delphic ja Foals.  Keskimmäisistä ei oikein oo mitään sen kummempaa sanottavaa, mutta sekä Jónsi että Foalsit löivät halolla päähän. Etukäteen ajattelin että se islantilainen lasisilmähippi ei voisi toimia ilman bändikavereitaan, mutta olin väärässä. Ei sitten tippaakaan kiinnostaneet Do-albumin biisit kääntyivät hienoiksi sovituksiksi päälavalla, ja sulka-asussa heilunut inisijä oli sittenkin yhtä hyvä kuin aina ennenkin - eli liikuttavan upea.

Foalsikin veivasi mallikelpoisesti. Vähän liian myöhään soittanut bändi taisi olla perjantain pääesiintyjiä, ja olihan noita odotettukin - etenkin sen jälkeen kun viime vuonna tuli äkillinen peruutus ilman kunnon syytä. Jollen aivan väärin muista, tuolloin haluttiin keskittyä tulevan levyn tekoon. Taitaa menneisyys vituttaa viisikkoa edelleen, sillä lähes kaikki vanhat biisit oli sovitettu vähemmän väkivaltaisiksi, niin että ne kuulostivat enemmän kakkosalbumi Total Life Foreverin kappaleilta kuin biiseiltä, jotka olivat debyytin aikaan dance punk anthemeita. Valittamisen varaa ei kyllä jäänyt, sillä ainakin meikäläiseen uusi levy on juurtunut syvälle. Spanish Sahara nostatti vedet silmiin, eikä yhtään tuota huonompaa suoritusta voinutkaan odottaa bändiltä, joka lämmitteli itseään ja yleisöä soittamalla soundcheckissään Toolia ja Foo Fightersia.

Lauantain starttasi Exitissä yleisökadosta kärsinyt Jamaica. Kuten lupasimme, olimme tuoneet muutaman muunkin katsomaan bändiä, ja yleisö oli muutenkin runsaslukuisempi. Keikka ei oikeastaan eronnut edellisestä muun kuin biisijärjestyksen osalta, mutta hihitytti huomata, että meidät muistettiin Serbiasta, sillä kaksikon molemmat osapuolet moikkailivat meille lavalta :--)

Kuumuus ja uupumus eivät paljoa helpottaneet lauantainakaan, joten joitakuita keikkoja tuli tsekkailtua kauempaa kaikessa rauhassa. Esimerkiksi Holy Ghost! katsottiin kokonaan Bench Gemini Stagen rappusilta. Se kuulostikin yhdeltä parhaalta keikoilta, mutta bändille olisi toivonut myöhäisempää esiintymisslottia. Hold On ja muut hitit innostivat jalkojani tanssimaan, mutta väsynyt mieli vei valitettavasti voiton.

Knobi brod omnomnom
Ruokavinkkinä Meltistä valkosipulileivät<3 Maistuivat paremmalta kuin Holy Ghost!

Edellisenä iltana juhlia varjosti nestehukkahommat, eikä lauantaikaan fyysisten juttujen puolesta riemuvoitoksi noussut. Betoniportailla istuminen laukaisi jonkin hämärän alaselkäkrampin, josta en päässytkään eroon koskaan. (Lääkärilukijat, mistä voi johtua?? :-D) Ongelman ilmestymisen jälkeen kävelin kuin reumapotilas eikä lavalta toiselle ryntäily onnistunut niin kuin olisin halunnut. Ehkä koko kesän odotetuin keikkakokemuskin meni tavallaan plörinäksi. Aloin itkeä Darwin Deezin eturivissä, koska siinä sitä oltiin, mutta tanssiminen olisi sattunut niin paljon, että pystyin vain liikuttelemaan ylävartaloani typerän näköisesti.

Darwin taustajoukkoineen sen sijaan pisti jalalla koreasti. Keikka alkoi tanssi-introlla jota seurasi ihana Up in the Clouds. Koko festarin hienoin show oli yhdistelmä Darwinin parhaita biisejä ja parhaita koreografioita. My DNA:n, Constellationsin, Bad Dayn ja muiden välissä nähtiin Darwin Deezin versio Single Ladiesista  sekä Youtube-tutut tanssit winter's splinter ja the spring dance, joista jälkimmäisen aikana yleisökin yltyi yhteistanssiin. Kun vielä kuultiin Radar Detector, oli yhteislaulupuolikin hoidettu. Yleisö oli haltioissaan, ja Darwin Deez olikin yksi festarin ainoista esiintyjistä, joka pakotettiin esittämään encore. Keikan jälkeen bändipaidat myyntiin loppuun muutamassa minuutissa ja ihmiset ryntäilivät selittämään tuntemattomille juuri koettua hurmosta. Me eksyttiin kiittämään keikasta ihan henkilökohtaisesti, ja pyydettiin Suomivisiittiä, mutta musta tuntuu, että Darwin sai vaan vähän erikoisen kuvan suomalaisista, joten pahoittelut kaikille, jos ne ei koskaan uskalla tulla Suomeen :--D

Darwin Deez fan pic
Ehkä maailman siistein jamppa eli Darwin Deez

Erinomaisten artistien kanssa rupattelu ei suinkaan jäänyt siihen, vaan matkalla seuraavalle lavalle meitä vastaan asteli Jamaican jätkät. Kohtaaminen oli vähintäänkin kesän siistein, kun ranskikset tuntuivat olevan enemmän innoissaan kuin me fanitytöt. Tehtiin siinä treffit vielä myöhemmälle Moderatin keikalla, mutta kuten arvata saattoi, eturivissä oli tunkua. Rupattelutuokio jätti kuitenkin niin hyvät fiilikset, että krampit unohtuivat hetkeksi, ja saatoin keskittyä taas musiikista nauttimiseen mm. Miike Snow'n, DJ Peten ja Joris Voornin muodossa.

mira antoine david susse florent
Jamaican jäbät luulivat meitä serbialaisiksi (Parempaa kuvaa odotellessa...)

Loppuilta kuluikin päälavan tuntumassa. DJ Shadow ei syystä tai toisesta ollut ehtinyt ajoissa Ferropolikseen, joten odotellessamme vedimme taukojumppaa saksalaisille. Lopulta huippuohjaaja Chris Cunningham videospektaakkeleineen tupsahti lavalle ennen Shadow'ta, tosin silti aikataulussa lukeneeseen aikaan, sillä videojuttujen pystyttäminen ei käynyt yhtään sen nopeammin. Kävikin siis niin että Cunninghamin jälkeen esiintynyt DJ Shadow nappasi Moderatin paikan, ja ilta venyi melkein aamuun ennen kuin lauantain pääesiintyjät nähtiin lavalla.

Vaikka näinkin Moderatin kolmatta viikonloppua putkeen, Meltin keikkaa kannatti odottaa. Viime vuoden katkera peruutusmuisto korvattiin upealla keikalla, johon ottivat osaa myös levyllä vierailleet Dellé ja Paul St. Hilaire. Ilman vierailijoita keikka olisi ollut kopio edellisviikoista, mutta nyt Moderatin keikka päättyi ensimmäistä kertaa encoreen - ja päivä päättyi massiivisesti.

Muiden intiaanikesän festareiden tapaan, Meltissäkään ei oikein pystynyt nukkumaan niin pitkään kuin olisi halunnut. Yhtälö siitä, että bileet loppuivat auringon noustessa, ja että nukkuminen teltassa oli mahdotonta valoisaan aikaan, aiheuttivat silmäpusseja ja levotonta läpänheittoa. Parasta rentoutumista unettomalle oli Meltin uimaranta, sekä leirintäalueella että festarialueella. Krapulat huuhotutuivat saksalaisessa järvivedessä ennen alueelle valumista.

the beach
Ennen festarialueelle menoa saattoi "vilvoitella" biitsillä

Sunnuntaina oli ehkä kaikista väsynein fiilis. Ei kai ihme, kolmen festariviikonlopun ja yhtä monen huonosti nukutun yön jälkeen. Päivän eka, Kings of Convenience, aloitteli neljän maissa. Emme ehtineet paikalle ihan alkuun, mutta moni muu ehti, kuten alla oleva kuva todistaa. Erlend Øyen bändikokoonpano esiintyi valkoisissa puvuissa ja yleisö notkui mukana sunnuntaileppoisasti. Kuulevat korvat villiintyivät eniten Boat Behindista, mutta minulla soi seuraavat kaksi viikkoa päässä I'd Rather Dance With You, koska se nyt vaan oli niin ihana. Erska muuten otti ilon irti festarista itsekin, koska bongasin sen yksin jorailemasta Fred Falken, Broken Bellsin, Crookersin ja WhoMadeWhon keikoilta - ja muista satunnaisista paikoista.

i'd rather dance with you
Kings of Convenience keräsi päivän ensimmäiseksi esiintyjäksi yllättävän paljon yleisöä

Pitkä pätkä sunnuntaista menikin lähinnä tuolla tutulla penkki-kasvihuonelavalla, sillä tsekkasin kaikki lavalla esiintyneet artistit. Norjalaisten jälkeen lavalle saatiin ruotsalaista verta, kun Slagsmålsklubben pisti sunnuntain tanssiosuuden käyntiin. Vaikka musapuoli takasikin hyvän fiiliksen, keikasta jäi lähinnä mieleen oudot välispiikit, kun isoksi paisuneen lavaporukan keulahahmo puhui enemmän kuin soitti. Hän mm. halusi adoptoida koko yleisön, ja pyysi ihmisiä jättämään anomuksensa adoptiosta. On syytä epäillä, oliko bändi selvinpäin lavalla.

Seuraavana samalle lavalle astui remix-jumala Fred Falke. Tungosta keikalla ei juuri ollut (saattoi myös johtua Broken Bellsin osittaisesta päällekäisyydestä), mutta ilmeisesti Suomessa ainakin Falke on arvostettu mies, sillä suomalaisia kanssakatselijoita löytyi heti vierestä. Mitään omista suosikeista en kuullut, ja sen sijaan jätkä soitti KeShaa...  Iloisin yllätys oli Florrien ilmestyminen lavalle muutaman biisin ajaksi, jolloin etenkin miespuolisen yleisönosan kamerat nousivat ilmaan ja kuola valui suupielistä...

the falke
Fred Falke oli ehkä isoimpia pettymyksiä festareilla

Väsyneet setit tuntuivat vaivaavaan Fredin lisäksi muitakin esiintyjiä. Broken Bellsistä jäi laimea kuva, mutta päätin antaa vielä Flow'ssa uuden mahdollisuuden. Sikäli kun Flow-raporttia ei ehkä tule, kerrotaan nyt ettei se sen parempi ollut sielläkään. Levyltä toki ihana. Falken jälkeen esiintyneet Riton ja Fake Blood soittivat molemmat tanssittavimmat megareivihittinsä, mutta jotain jäi uupumaan, eikä se puuttuva osa luultavasti ollut suinkaan artistien vika, vaan ajankohdan. Elektrokeikoilla aurinkoinen sunnuntai-ilta ei vain ole niin osuva hetki bilettää kuin sumuinen perjantaiyö... Yleisöä toki oli tanssimassa yllinkyllin, mutta sekin näytti vähän liian yrittämiseltä.

Niinpä lähdettiinkin Fake Bloodin jälkeen hieman tutkiskelemaan muiden lavojen meininkiä. Päälavalla veivasi viime vuonna Suomessa nähty Massive Attack, eikä (ikävä kyllä) keikka tarjonnut mitään lisää. Suurta osaa näytelleet taustavideot eivät olleet uudistuneet viime näkemästä, ja settilistakin oli vanha tuttu. Silti Massivet kyllä sopivat sunnuntai-illan esiintyjiksi paremmin kuin elektrojytä. Intro Zeltissä samaan aikaan soitteli ihana Black Mountain. Kaukaisten vuosikymmenien psykedeelinen rock yhdistettynä tän päivän post-johonkin, kuulosti oikeastaan juuri siltä, miltä kaiken olisi sinä iltana pitänyt kuulostaa. Mieheltä näyttäneen naisvokalistin ääni oli ihanan androgyyni, ja raskaat kikkailukitarat kutittelivat korvaa paljon mukavamammin kuin yliedustettu hilpeä elektro. Siltikään levoton mieli ei jaksanut katsoa keikkaa loppuun asti, koska siinä oli vaan bändi soittamassa. Taisi olla vähän liian kova lavameno tuolla Euroopassa, kun ei enää perusasiat riittäneet.

Huh ja hei, vielä oli tanssittavaakin ohjelmaa jäljellä, vaikka tyydyinkin itseasiassa katselemaan muiden tanssia. Crookers sai aikaan vielä isomman mellakan kuin Serbiassa. Ihmiset lentelivät käsien päällä, eikä turvamiehillä ollut puuttumista asiaan. Musiikkipuoli oli taattua Crookersia, ja on tosi iso sääli, etteivät italiaanot ole käyneet Suomessa. Keikan jälkeen areena oli täynnä eriskummallisia glowstickejä ja kenkiä. WhoMadeWho aiheutti lähes samanlaisen loppuhetken kaaoksen telttalavalla. Joka vuosi saksalaisfestarin yleisö tuntuu heittäytyvän hulluksi lähdön hetkellä. Viime vuonna järkkärit saivat irrotella kaiteisiin liimautuneita ihmisiä irti festarialueesta ja saattelemaan nätisti ulkopuolelle. En tiedä, miten kävi tänä vuonna, koska suuntasin kiireellä alueen ulkopuolelle Sleepless Floorille tsekkailemaan Ellen Allienia.... joka jäi kuitenkin väliin, koska siellä oli niin paljon jengiä...

3 festivals in a row
Ovea päin käveleminen ei ole huono selitys, vaan Susanin tapauksessa vain totta.

Seuraavana aamuna lähdettiinkin jätkien ostamalla autolla kohti Rostockia, missä vietettiin päivä jos toinenkin fiilistellen saksalaisia halpiskauppoja ja Burger Kingiä. Maailman ankeimman lauttamatkakokemuksen jälkeen oli oikeesti ihan kiva päästä Suomeen, vaikka kyllä harmitti ihan saatanasti kun astu maankamaralle Vuosaaren satamassa. Näytti niin ankeelta. Kotonakin oli vähän tylsää, joten ex-temporeen alle vuorokauden rauhoittumisen jälkeen kutsui Muurame.

NAAMAT, MUURAME, SUOMI
Nyt lyökin sitten yllättäen tyhjää, kun yritän muistella tapahtunutta ilman muistiinpanoja. Lähtö oli sen verran yllättävä, että Muurameen saavuttaessa lavalle oli noussut jo ensimmäisen illan pääesiintyjä Eläkeläiset. Ei olisi tarvinnut edes juosta, että olisimme ehtineet nähdä vanhukset alusta asti, mutta kun parkkipaikalla hämeenlinnalaiset miehet tarjosivat jämsäläistä pitsaa, emme voineet kieltäytyä, joten jäipä sitten perjantain kaikki bändit näkemättä. Oli kuulemma raju meno ollut lavalla.

Perjantaista tuli silti yksi kesän mielenkiintoisimmista päivistä. Pienet mutta loppuunmyydyt festarit olivat täynnä sosiaalista ja avuliasta jengiä, joilla useimmilla oli monien vuosien kokemus Naamoista. Yleinen fiilis oli, että kaikki on kaikkien kavereita eli tervetuloa jengiin jos et oksenna päälle, eikä nuotiopiirirauhanrikkojia sitten katseltultaan hyvällä. Omasta mielestä se perjantain meno ei nyt niin älytöntä ollut, että olisi tarvinnut kellekään varoituksia jaella, mutta voi toki olla etten nähnyt kaikkea. Siellä leikattiin vasten tahtoa farkkumikroshortseja, kuseskeltiin kavereiden päälle, kaaduttiin kusireissulla, istuttiin piirissä pellolla ym. harmitonta. Viimeiset festarilähettiläät kömpivät nukkumaan siinä vaiheessa, kun muut olivat olleet hereillä jo tunteja.

Teippausoperaatio
Kuvasatoa perjantain alkupuolelta

Lauantaina heräsin illalla ehkä joskus yhdeksän maissa, tai siis silloin kun Folke Westside aloitti. Se jäikin lopulta ainoaksi nähdyksi keikaksi, koska Hidria Spacefolkia katsoin hetken selkä lavaan päin. Laatu korvasi kuitenkin määrän, eikä jäänyt harmittamaan tsekattujen keikkojen vähäisyys. Mun ennakko-oletukset kavereiden bändeistä yleensä on, että kaikki on paskaa. Se on sitten kivempi yllättyä iloisesti ja heittää muutama kehu sitä odottavalle frendille. No siis, tälläkin kertaa kävi niin, että yllätyin iloisesti. Lavakarismaa bändillä oli enemmän kuin monella kesän aikana nähdyllä kansainvälisellä yhtyeellä. Musiikki tavallaan sopi ja ei sopinut Naamoille. Folke Westsiden biisit eivät muistuttaneet ketään festarin muista esiintyjistä, mutta sekopäinen paatos istui silti maatilalle kuin läjä navetan lattialle. Joku yleisöstä huusi, että paras keikka ikinä. Mä sanoisin, että välispiikeissä on vielä miettimistä.


Folke Westside
Etualan henkselimies on Folke Westsiden Juho-Eric Auvinen

Krapula oli kauhea, ja pelkkä ajatus rommikolasta oksetti, ja menin nukkumaan ennen ku vika bändi edes lopetti. Lauantaiyö kuulemma tuotti reissukavereilleni lähes tulkoon ikuisen porttikiellon Muurameen.  Tosin siinä vaiheessa, kun kivi lentää päähän, on jo ehkä syytä rauhoittua. Naamat olivat kuitenkin erinomaiset festarit, joita voisin harkita jonain vuonna uudestaankin, jos enää riittää kunto. Ainakin kuukauden festariputki tässä iässä tuntuu jo v*tun rankalta. Tosin kuvissakin vilahdellut Susse jatkoi siitä vielä Puntala-rockiin.