maanantai 17. joulukuuta 2012

Herkkuja Islannista: Sin Fang

Sin Fang
Sin Fang @ Reykjavik Art Museum
Muistin ehkä mainita, että vietin taannoin pari viikkoa Islannissa festaroimassa ja nauttimassa elämän parhaasta annista. Kirjoitin sen jälkeen kolme osaa festariraporttia osoitteeseen Noise.fi. Niissäkään tekstivuodatuksissa en kyennyt nostamaan esiin kuin muutaman loistavan islantilaisbändin, ja nekin liian pintapuolisesti. Niinpä "muista tarkastella näitä myös blogissa" -lista kasvoi entisestään niin pitkäksi, että voisin aiheiden perusteella järjestää itsekseni vaikka islantilaisen teemakuukauden tässä osoitteessa. Jos siis olisi aikaa.


Tänään alan purkaa urakkaa lähtemällä liikkeelle parhaimmasta ja kauneimmasta. Ihastuksen määrä on kasvanut tasaisesti reissun jälkeen, ja nyt olen siinä pisteessä, että fanitusmittarit alkavat poksua rikki. Turha tässä siis on edes yrittää objektiivista lähestymistä, vaan myönnetään ihan kättelyssä että fanitan Sin Fangia eli Sindri Már Sigfússonia. (Tän blogitekstin jälkeen vähemmän) salaa haaveilen että, joku päivä muutan vielä Reykjavikiin söpöön puutaloon asumaan. Ystävystyn Sindrin kanssa, ja se suunnittele mun toisen sleeven, koska se on myös mahtava kuvataiteilija, ja sillä on itsellänsäkin hienoja tatuointeja. Ja sit ku iholta loppuu tila ni sit voidaan vaikka piirrellä yhdessä paperille ja leikkiä soittimilla. Toistaiseksi tyydyn siihen, että oon uudelleennimennyt ja naamioinut mun ulkoiset kovalevyt Sindrin mukaan.

(Hauska fakta ja nopea sivuraide: Oon kerran aiemminkin esittänyt tällaisen tutustumishaaveen tässä blogissa. Nykyään yks sen bändin jäsenistä kirjottaa tähän samaan blogiin mun lisäksi, hahah.)

Sin Fang
Sin Fang @ Iðnó
Mut hitto, kyllä mä sittenkin yritän tarkastella tätä objektiivisesti. Pian. Selvennän ensiksi vielä tien jota pitkin tähän tilanteeseen on päädytty. Perinteinen "vaikeuksien kautta voittoon" -tarina, olkaa hyvät.

Kuulin ensimmäisen kerran Sindrin musiikkia Seabearin muodossa, jossa miekkonen laulaa ja soittaa kitaraa, ja joka muuten myös alkoi hänen sooloprojektinaan. Silloinen poikaystävä rakasti bändiä, mutta itse suorastaan vihasin sitä. Muistan taistelleeni tästä mielipidekysymyksestä, perusteluin "tollasta turhaa kilkuttelua ja just tollasta... tekotaiteellista islantilaista hipsterihippimenoo." Sittemmin ihailin reykjavikilaisista yhden päivän takapihakemuista kertovaa Backyard-dokkaria, joka esitteli Sin Fang Bousilta yhden kappaleen ja Sindrin nopean haastattelun. Kaikkien muiden dokkarilla esiintyneiden bändien musiikki jäi paremmin mieleen, mutta muistan että väsyneen näköisellä kundilla oli hauska tarina, mistä musiikin teko oli aikanaan alkanut. (Muistaakseni meni niin että sillä oli tylsää aikanaan asuessaan Englannissa, joten alkoi tehdä musaa, ja sai rahat soittimiin vakuutuksesta, koska sillä todettiin joku hankalan kuulonen sairaus. Tarkistan ja referoin tän paremmin vielä joskus, kun pääsen kotiin DVD:n ääreen.)

Vielä Iceland Airwavesiin matkatessakin Sin Fangin ympärillä leijui mielikuva yhdentekevästä pilipalibändistä, mutta päädyin kuitenkin katsomaan Bousin nimestään pudottanutta projektia Morr Musicin iltaan festarin avauspäivänä Iðnóon. Siellä elämässäni kääntyi uusi sivu. Täyden kympin keikka pieksi mennen tullen illan pääesiintyjän FM Belfastin, eikä yksikään toinen esiintyjä sen jälkeen aivan yltänyt tuolle tasolle, vaikka erinomaisia napakymppikeikkoja tuli muitakin vastaan. Sin Fang ja islantilaisista eturivin musiikoista koostuva taustabändi olivat lavalla ikään kuin täydellinen yhdistelmä Sufjan Stevensiä ja Bright Eyesia. Kun hempeästi hönkivä enkelääni, mieleenpainuvat lyriikat ja utuiset äänimaailmat kohtasivat rullaavaan länkkärikompin, esitys oli onnistunut paketti asennetta, merkityksiä ja estetiikkaa. Unohtamatta ylisöpöjä välispiikkejä islantilaisella aksentilla.

Sin Fang
Sin Fang @ Opera house

Törmäsin Sindriin vielä useamman kerran festareilla. Eksyin vahingossa katsomaan Benni Hemm Hemmiä ravintola Reykjavikiin, minne juuri valmisteltiin Sindrin ja Múmista tutun Örvarin taidenäyttelyn avajaisia. Kaksikon taidekirja ei ollut vielä sillon myynnissä, joten tilasin sen myöhemmin netistä. Sitten päädyin sattumalta Reykjavikin oopperatalolle, missä nähtiin muutaman kappaleen Sin Fang -soolo, ja koska show vakuutti edelleen, taistelin tieni vielä taidemuseollekin festivaalien neljäntenä päivänä. Keikat olivat varmoja toisintoja ensimmäisen illan napakympistä (joskin vähemmillä välispiikeillä), ja ennen kotiin lähtöä ammensin paikallisista levykaupoista mukaan vielä kaiken Sin Fangin tuotannon mitä vain suinkin löysin. Eli eli kaksi albumia ja yhden ep:n.

Katso alta tämän vuoden Iceland Airwavesissa nauhoitettu kokonainen off venue -keikka, joka muuten oli Sin Fangin ainoa esiintyminen siellä, jota en ollut todistamassa.




Kotona otin levyt kunnolla kuunteluun. Ensimmäisenä oli helppo aloittaa Clangour-debyytin hittibiisi Clangour and Flutesista, jolle yleisö oli kiljunut ja taputtanut villisti ensimmäisellä keikalla. Tarttuvan sävellyksen täydensivät sanat, jotka eivät kertoneetkaan palavasta rakkaudesta. Tai siis... kertoivat, mutta katkeralla liekillä palavasta. Clangour and Flutes on kaunis, mutta niin katkerankuuloinen erobiisi, että se vaatisi katkerasti eroamista jostakusta, että siihen voisi samastua.

Loputkin kappaleet avautuivat yksi toisensa jälkeen, ja ihastuin suuntaan, johon projekti on menossa. Toiselta Summer Echoes -albumilta paljastui Always Everythingin ja Fall Down Slow'n kaltaisia euforiantuoksuisia rakastettavia kilistelybiisejä, joiden soidessa oli hyvä kaivata takaisin Islantiin. Tänä vuonna ilmestyneeltä Half Dreams -ep:ltä löytyi vieläpä enemmän sykähdyttäviä biisejä kuin kokopitkältä debyyttialbumilta. Esimerkiksi Walk with You on unohtunut soimaan repeatilla tunniksi jos toiseksikin. Rytmikkäästä ja kokeellisesta folk popista lähtenyt sooloprojekti on ajautunut hallitumpiin, progressiivisempiin, syvempiin ja rauhallisempiin unimaailmoihin, jotka todella henkivät islantilaisia äänimaisemia – ja konkreettisiakin islantilaisia maisemia.

Tulevaa on myös syytä odottaa, ja löytyypä tällekin fanitustekstille ihan päteväkin syy. Viime viikolla nimittäin julkaistiin ensimmäinen maistiainen tulevalta kolmannelta albumilta. Young Boys hyökkäsi ensimmäisellä kuuntelukerralla omiin lemppareihin Sin Fangilta, ja pirtsakan See Ribsin ensiesityksen livenä kuulleena en ole lainkaan huolissani albumin muistakaan kappaleista. Morr Music julkaisee Flowersin 1.2.2013.



We were young boys smoking in the woods. I showed you how, I showed you how.

Facebook: https://www.facebook.com/sinfanggg
Flickr: http://www.flickr.com/photos/sindrimar
Spotify 1: Sin Fang
Spotify 2: Sin Fang Bous
Tumblr: http://sinfang.tumblr.com/
Twitter: https://twitter.com/sinfanggg

PS. Ai hitto! Olin aivan unohtaa pari viikkoa sitten julkaistun The Moody Blues -coverin!! Hehkutin sitä jo Twitterissä ja Facebookissa, mutta siltä varalta että meni ohi niin pistäkäähän kuunnellen. Siinä tehdään taas klassikolle hyvää:


PPS. Jos olet Sindri ja luit tämän tekstin esimerkiksi Googlen avulla niin terveisiä! Olet mahtava, ja jos törmätään ensi vuonnakin Iceland Airwavesissa, uskaltaudun sanomaan hei.

In English: I saw Sin Fang three times at Iceland Airwaves this year and fell in love with his music. I instantly bought two albums, one ep and one art book (made with Örvar of Múm) by Sindri Már Sigfússon, and I'm really looking forward to the new album Flowers, to be released in February. It's gonna be awesome. At least I love the two new songs I've heard, Young Boys and See Ribs. Oh, he also did a cover version of Nights in White Satin by the Moody Blues. And guess what? He made it even better!

tiistai 11. joulukuuta 2012

Parhaat levynkannet 2012

Tässä tulee All Earsin ensimmäinen vuoden parhaat 2012 -listaus! Mira ja Mikko valitsivat suosikkinsa tänä vuonna ilmestyneiden levyjen kansikuvista, listasivat ne alle ja tekivät soittolistan, josta voi kätevästi kuunnella, onko moni kakku päältä kaunis.
Tilbury - Exorcise
Yllä näette levyn, jonka ostin kannen perusteella. En tosin aivan sattumalta, sillä olin jo kuunnellut islantilaisen Tilburyn Exorcisea Spotifysta ja todennut sen pettymykseksi. Siitäkään huolimatta en voinut jättää sitä levykauppaan, kun se vastaani tuli – kiitos mahtavan kansikuvan. Tänä vuonna rehelliset piirustukset, maalaukset ym. sykähdyttivät. En poiminut tälle listalle yhtään valokuvakantta, vaikka tämä ei kauaksi siitä jäänytkään. Joukkoon olisi myös ehdottomasti kuulunut Death Gripsin No Love Deep Web, mutta koska ei voi koskaan tietää, kuinka herkkää jengiä tänne eksyy, päätin jättää kuvittamatta sillä tätä tekstiä. Ihmiset, jotka eivät järkyty kovista sukupuolielimistä, voivat kokeilla Googlen kuvahakua.
Karri Koira - K.O.I.R.A.
Killer Mike - R.A.P. Music
Dr. John - Locked Down
Young Magic - Melt (Bändin visuaalisuus on muutenkin kovaa kamaa.)
Para One - Passion
Gracias x JTT - Globe
 
Kysymys: minkälainen on hyvä levynkansi? Onko se sellainen, joka hyppää esiin levykaupan hyllymetristöstä muiden lajin edustajien joukosta ja saa levynörtin hikikarpaloiset hyppyset syyhyämään? Pyytää kenties levynörttiä ensin viattomasti kahville ja kohta sitä jo asutaankin yhdessä? Vastaus: kyllä. Albumien visuaalista ilmettä on turha aliarvioida. Omasta puolestani voin sanoa, että on useita levyjä, joiden musiikillista sisältöä rakastan, mutta joita en voi omistaa yksinkertaisesti siitä syystä, että niissä sattuu olemaan aivan kamalat kannet. Kysymys: pinnallista? Vastaus: kyllä. Tänä vuonna visuaalista silmää tyydyttivät tuoreet ratkaisut ja yksinkertaiset ideat. Osan tähän listaan valitsemistani levyistä omistan jo ja loput hankin kunhan pukki lahjoittaa kirjekuorellisen vihreää joulumieltään.
Ruger Hauer - Erectus
Pää kii - Pää kii
The Killers - Battle Born

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Pidä varas: Ystävälliset

Blogihiljaisuus päättyy nyt, sillä tänään framille nostetaan kiinnostava kotimainen tulokas. Otsakkeen yhtye teki allekirjoittaneeseen vaikutuksen jo ensimmäisellä sinkkulohkaisullaan, mutta jostakin syystä kirjoittaminen pääsi silloin unohtumaan. Nyt on syytä korjata tämä huutava vääryys. Hyvät naiset ja herrat, Ystävälliset!

Ystävälliset on kuusihenkinen helsinkiläisbändi. Jannen, Ramin, Lassen, Villen, Vellun ja Aleksin muodostama sekstetti ei ole ollut kasassa vielä vuottakaan ja jo nyt paketti tuntuu olevan hyvin kasassa. YleX nosti taannoin ensisinglen Parasta NYT-listalleen ja kommentoi kappaletta seuraavasti: "Uuden aallon suomirock nostaa jälleen päätään tyylikkäänä. (---) Jos yhtye todella on ollut kasassa vasta pari kuukautta, ja debyyttibiisi vakuuttaa näin, niin innolla odotamme mitä muuta bändillä on tarjota."


Ystävälliset on hieno bändi.
 Debyyttisingle Liian rehellinen peili herättää kuulijan horroksesta heti aloitusriveillään:

No se on sitä kun ei uskalla puhua. 
Ongelmista jotka vaivanneet jo vuosia.
Se puhki palanut ja särkynyt sydän.
Se kuollut isä ja se vaikea nuoruus.

Hetkonen. Mielenkiintoista suomalaista rocklyriikkaa 2010-luvulla? Kyllä. Olen yhtä hämmästynyt kuin tekin, rakkaat lukijat. Koska viime vuosina kaikki sanoituksellisesti kiinnostava on tupannut tulemaan pääasiallisesti räpin ja punkin puolelta, on tämä kappale Tapaus isolla ö:llä. Itse kappale tuo musiikillisesti mieleen Eppu Normaalin, ja Hassisen koneen, joskin mukana on myös hyppysellinen Egotrippiä, Aknestikia ja Don Huonoja. Ensin mainitut soiton puolesta ja jälkimmäiset laulun ja/tai lyriikoiden puolesta. Toimiva keitos, jonka soisi soivan radioissa.



Olen yksin.
Oletko sinä?
Jos olet me voitais kai tavata.
Me voitais mennä vaikka leffaan.
Ja sitä hiljaa puhumatta katsoa.


Vastikään tarjoillun kakkossinglen Treffien ensimmäinen säkeistö lienee kaikille tuttua tavaraa. Kukapa meistä ei olisi joskus ollut vastaavassa tilanteessa? Omasta puolestani täytyy myöntää, että välillä oma perin suomalainen ontologiani noudattaa täsmälleen kyseistä säkeistöä (Lue: Kirjoittaja on edelleen henkisesti se ujo teinipoika, joka haikailee tyttöjen perään ja kirjoittaa siitä päiväkirjaansa. Ps. Kyllä, minä olen Bert Ljung). Itseäni bändi kiehtoo osittain siksi, että se laulaa asioista, joihin on mahdollista samastua. Ystävälliset tekee sen myös harvinaisen vilpittömästi ja tyylikkäästi. Tässä on yhtye, jota kannattaa pitää silmällä ensi vuonna. Samaa mieltä tuntuu olevan weneverstoodachance-blogi.




Soundcloud: https://soundcloud.com/ystavalliset
Facebook: http://www.facebook.com/Ystavalliset
Kotisivut: http://www.ystavalliset.com

torstai 15. marraskuuta 2012

Pidä varas: All Night Prescriptions

Tämä otos kuvaa hyvin All Night Prescriptionsin musiikkia.
Melua, raivoa, pedaalijunnausta, kitaranhakkausta, ajoittaista helinää, rumpujenhakkausta, bassonhakkausta, hakkausta, tykitystä, rännitystä, pillereidenpopsintaa, punkkia, ei-aaltoa, väkivaltaa, psykedeliaa, pimeyttä.





All Night Prescriptions on jännä bändi. Soundcloudista löytyy neljä oudosti nimettyä instrumentaalista biisiä, joita kuunnellessa tulee olo kuin olisi löytänyt new yorkilaiselta kirpparilta sattumalta vuonna 1987 räkäisesti nauhoitetun omakustanne-C-kassun, jonka kannessa on tussattuna SHIT. Mitään muuta infoa kuin bändin nimi ei olisi, paitsi että kaveri muisteli sen joskus lämpänneen jotain punk-bändiä CBGB's:llä mutta oli liian sekaisin että muistaisi musasta tai illasta mitään.

Sama fiilis jatkuu internetissä. All Night Prescriptions taitaa olla helsinkiläinen bändi, sillä se on todistettavasti vetänyt Helsingissä keikan. Suurin piirtein kaikki muu jääkin mysteeriksi - ja ehkä hyvä niin!

Se on ainakin helppo sanoa, että yhtyeen henkinen koti voisi olla 80-luvun SST Records. Alkuaikojen Sonic Youthia, post-punkia, noisea ja klassista HC-vaikutetta on havaittavissa.
Anatoli/wake up please? (reh-snippet,without vox) kuulostaa ehkä jopa liian paljon My Bloody Valentinelta, mutta näin ollen luonnollisesti helvetin hyvältä. Judge for yourself!



Tärkein pointti All Night Prescriptionsissa on, että sillä on todella hyvä nimi ja että kaikki nää biisit kuulostaa ihan älyttömän hyviltä. Esitänkin nyt All Earsin arvovallalla bändille toivomuksen räkäisesti nauhoitetusta C-kassusta mahdollisimman pian. Mikäli sellainen jo on, mistä sen saa?

All Night Prescriptions Facebookissa.

Lopuksi vielä yhtyeen vanhin soundcloud-postaus, joka on myös omasta mielestäni tykein:

perjantai 2. marraskuuta 2012

Pidä varas: Pimeys

Tehosoittoa Radio Helsingissä, Nuorgamin Kaikki huomisen bändit -nosto ja Tulevaisuuden tusina 2013. Laajaa blogihuomiointia (Stop, shake, honey, go, Slow Show, Singin' Drunken Lullabies, Arvoitus on meille poika tuo) ja keikkoja muiden muassa Tavastialla, Lost In Musicissa ja Monsters of Popissa. Käsi pystyyn ken ei ole koskaan kuullut yhtyeestä nimeltä Pimeys? Jahas. Onnittelut. Olet virallisesti vanha ja pihalla kaikesta siististä. Otappas siis hyvä asento kiikkustuolissa ennen kuin pimenee ihan totaalisesti.

Pimeitä jätkiä. Kuva: Ilkka Saastamoinen
Vuonna 2011 perustettu Pimeys koostuu neljästä herrashenkilöstä: Joel Mäkinen (laulu, koskettimet), Pekka Nisu (laulu, kitara), Jukkis Virtanen (basso) sekä Tuomo Laakso (rummut). Soittokokemusta kaveruksilta löytyy bändeistä kuten Nick Arse & The Arsenicks, Manna ja Rex Willer, minkä lisäksi kytköksiä voi vetää myös erittäin mainion Lazardsin ja PMMP:n suuntaan.

Yhtyeen Soundcloud-tilillä ensiesittelynsä saanut biisikaksikko Elämä kiinnostaa ja Näin sinut unessa herätti oitis keskustelua musapiireissä  ja blogeissa. Täytyy myöntää, että suhtauduin itse aluksi melko skeptisesti yhtyeeseen, eikä ylistetty Elämä kiinnostaa herättänyt sen kummempaa reaktiota. Kappaleista jälkimmäinen kuitenkin osui ja upposi. Näin sinut unessa maistuu minulle juuri toismaailmallisen ja mystisen tunnelmansa vuoksi. Kerkko Koskinen meets Paavoharju? Outoa, mutta toimivaa poppia.

Pimeys Telakalla 21.9.2012. Kuva: Kreetta Airila.
Näin bändin ensimmäistä kertaa livenä tämän vuoden Monsters of Popissa. Tuolloin Pimeys oli hakenut soundivahvistusta Markus Pajakkalan ja Akuliina Niemen muodostamasta puhallinsektiosta, ja tämä toikin äänikuvaan raikkautta ja syvyyttä. Hienoa! Telakalla sävykkäästi ja tyylikkäästi soineen Pimeyden välispiikit herättivät sen sijaan hämmennystä. "Täällä on vähän kirjastomainen fiilis. Onks jengi ottanut kokaiinia jo?", tiedusteli Joel kiltisti istuneelta yleisöltä Veli-kappaleen jälkeen. Vilkaisin ympärilleni ja naurahdin kysyvästi. Häh? Heh?

Edellä mainitun kappaleen lisäksi mieleen jäi hieno ja ylväs Rakennukset, jonka runollinen kertosäe (rakennukset kaatuu päälleni / kun valo poistuu asunnostani) jätti mukavan kutkuttavan tuntuman. Keikan edetessä tunnelma rentoutui ja välispiikitkin paranivat. Muistettavin heitoista tuli jälleen Joelilta, joka spiikkasi Pekan säveltämän Elämä kiinnostaa -hitin sisään veljellisesti piikitellen: "Mä sävellän tokalle levylle tollasen Bumtsibum-biisin." Tällä kertaa nauratti jo ihan oikeasti. Hyvä!

Seuraavan kerran pääsin todistamaan Pimeyden livekunnon Tavastialla jo aiemmin blogissamme esitellyn Jukka Ässän lämppärinä. Keikan aikana mieleen ui joukko hienoja kotimaisia artisteja kuten Ultramariini, Liekki, J. Karjalainen ja Egotrippi, vaikkei yhtye näistä yhdeltäkään erityisemmin kuulosta. Ja se Pimeydessä onkin niin hienoa - se kuulostaa vain itseltään: tuoreelta, mystiseltä, popilta ja jopa ajattomalta. Kappaleista tällä kertaa mielenkiinnon herättivät Igor, Boris, Hugo ja mä sekä kaunis ja puhutteleva Helsinki. Varsinkin jälkimmäinen on omasta mielestäni ehta tulevaisuuden klassikko.



Suosittelen lämpimästi tarkastamaan Pimeyden livekunnon - lupaan, ettet tule pettymään. Ai niin. M.dulor julkaisee bändin debyyttilevyn näillä näkymin helmikuussa. Ensi vuoden odotetuin esikoisalbumi? Kyllä.

Pimeys keikalla:


9.11.2012 Torvi, Lahti
16.11.2012 Kultakala, Kalajoki
17.11.2012 Rytmikellari, Raahe
5.12.2012 Le Bonk, Helsinki

Facebook: http://www.facebook.com/Pimeysyhtye
Soundcloud: http://soundcloud.com/pimeysyhtye
Blogi: http://pimeys-pimeys.blogspot.fi/

torstai 1. marraskuuta 2012

Timo Lassy - In With Lassy

Jos Timo Lassyn ensimmäinen levy The Sound and Jazz of Timo Lassy oli täydellisen rentoa ja vivahteikasta suomijazzia parhaimmillaan, kakkoslevy Round Two vieläkin tyylipuhtaampi ja sulavampi setti, niin mitä tekee Timo Lassy kolmannella levyllään tutun kokoonpanon kanssa? No sen mitä odottaa voi eli parhaan levynsä tähän asti!

Italialaisen Schema-levymerkin julkaisema In With Lassy äänitettiin analogisilla seteillä cooking session -meiningillä livenä bändin kanssa. Se paistaa läpi soiton vaivattomasta fiiliksestä, mutta ei todellakaan näy minään heikompana suorituksena, päinvastoin. Olen itse päässyt pariin otteeseen todistamaan svengaavankuuluisaa Timo Lassy Bandin livemeininkinä, ja vaikka sen tunnelman uurtaminen vinyylin pintaan olisikin mahdoton tehtävä, on In With Lassy siinä melkein onnistunut. Ainakin vielä paremmin kuin edellisillä yrityksillä!

Timppa itse esittelee levyään coolilla videolla:



Vaikka kaikki soittajat ovatkin aivan ilmiselvästi maailman luokan heeboja, itse olen aina erityisesti tykännyt Teppo Mäkysen rumputyöskentelystä ja Georgios Kontrafourisin pianonsoitosta. Jälkimmäisen huikeat soolot ovat uudella levyllä toki vertaansa vailla, mutta Round Two:ssa äijä päästeli höyryjä koskettimiensa kautta paikka paikoin vieläkin seksikkäämmällä viballa. Levyn keskiössä on toki Lassyn saksofonisointi, joka nyt on takuuvarmaa settiä aina rajuista vuorenhuipuista kaihoisiin matalikkoihin. Jokainen ääni kuulostaa perkeleen hyvältä tällä levyllä!

Levyä kuvaa ehkä parhaiten Lassyn nettisivuilta lainattu motto: “No gimmicks needed here, this jazz is cooking”



In With Lassy on melko lyhyt levy, mutta ei sen pidempi tarvitsisikaan olla. Jotenkin juuri tähän hetkeen iskee tuo lopetusbiisi The Good Life täydellisesti. Ei voi kuin suositella kaikin puolin, ehkä jopa erityisesti sellaisille, joille jazz ei ole entuudestaan kovin tuttua! Tykkäätte varmasti!

Jos olet matkustelevaista tyyppiä niin voit bongata Timo Lassy Bandin seuraavissa yhteyksissä:

2.11.2012 Zurich, Switzerland: jazznojazz, Timo Lassy Band
7.11.2012 Budabest, Hungary: A38, Timo Lassy Band
8.11.2012 Hamburg, Germany: Mojo Club, Timo Lassy Band
9.11.2012 Bielefeld, Germany: Bunker Ulmenwall, Timo Lassy Band
10.11.2012 Aalen, Germany: Aalen Jazzfest, Timo Lassy Band
16.11.2012 Novi Sad, Serbia: Novi Sad Jazz Festival, Timo Lassy Band
23.11.2012 Madrid, Spain: Tempo Club, Timo Lassy Band
24.11.2012 Palazzolo Sull’Oglio, Brescia, Italy: Jazz & Racquet Project, Timo Lassy Band
25.11.2012 Milano, Italy: Blue Note, Timo Lassy Band
29.11.2012 Berlin, Germany: Quasimodo, Timo Lassy Band
5.12.2012 Helsinki, Finland: Apollo Live Club;
Jazz & Stand Up – Timo Lassy Band & Sami Hedberg

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Katujen Äänet

Vantaalaisten nuorten jätkien vuonna 2010 perustama rokupumppu Katujen Äänet on varmasti tuttu nimi suomalaista punkimpaa musiikkia harrastavalle väestölle. Tätä kirjoittaessa diskografiasta löytyy vuonna 2011 julkaistu yhtyeen nimeä kantava EP, Airiston Punk-levyjen alkuvuodesta julkaisema Terveisiä lähiöön 7" sekä tänä keväänä julkaistu 6-biisinen Koko talvi sodassa, kyllä tytöt ymmärtää -EP.

Astetta passiivis-aggressiivisempaa sodankäyntiä.




Matiaksen (laulu, kitara), Jaakon (basso), Danin (kitara) ja Joonan (rummut) muodostama kvartetti nimeää vaikuttajikseen yhtyeitä kuten Leevi And The Leavings, Suomen Talvisota 1939-1940, Noitalinna Huraa! sekä Kollaa kestää. Edellä mainittujen lisäksi nostaisin uusimman julkaisun perusteella listan jatkeeksi Ratsian, Hassisen koneen ja Se. -bändin.

Koko talvi sodassa, kyllä tytöt ymmärtää -EP on tasalaatuinen ja tyylikäs kokonaispaketti. Omaan korvaan kaksi kappaletta on biisiseitsikosta ylitse muiden. Kauas pois on kaihoisa ja romanttinen Eppu Normaalin mieleen tuova kolmiminuuttinen, jonka vahva kertosäe on melodiakuljetukseltaan extended playn tarttuvinta antia. Mieleen nousee myös hieman Badding. Selvää hittipotentiaalia, hyvä pojat! Nyt tiedän mitä ikävä on vakuuttaa alusta alkaen kekseliäällä kitaratyöskentelyllään ja svengaavalla bassollaan. EP:n mittakaavassa jopa progressiivisiin sfääreihin kohoava pala päättyy kunniakkaaseen kitarasooloiluun. Hyvä biisi tämäkin.



Itse kaipaisin jotakin omaa vielä sanoituspuoleen. Nyt riimiparit kuten "unta / lunta" ja "luulin / kuulin"nostavat lähinnä punan korville. Matiaksen laulu on myös asia, joka herättänee eriäviä mielipiteitä. Välillä kuulostaa nerokkaalta eli Yarilta, mutta toisinaan (joskaan ei onneksi usein) lipsuu hieman Neumannin puolelle. Lisää rohkeutta peliin vaan perkele! Mutta kyllä tässä on tarjolla kaiken kaikkiaan hyvä, persoonallinen ja kehityskelpoinen lauluääni. Revittelykohdille erityiset kaksi peukkua.

Bändin livepreesensiä en ikäväkseni ole vielä kerennyt tarkistaa, mutta Youtube-videoiden perusteella tähän on saatava muutos ja äkkiä. Hienosti soitettu ja sovitettu levykäinen olisi mielestäni kaivannut asteen verran räkäisempää tuotantoa taustalleen eli LISÄÄ KYRPÄÄ!



Katujen Äänet keikalla:

24.11.2012 Vernissa, Vantaa
08.12.2012 Ravintola Pelimanni, Helsinki
15.12.2012 Varjobaari, Tampere

Facebook
: http://www.facebook.com/katujenaanet
Luomustudio: http://www.luomustudio.fi/artistit/katujen-aanet
Youtube: http://www.youtube.com/channel/UCU79mHCnVudOXNvg2CJPGdw

tiistai 30. lokakuuta 2012

Exclusive: Eva on the Western Castle Island - California Shrills

Eva on the Western Castle Island vinyylisoittimella. Photo: Julius Koivistoinen


Sattuipa eräs hyinen maaliskuun perjantai, että tutustuin helsinkiläisen Adams-klubin avajaisbileiden jonossa rumpaliin, joka kertoi soittavansa pirteää indie rockia bändissä, joka oli perustettu edellisenä keväänä. Laitoin yhtyeen oitis tsekkaukseen, ja siitä asti Eva on the Western Castle Island on keikkunut "kirjoita näistä" -muistilistani kärjessä. Nyt on viimein aika nostaa bändi jalustalle tässäkin blogissa, sillä saimme käsiimme yhtyeen uunituoreen musiikkivideon, joka vasta odottaa julkaisuaan. Ennakkonäytös siis vain meillä, wohoo!

Yhtyeen tarina alkoi, kun malesiankiinalainen Eva muutti muutamia vuosia sitten Suomeen. Kotimaassaan ammatikseen laulanut naikkonen tutustui kolmeen kaverukseen, jotka etsivät yhtyeeseensä vokalistia. Eva innostui kundien melodisesta musiikista, joten voimat yhdistettiin. Sittemmin nelikko on julkaissut kolme singleä, joista on voinut lukea sekä suomalaisista että ulkolaisista musiikkiblogeista.  Kun pirteät ja raikkaat melodiat yhdistyvät aasialaisiin vaikutteisiin, lopputulos ei ole animepoppia vaan mielikuvat ovat tähän asti suunnanneet enemmänkin Deerhoofin kaltaisiin kieroutuneisiin pop-maisemiin. Par' aikaa Eva on the Western Castle Island valmistelee debyytti-EP:tään yhteistyössä French Filmsin tuotannostakin vastanneen Valtteri Väänäsen kanssa, ja ensimmäinen maistiainen on kuultavissa alta!

Ennakkonäytökseen saamamme California Shrills on kuitenkin vaikutteitaan perinteisempi hyväntuulinen poppisraita kaikukitaroilla. Vaikka biisi itsessään on tutunkuuloinen indiesävellys, Evan englannin kieli hauskalla aksentilla tuo yhtyeelle uniikin ja tunnistettavan soundin, ja takaa että biisi jää soimaan päähän. Huolella viimeistelty musiikkivideo on tuoretta ja söpöä katsottavaa. Vaikka stop motion –tyyppiset paperiukot onkin jo nähty moniin otteisiin, tähän videoon on löydetty tuore näkövinkkeli! Awesome job!



California Shrills –single julkaistaan huomenna 31.10.2012, ja sen voi ladata yhtyeen Soundcloudista.

In English: We got our hands on the new video and song from Eva on the Western Castle Island! We can really hear the sound of the new producer Valtteri Väänänen (known for his work with French Films) since the song has more indie-ish sound than we expected from EOTWCI. But we love the song and it will be out and available for download tomorrow from their Soundcloud! And also incredible job with the video, which is amazingly done and fresh although we have seen a lot of stop motion videos with paper-cut people. So cute!

Facebook: http://www.facebook.com/EvaontheWesternCastleIsland
Soundcloud: http://soundcloud.com/westerncastleisland
Tumblr: http://evaonthewesterncastleisland.tumblr.com/
Youtube: http://www.youtube.com/WesternCastleIsland

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Pidä varas: Skip Zone



No huhhuh! Tänään All Earsin Suomi-kuukauden arkistojen aarteet -viikolla vuorossa jotain täysin muuta kuin ennen. Nimittäin Skip Zone, kuusihenkinen 2011-vuonna perustettu ja juuri debyytti EP:nsä omakustanteena julkaissut helsinkiläisbändi, joka iski kyllä meikäläiseen kuin salama kirkkaalta taivaalta!

Americanaa, alt-countrya ja 60-luvun tunnelmaa indiemausteilla skulailevan Skip Zonen musiikilliset juuret nousevat suomalaiselle 2010-luvun bändille yllättävän vaivattomasti ja luontevasti Grateful Deadin, Buffalo Springfieldin, Gram Parsonsin ja The Bandin maailmasta (jos 60-luvun kama ei ole vielä tuttua, niin myös Wilco-diggareille Skip Zone on takuuvarmaa kamaa). Minkäänlaista retrorokki-rasitetta ei todellakaan tunnu, vaan musiikin puhdas melodisuus ja tunnelma ovat hunajaa korville EP:n alusta loppuun. Skip Zonen mahtavaa meininkiä leimaavat Maria Pääkkösen ja Pyry Suomalan tyylikkäät duetot ja laulusoundit, taidokas instrumentaatio sekä perinnetietoiset lyriikat, jotka eivät kuitenkaan kompastu kliseisiin.

Melodinen ja kelluva The Bandin mieleen tuova vahva avausbiisi A Bird Who's Flown tempaisee saman tien mukaansa. Aavistuksen "indie-henkisempi" kolmosbiisi Leaving Planet Boredom nappaa viimeistään kuuntelijan pehmeään kitarahelinään ja leikitteleviin mielikuviinsa Belle and Sebastianmaisella kepeydellä. Miles Away on rehtiä countrya pedal steel guitar -soundeineen ja kaihoisine lyriikoineen, I Forgot To Say I Love You puolestaan puhdasta Harvest-ajan Neil Youngia. Nopeatempoinen ja tyylikäs You Are A Moon johdattaa lopetuskappaleeseen It's Going To Be OK, joka on sekin vahvasti The Band-vaikutteinen hengennostattaja kuulohermoja ja aisteja hellivillä kitara- ja urkusooloilla. Aijai että!

The Band nousee Skip Zonen selkeimmäksi vertailukohdaksi, eikä vähiten Pyry Suomalan laulusoundin vuoksi, jota kuunnellessa on mahdoton välttää Levon Helm -mielleyhtymää. Jos jotain kriittistä haluaisi Skip Zonen EP:stä sanoa, tulee mieleen, että 60-luvun esikuviin, kuten Grateful Deadiin verrattuna biisien kokeellisuus ja instrumentaaliset osuudet ovat jääneet hieman puolitiehen ja poppisosaston jalkoihin. Levyn pisin biisi on vain reilut neljä minuuttia. Liekö tämä sitten sitä indie-vaikutetta...?

Vanhana 60-luvun countryn ja psykedeelisen rokin (ja ylipäänsä koko meiningin) erittäin suurena ystävänä en voi kuin iloita Skip Zonen ilmaantumisesta tietoisuuteemme. Kuuden biisin EP on toki vain maistiainen, mutta sellaisenaan aivan mahtava pläjäys! Jatkoa tälle, kiitos!

Skip Zone...
...Facebookissa
...Soundcloudissa
...Spotifyssa

Nyt ota kahvikuppi käteen, valitse ylempää haluamasi musiikinkuuntelualusta, katsele ulos ikkunasta ja anna Skip Zonen mahtavan EP:n tuudittaa itsesi sunnuntaitunnelmiin! Ja muista käydä äänestämässä!

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Pidä varas: Johnny Got It Wrong

Huh, eilen julkaistu Ruger -teksti meni vuorokaudessa koko blogin luetuimmaksi postaukseksi! Täällä liikkuu nyt paljon uusia lukijoita, että terveppä vaan, tervetuloa lukemaan! Meillä on täällä meneillään Suomi-kuukausi, ja tänään esittelyvuorossa on eräs komea parkanolaislähtöinen kolli, joka on soinut viime aikoina meikäläisen stereoissa repeatilla – Ruger Hauerin lisäksi tietysti.

Johnny Got It Wrong eli laulaja-lauluntekijä Teppo Tuomisto tekee musiikkia monipuolisesti, mutta on keskittynyt englanninkieliseen folk-poppikseen. Monipuolisuudessa ei kuitenkaan ole enää kyse suunnanhakemisesta, sillä kompassi osoittaa aina erinomaisuuteen, kun Tuomiston tekemisiä seuraa. Viime vuoden puolella tehty viiden biisin Chasing the Moon EP oli hyvä, muttei kovin omaperäinen. Sävellysten puolesta se jäi nuotiolauluasteelle, vaikka vaahtokarkkeja paistavien tyttöjen pikkuhousut olisivat varmasti kostuneet jo näistäkin kappaleista. Tuomistoa on verrattu mm. Damien Riceen ja Ryan Adamsiin, mutta uunituore Johnny Got It Wrong -ep todistaa ettei vertauksia enää tarvita. Tuomistolle on kehittynyt julkaisujen välissä uniikki lauluääni, joka on helppo tunnistaa – lauloi hän millä kielellä hyvänsä.

Etenkin livenä Tuomiston laaja-alaisuus ja vahva laulutekniikka ällistyttää. Olen nähnyt tänä syksynä Johnny Got It Wrongin kahdesti livenä, ja molemmilla kerroilla lavalla on nähty trubaduuri, joka on elementissään – eli liekeissä. Enemmän kuin Cheek. Bar Loosen keikalla Tuomisto osoitti, että paikoitellen naiselta kuulostava mies voi saada miehetkin itkemään – ja äidit toivomaan Tuomistosta vävykokelasta. (Toim. huom. ei sisällä liioittelua. Eikä oo mun äidistä kyse.) Kulttuuriratikassa satunnaiset matkustajat kurkkivat kiinnostuneina esitystä, eivätkä omat kuulokkeet enää palanneet korville. Sekä englanniksi että suomeksi laulava artisti on myös live-coveroinut Gotyen Somebody That I Used to Know'ta ja The Killersin Mr. Brightsidea muuttaen molemmat kappaleet oikeasti erinomaisiksi.

Mutta syy, miksi Tuomisto päätyi All Earsiin tällä viikolla on se, että nenäni haistaa hittikäryä! Johnny Got It Wrongin Soundcloudiin ilmestyi maanantaina kolme uutta kappaletta, ja yksi niistä saa sydämeni rallattelemaan. Kahdessa muussakaan ei toki ole mitään vikaa (päinvastoin, kiitettävistä sävellyksistä on kyse), mutta jos joku näistä saa Suomessa radiosoittoa se on Hetki aikaa. Biisi on hyväntuulinen ja sydäntäkutkuttavan kaunis suomipop-kappale, jonka sanoituksissa kerrotaan, kuinka kumppani isketään. En epäile toimivuutta.



Käy kattoon:
31.10. Korjaamo, Helsinki (ilmainen)
22.11. Paahtimo, Porvoo
24.11. Telakka, Tampere w/ Suvi Koivu
14.12. O'Connells, Tampere

Facebook: https://www.facebook.com/johnnygotitwrong
Soundcloud: https://soundcloud.com/johnny-got-it-wrong
Twitter: https://twitter.com/johnnygiw
www: http://johnnygotitwrong.com/
YouTube: http://www.youtube.com/johnnygiw

tiistai 23. lokakuuta 2012

Ruger Hauer - Erectus


Viime kuukausina kotimaisia huippulevyjä on putkahdellut esiin enemmän kuin sieniä sateella, vaikka käsittääkseni sienisyksykin on ollut hyvä. Itse en ole metsään ehtinyt. Tällä viikolla julkaistaan kuitenkin levy, jota henkilökohtaisesti olen venaillut varmaan eniten, ja se edustaa ehkä lukijakunnan odotusten vastaisesti suomirap-genreä. Pyhimyksen, Tommishockin ja Paperi T:n muodostama Ruger Hauer julkaisee perjantaina odotetun toisen albuminsa Monsp Recordsin kautta, ja se kantaa nimeä Erectus. Se löytyy Spotifysta jo nyt.

Vaikka Se syvenee syksyllä oli jo freesi tapaus suomirapkentillä, Erectus vie Ruger Hauerin ihan uusiin sfääreihin – kaikilla osa-alueilla. Perinteisemmät räppibiitit ovat jääneet lopullisesti, ja soundit on hyvin vuodessa 2012, mikä johtunee tuottajan vaihdoksesta. Näinä witch housen, synkän future garagen ja altsuhiphopin aikoina levyn äänimaailma on hyvinkin tuore, ajankohtainen, elektroninen ja kaksijakoinen. Levyn toinen puolisko edustaa ilmavampaa avaruusleijailua skweee-vaikutteilla, jollaiseksi voisi kuvitella vaikka Reginan, jos indiepop-yhtye vaihtaisi genreä. Toinen puoli nojaa mustanpuhuviin ja ahdistaviin supersynkkyyksiin.

Lyyrisesti en edes tiedä, mistä aloittaa. Myös – ja etenkin – tällä puolella liikutaan synkissä tunnelmissa. Aiheet ovat raskaita, mutta todellisia: ne kommentoivat yhteiskunnan mätäpaiseita välillä suoraan, välillä rivien välistä. Aihepiireistä kuolema on vahvasti läsnä. Vaikka sanat ovat synkkiä, ne on kuitenkin kerrottu niin kauniilla ja kiehtovalla tavalla, ettei Erectus ahdista lainkaan. Välillä oloa helpotetaan suorimmalla mahdollisella tavalla (vedä ranteet auki ja nauti /kaikki on pian taas ohi/ tää elämä on tappava tauti/ sitä vastaan mä sodin -Musta Oras/ Tommishock), välillä kuolema on läsnä masentuneen Torakan sielunelämän kautta. Viittauksia nykykulttuuriin ja julkisuuden henkilöihin löytyy myös runsaasti.

Ruger Hauer = Paperi T, Pyhimys, Tommishock (Kuva: Heikki Kuula)
11 kappaleen levyltä löytyy ainoastaan muutama keskitason edustus. Yhtään heikkoa raitaa en kyennyt Erectukselta löytämään. Jotkut biisit kuitenkin nousevat ylitse muiden. Niin innostunut olen levystä ollut, että mun olisi helppo kirjoittaa jokaisesta biisistä parin kappaleen arvostelu, mutta jotenkin tuntuu, että tää levykatsaus menee jo muutenkin kilometrimitan yli, joten keskityn nyt vain muutamiin huippukohtiin.

Erectuksen puolivälistä löytyvä Mä haluun kuolla ennen Bonoo on yksi levyn valopilkuista. Kaikkien soolot ovat niin käsittämättömän kovia, että on mahdoton tehtävä päättää, kenen verse voisi olla vahvin. Muutenkin levy on tällä saralla tasaisen tiukka, ja tuntuu että kolmikko pistää vuoronperään toisiaan paremmaksi. Bono-biisistä päähän jää soimaan kuitenkin tajuton kertsi: "Ei, en haluu kuulla sitä itkuu/ Kuolema on parasta promoo/ Mun niskaan Internet tippuu/ Mä haluun kuolla ennen Bonoo".

Toinen aivoräjäyttäjä on Minulla on ollut ikävä sinua, joka oli ensimmäinen maistiainen albumilta. Se on kokonaisuudessaan napakymppi, ja samalla ehkä koko maailman ankeimpia rakkauslauluja. Innostuin Joose Keskitalon vahvistamasta biisistä sen ilmestyessä niin paljon, että leimasin sen oitis ystävilleni uutena suomirapin ykkösbiisinä. Sittemmin asiaa on tullut sulateltua, ja käyttäisin nyt ylistyssanoja varovaisemmin – etenkin kun heti perään pärähtää Karmina Burana. Syysiltojakin synkempiä aiheita käsitelleen levyn päätösraita nimittäin alkaa "Jos kaikkien biisien pitäis olla omakohtasii / ei kuolemast ois tehty yhtään lauluu", ja biisi jatkuu koko reilun viisiminuttisen kestonsa samoissa sfääreissä.

Erectus on paikoin syvänmeren synkkä, siis todella diippi. Siksi kaiken aiemmin kuullun kumoava LOLLOLLOLLOLLOLLOLOOÄMGEE-kertsillä varustettu trollauslollaus-Karmina Burana jättää kutkuttelevan hämmentävän fiiliksen. Sen ansiosta tummasta levystä jää päällimmäiseksi mieleen retorinen kysymys "kun maailma uhkaa jo aseel sua/ kuka jaksaa musiikist masentua", joka tosin saattaa olla kannanotto huolettomaan elämäntapaaan. Ymmärtäköön kukin viimeisen kappaleen, miten haluaa.

Kakkoslevy tulee varmasti jakamaan mielipiteitä. Huge L:n tuotantoa rakastaneista osa varmasti dumaa Erectuksen ensikuulemalta, mutta uskon soundin hurmaavan myös runsaasti uusia faneja. Monien kappaleiden runomainen sanaleikittely ei varmasti myöskään uppoa kaikkiin, sikäli kun viesti ei aina mene helpoimmin perille. Erectusta on hankala kuunnella aivot narikassa, ja sanoituksia joutuu ihan miettimän, jos haluaa löytää merkityksiä. Mut.... meikä ainakin on ihan myyty. Odotukset lunastettu. Perjantaina kaupoille.



Koska tältä levyltä olisi suorastaan väärin olla poimimatta sanallisia kohokohtia, laitetaan loppuun vielä kohtuullisen randomisti mun lempi-Erectus-hetkiä:

Mitä kuiskasit/ sen ikuisesti muistasin/ sun läsnäolon tunnen aina luissani/ Sä tunnut samalta ku hautajaiset alle kolmekybäsenä/ itsemurha ilman hyvästejä.
(Minulla on ollut ikävä sinua/Tommishock)


Ei yksinäinen pää/ yksinkertaisesti pysty näkemään miks se jätetään/ haluun muistoks sun nännin/ kuten pakaste, se muisto on lämmin/ hieron sun kasvoon tän vitun mämmin
(Minulla on ollut ikävä sinua/Pyhimys)

Mut rakkaudenosotukset on rumia/ näytä se temppu minkä teet kananmunilla/ valuu sääristä sukkiin/ hetkeks saan sut kukkii/ sus on samanlaista ikävää ku hylätyissä pyörissä/ sateenlyömissä, ajansyömissä
(Minulla on ollut ikävä sinua/Paperi T)


Ja jos kaikki on bisnestä / älä ikinä tee numeroa itsestäs
(Antimateria/ Paperi T)


Mä oon valehdellu keikoil et mul on syopä/ ja usein toivon et oliskin/ Sunrise Avenuessakin soittaminen on vaan työtä/ jollei oo se homo solisti
(Karmina Burana/ Pyhimys)


Kuka pelkäis isoo pahaa sutta/ Siin visios on yks iso mutta/ Ku kolme sivarii tarttuu nivusii/ ja pitää sormii niinku ne ois mutkat/ Ni kuka pelkäis isoo pahaa sutta?
(Iso paha susi, kertsi)


Tää koko elämä on sun/ Sun pitää bailaa niinku Ryan Dunn/ Tää maailma täynnä kohtaloita/ kovin rumia/ Ei kuolema koskaan voita/ Hetket täällä ja nopeesti poissa/ Nimet haihtuu parrasvaloista
(Mä haluun kuolla ennen Bonoo/ Tommishock)


Harva sun kavereist sen ironiaa näkee/ et sun matka sattuu loppuun leikkipuiston liukumäkeen/ Sunkin perään on jo jonkin aikaa huudeltu/ Kurkkuun jumiin jääneitä lauseita alas huuhdeltu/ Mut ei luonto tunne kaipuuta/ Me ollaan kaikki vaan kaikuja/ Ala haihtua /Alati vaihtuva on rytmimme haluta vaan jakaa meidän myslit/ mut kaikki lähtee yksin/ Kuka ensimmäisen loikkaa?/ Ku kevät meitä koittaa
(Ruger Erectus/ Paperi T)


Viikonloput trollaa/ sunnuntaina vedet silmis pönttöön lollaa/ mut mitä elämä olis ilman snadii rapeutta/ räppi on vaa kuukautiskateutta
(Karmina Burana/ Paperi T)


Facebook: https://www.facebook.com/pages/Ruger-Hauer/160883190613090
Ennakkotilaa levy:
http://www.levykauppax.fi/artist/ruger_hauer/erectus/#cd
http://katintavara.fi/ruger-hauer

Milesmore

Kuva: Bryan Saragosa
Kuten eilen sanoin, tällä viikolla tyhjennetään mailia. Pakko myöntää, että olemme tarttuneet ihan liian vähän sähköposteihin, ja liian usein samat bändit löytyvät myöhemmin uudestaan muiden yhteyksien kautta, kuten tälläkin kertaa kävi. Helsinkiläisbändi Milesmore lähestyi tietovirtojen kautta keväällä, kun olin vielä Zaragozassa harjoittelemassa. Sitten kämppäkaverini puhui koulukaverinsa bändistä. Sitten muut kaverit mainitsivat mitä oudoimmissa yhteyksissä, ja tajusin että olin itsekin tavannut vokalistin Roskildessa useita vuosia sitten. Sitten päädyin soittamaan levyjä Cinderellas on Wheelsin kanssa Milesmoren semi-akustiselle keikalle Indian Summeriin. Ja nyt kun siitäkin on jo kulunut kohta kaksi kuukautta, saan aikaiseksi jakaa ajatuksia eteenpäin.

Milesmore onkin hyvä esimerkki yhtyeestä, jonka saattaa lajitella heti kättelyssä väärän pinoon, ja aivan turhaan. Ensimmäisellä kuuntelukerralla se vaikutti "ihan kivalta peruspopilta", mikä saattaa kuulostaa melkein pahimmalta mahdolliselta loukkaukselta. Vaatekaupan nurkassa livenä nähtynä bändi avautui kuitenkin aivan erilailla. Milesmore liikutti katselijat mahtavaan yhteislauluun, ja vangitsi yleisönsä huomattavasti etevämmin kuin vaikkapa Black Twig samaisessa tilassa viikkoa myöhemmin... ja mulla on todiste siitä! Valitettavasti vertailukohteesta ei löydy tällaista.

Milesmore nostattaa yleisön villiin yhteis-woo-oo-oo-oo-oohon Indian Summer Vintage Storessa:


Livekokemuksen jälkeen Milesmore-debyyttialbumikin kuulostaa freesimmältä. Se on edelleen kevyttä peruspoppia, mutta myös paljon enemmän. Tunnelma vaihtelee utuisesta tunnelmoinnista rullaavaan rallatteluun. Kirpsakat kitarat piristävät herkässäkin tunnelmassa ja vokalisti Onni Pirkolan enkelääni nousee helpoimmin levyn punaiseksi langaksi. Albumi on täynnä hyviä sävellyksiä, mutta jos aikaa on vain biisille tai parille, kannattaa aloittaa kuuntelemalla ainakin ylläolevalla videoklipilläkin vilahtanut Birds, päätösraita Time the Killer sekä Weight, johon yhtye julkaisi iloisen jenkkiroadtrip-videon aiemmin tässä kuussa.



Helppo ja pakollinen vertauskohde Milesmorelle on luultavasti nynnyindie ja Death Cab for Cutie  sukulaisbändeineen. Itse aion laittaa Milesmorea soimaan vielä joskus vaellusreissulla tai kuvataiteluun keskityttäessä. Tai jos joku keksii tavan, jolla voin kuunnella musiikkia uidessa, niin senkin voisin toteuttaa Milesmore korvissa. (Tai siis... aivan varmasti joku on jo keksinyt, eli linkkiä kehiin vaan...)




Bandcamp: milesmore.bandcamp.com (Levy ladattavissa ilmaiseksi!)
Facebook: facebook.com/Milesmore/
Soundcloud: soundcloud.com/milesmore
Spotify: Milesmore – Milesmore

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Räppivideot Suomen tyyliin

Terveisiä Tampereelta! Lost in Music ja M&M on nyt takana, ja olipahan huikea viikonloppu. Tapasin monta todella mahtavaa ihmistä, ja monet kertoivat seuraavansa tätä blogia. Oli timanttista saada palautetta,  ja olen tosi ilahtunut kauniista sanoistanne. Kiitos ihmiset! Onnea muuten Monspille ja muille voittajille!

Rapviikon päätteeksi päätimme luoda katsauksen viime vuosien kauneimpiin suomirapvideoihin. Alla mun ja Mikon lempivideoita muutamalta viimeiseltä vuodelta. Paljon jäi puuttuun. Tällä kertaa jätettiin kommentit laittamatta ja annetaan kauniiden kuvien puhua puolestaan.

Ensi viikolla me tehdään syyssiivous ja paneudutaan sähköpostilöytöihin. Mitään kirjoitusaikataulua ei ole löyty lukkoon, että vielä ehtii promomaileja lähettää ensi viikollekin. Kaikkea muutakin hyvää on luvassa, mutta Suomi-teemalla jatketaan vielä kuun loppuun.


Stepa: Kaikki hyvin (2010)
Tekijä: Flatlight Films


Laineen Kasperi: 7 miljardia sottautujaa (2012)
Tekijä: Balansia Films 


Freepoint Crew: FIN (2010)
Tekijä: Pablo Films


Gracias feat. Ekow: Mon€y (2011)
Tekijä: Cocoa


Kemmuru: Lainsuojaton (2012)
Tekijä: Pablo Films


Ameeba: Illo (2012)
Tekijä: Pablo Films  


Gracias x JTT - Night Shift (2012)
Tekijät: Cocoa x Anima Boutique


Gracias: Night Shift (DJ Kridlokk Remix) (2012)
Tekijät: Mikko Antikainen, Joni Kuusisto & Teemu Antero (Cocoa)


HKI Crates: Spessujopo feat. Solonen & Kosola (2012)
Tekijä: Video: Teemu Saario  (Löyly)

perjantai 19. lokakuuta 2012

Loost Koos

Särren, Pianomiehen ja Dj Arsin muodostama helsinkiläinen hipedahopyhtye Loost Koos julkaisi aiemmin tänä vuonna suotta vähälle huomiolle jääneen kolmannen albuminsa Pienempi kuin kolme. Albumin julkaisusta vastasi tuttuun tapaan Monsp, ja se ilmestyi cd-version lisäksi vinyylinä ja street cred-versiona aka c-kasettina. Aiemmin poppoolta julkaistut suomialbumit Peruna ja timantti (2007) ja Ei väistetä jos ei tunneta (2008) osuivat ja upposivat suomenkielisestä hiphopista pitävän kansan syviin riveihin. Itselleni varsinkin erittäin vahva esikoisalbumi on kasvanut yhdeksi niistä laajemmalla skaalalla breikanneiden suomiräplevyjen huipuista, ja se asettuu omasta mielestäni samaan klassikkokaanoniin astetta soulimpien r'n'b-vaikutteisten levyjen kanssa. Nyt puhun tietenkin kahdesta erään Aksimin suureksi osaksi tuottamasta levystä: Ruudolfin Doupeimmat Jumala seivaa (2004) ja Kemmurun Kehumatta paras (2006) vakuuttivat kumpikin laadukkaalla tuotannollaan ja vielä edelleenkin kasvavilla läpillään.

Jälleen on tarjolla komeita poikia. No homo. (Kuva: Vuokko Salo)


Omalta osaltani kakkoslevy Ei väistetä jos ei tunneta ei tarjoillut suoraan sanoen mitään kiinnostavaa. Biitit olivat outoja, läpät ja tyylitkin jotenkin ei-fokusoituneita. Kaikesta paistoi läpi ehkä pienoinen hätiköinti ja uuden suunnan hakeminen. Ainoastaan musavideobiisi Taivas kattona, Syntymäpäivät (feat. Stepa & Aksim) ja Pakkasta (kräkkräk) (feat. HZÄ) tekivät onnistuneita korjausliikkeitä muuten hieman onttoon kokonaisuuteen. Tästäkin on paljon kiittäminen kyseisten raitojen vierailijoita.

Hienon albumin hieno kansi.

Jos kakkosalbumi tarjosikin kylmää kyytiä, kolmas albumi herätti allekirjoittaneen horroksesta kuin kevätaurinko. Ensimmäisenä singlenä tarjoiltu Kiitos (NMPT) herätti oitis kiinnostuksen ja huomasin jääpuikkojen sulavan ja pakkasen lauhtuvan kräkkräk. Hellästi ja sielukkaasti keinuva kappale lukeutuu Loost Koosin uran huippuhetkiin. Excellent!




Samanlaista raukeaa sunnuntaifiilistelyä jatkaa kertosäkeessä daftpunkiaaniseksi avaruudelliseksi odysseiaksi paisuva Onko meillä toisemme huomenna. Kolmas raita Nyt puhutaan starttaa Pianomiehen aka Väiskin notkealla flowlla:  "nyt puhutaan hetki rakkaudest / siitä mitä mies pitää kauneudest / ja näkee sen kaiken naiseudes / tekee melken mitä vaa et sais sex". Väiskin räpit ovat ehdottomasti se kaivattu piristysruiske Loost Koosille ja ne tuovat sopivaa vaihtelua ja tasapainoa tätä nykyä ehkä Suomen suvereeneimman freestailaajan kruunua kantavan Särren räpättelyyn. Hyvä Väiski!




Mehukkaan urkuvinguttelun ja läsähtelevän rumpukompin turvin nytkivän Lähe mun kaa bleidaan myötä on viimeistään selviö, että ennen bilettämisestä riimitellyt kepeämpi "Lostarit" on taakse jäänyttä elämää. Tämä on herkkää, haavoittuvaista, naiivia, aikuistunutta, syvällistä, lämmintä ja hauskaa sanataidetta, josta paistaa läpi vankka usko omaan tekemiseen. Heikompia raitoja on lätylle siunaantunut onneksi vain kaksi (Liekki leimahtaa ja Fuk Babylon). Jostakin syystä Kari Tapiirin vierailu ei omaan korvaani kuulosta myöskään kauhean vakuuttavalta. Paras feattaaja -palkinto menee tällä kertaa Munkkisaaren omalle kultamonnille Super Jannelle. Onnittelut!

Kaiken kaikkiaan Loost Koosin kolmas levy kuulostaa mukavalta ja aurinkoiselta krapulapäivältä; tyttökaveri on antanut anteeksi edellisillan kännispedeilyt ja pizzaa ja kokistakin on riittävästi. Tämä adult-oriented kuturäp toimii oikein mainiosti allekirjoittaneelle. Big up Särre, Väiski, Arsi ynnä vierailijat. Kiitos (NMPT) eli näitä meikä pitää tärkeenä!

Facebook: http://www.facebook.com/pages/Loost-Koos/128328534041?ref=ts&fref=ts

torstai 18. lokakuuta 2012

Pidä varas: Stepa & Are


Oon kirjotellut viimeksi mun lempisodankyläläisestä ilmeisesti nelisen vuotta sitten – silloin, kun partyjen ohella eleltiin leppoisasti liikoja murehtimatta. Stepan varhaiset julkaisut (MC sekä Aromii-mixtape) sopi silloin hyvin tunnelmiin. Pari vuotta myöhemmin, toisen studioalbumi Made in Sodankylän aikoihin oli kuitenkin ehtinyt jo kokea joitain nuorten aikuisten ongelmia, ja tuntui että Lapinläänin scarface oli aikuistunut samassa tahdissa. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että hyvä läpänderi olisi ollut tiessään. Ei, sillä se on Stepan tavaramerkki.

Ensi kuussa koittaa se hetki, kun voin peilata omaa elämäntilannetta ikätoverin kolmanteen albumiin. Luvassa ei kuitenkaan ole enää soolotuotantoa, vaan Stepa on napannut tulevalle levylle messiin jyväskyläläisen rapin Suomen mestarin vuosimallia 2007. Are on tuttu mulle vain muutamien vierailujen perusteella, mikä selittynee sillä, että olen viime vuodet keskittynyt lähinnä ulkomaiseen musiikkiin. Arelta on kuitenkin julkaistu 2010 debyyttialbumi Jaalan elämää Skill Street Entertainmentin kautta. Lyhyen Are-oppimäärän hätäisesti opiskelleena uskallan väittää, että dynaamisen duon albumia voi odottaa kieli pitkällä. Aiemmin kelasin, ettei kukaan pysy Stepan perässä, mutta Aren punchlinet on sen verran eeppisiä, että duo taitaa olla taivaassa tehty.



Stepa & Are ...ja naksuvat luupit -albumilta on ollut tähän mennessä mahdollista kuulla kolme biisiä. Ainakin kaksi niistä on hyvin samastuttavissa. Yhtä aikaa siellä täällä paahtaa kiireisen funkkibiitin tahtiin, ja ottaa kantaa nyky-yhteiskunnan epäinhimilliseen meininkiin. Biisi kuulostaa vetäneen itsekin kahviöverit paineiden ja kiireen takia.

Ylisuoriutumisen ja juoksemisen vastapainoksi Nukkumassa paljastaa elämän leppoisamman puolen. Vaikka aiheet ovat arkipäiväisiä, olisi häpeällistä sanoa näiden jätkien riimittelyä tavalliseksi, sillä se on poikkeuksellisen nerokasta. Niin, ja jälkimmäisenä mainittu kappale todistaa, että Aren jutut on ehkä Stepaakin helpompi allekirjoittaa: "Uni uskontona  / aina eläny sillee / mua ei häiritse mitkään herätysliikkeet / Bon Appetit vaa/se on jalo strategia: ruokalepo kestää suoraan seuraavaan ateriaan."



Kolmas maistiainen Syö papu jos oot nälkänen on kuultavissa täällä. Se on eka biisi.

Näiden perusteella ensi kuussa Joku Roti Recordsin julkaisemalta albumilta voidaan odottaa leppoisia biittejä, nokkelia juttuja arjesta, läppää naisista sekä ensiluokkaista räppiä. Vierailemassa on ainakin Jodarok ja Kriso-K.

Siltä varalta, et nää sankarit on jollekulle vielä täysin tuntemattomia, tässä tällanen "tsekkaa ainakin nää Stepalta TOP 6" -lista:
1. Sun Äitis
2. Lottovoittaja
3. Naiset
4. Järjestelmällistämättömyydellänsäkään
5. Lastenlaulu
6. Kaikki Hyvin (musavideo)

Ps. Lukekaa Stepan blogia. Se on mun lempimusabloggaaja!

Stepan blogi: http://stepapalupa.tumblr.com/
Stepan Facebook: https://www.facebook.com/pages/Stepa/105780306124635
Stepan Soundcloud: https://soundcloud.com/stepapalupa

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Voita Marshallin kuulokkeet!


 Hiiohoi, ja viskiä pullo. VICEn höpönassut lähetti meille eteenpäin annettavaksi tollaset päheet Marshall Major Pitch Black –kuulokkeet, koska me rakastetaan niiden tekemää On the Road –nettisarjaa, jossa haastatellaan rokkareiden taustapiruja. Vaikka tossa sivussa tollanen yhteistyöbanneri komeileekin, ni se ei velvota meitä mihinkään, vaan oikeesti digataan niiden hommista, eli kandee tutustuu!

Kuten täällä on ennenkin todettu, meistä on kiva kuulla lukijoidenkin ääniä. Koska näihin musablogiteksteihin harvemmin tulee mitään kommentteja, monet lukijat jää meille vaan pisteiksi kävijätilastoissa. Niinpä me pyydämme sua kertoon meille, mistä sä haluaisit lukea täältä blogista.

Emme halua laittaa ehdotuksille muita rajoituksia, kuin että musiikkiin vois vaikka liittyä. Artisteja, juttusarjoja, musadokkareita, listoja, näkökulmia yms. – mikä vaan kiinnostaa! Kuten meidän blogin linjalle on tyypillistä – mitään linjaa ei ole, eli teikäläisenkään ei tarvitse miettiä, onko ehdotuksesi nyt tarpeeksi ajankohtainen tai tarpeeksi mitään muutakaan adjektiivia.



Inspiroivimmat ehdotukset toteutetaan ja kaikkien ehdottajien kesken arvotaan noi namupalat.

Voit osallistua laittamalla meille sähköpostia osoitteeseen contact@allearsblog.fi tai kommentoimalla meidän Facebook-sivulla. Tai voit tähän tekstiinkin jättää kommentin, mutta muista jättää mailiosoitteesi, koska jotenkin meidän pitää saada yhteys voittajaan. Aikaa osallistua on 7.11.2012 asti, ja voittajalle ilmoitetaan joko sähköpostitse tai Facebook-viestillä.

Jos haluat laittaa jotain perustelua ideallesi, niin sua lainataan, jos ehdotuksestasi kirjoitetaan.

Peace and love, me tykätään teistä!

Lisää palkintokuulokkeista: www.marshallheadphones.com/headphones/major/major-pitch-black
On the Road: www.vice.com/en_se/on-the-road
VICE: www.vice.com

tiistai 16. lokakuuta 2012

Teflon Brothers

Pyhimyksen, Volin ja Heikki Kuulan vuonna 2006 muodostama suomiräpin supertrio Teflon Brothers julkaisi ensilevynsä Monspin ja Yellowmicin kautta. Odotettu esikoisalbumi T (2009) saapui mukanaan valtavirtaräppiä parodioivia urbaanista ahdistuksesta kertovia lähiölauluja, joista Vexi on velkaa, Hikoilen ku raiskaaja, In Tolu ja Ei oo ilmasii tissei iskivät hoppiyleisöön kuin salami kirkkaalta taivaalta. Monspin julkaisema kakkoslevy © (2010) käänsi kelkan klubiräppiparodioinnille, ja tarjosi Loost Koosin Väiskin tuottamia bossanovavaikutteisia osin liveinstrumentein toteutettuja kesäisiä popkappaleita, joista elämään ovat jääneet ainakin Kokkonen on ykkönen ja Skippaan duunit.

Komeita poikia.
Aitopäiden, skeneilijöiden ja Basson foorumilla notkuvien räppipuristien harmiksi tämä kirjoitus tulee tästä eteenpäin keskittymään ainoastaan Teflon Brothersin vuonna 2012 julkaisemaan tuotantoon. Pieneltä ja katu-uskottavalta Monspilta ylikansalliselle Universal Music Groupille (no, tarkemmin ottaen Johanna Kustannukselle) loikannut Teflon Brothers on tähän mennessä pudottanut tulevalta Valkoisten dyynien ratsastajat -työnimellä kulkevalta albumiltaan kolme singleä (Poimunopeus, Lähestymiskieloja ja Toukasta eroon), joista jokainen on ilmestyessään herättänyt varsin ristiriitaisia reaktioita.



"Vaikee olla vaatimaton ku on vitun hyvä.
Poimunopeus päällä ja kuosi sikasyvä."

Poimunopeus on rehellisesti sanottuna ensimmäinen Teflon Brothersin biisi, johon pystyin suhtautumaan tietyllä vakavuudella sen ilmestyessä. En tarkoita, etteikö hommassa olisi nytkin mukana aimo annos sarkasmia tai että kaikki aiemmat Teflonien tekemiset olisivat jotenkin kuuntelukelvottomia. Tällä kertaa vain pelkkä sekoilu, sananäppäryys ja parodiointi eivät vie kaikkea huomiota pois itse asiasta eli hyvästä biisistä. Tämä on nimittäin ensimmäinen Teflon Brothersin tekemä Biisi. Isolla b-kirjaimella. Tuotanto ja äänimaailma ovat aiempaa harkitumpia, viimeistellympiä ja jalostuneempia. Taustat herättävät assosiaatioita neonvaloihin, chip tuneen, ala-asteen discoon, Outkastiin (Hey Ya) sekä Sauruksen Pik3n tekemisiin. Lisäksi kappale sisältää kuolemattomia laineja kuten: "mua enemmän kujalla / on vain kuja" tai  "mua ei kiinnosta miten sulla menee, rumilus / vaan milloin sä lähet menee / mä tulin dokaa ja sen ei oo tarkotus / olla mitään vitun spedee" Tyhjentävää riimittelyä. Tätä romaanimitassa, kiitos!




"Nainen, teen sun takii kaiken.
Ruusua, horsmaa ja yksi takiainen.

Tien pientareelta voi kukkia vienoja.
Petuniaa pihasta ja lähestymiskieloja
."

Lähestymiskieloja tuo aihevalintansa vuoksi ensimmäisenä mieleen Irwin Goodmanin Rentun ruusun ja sen jälkeen vielä J. Karjalaisen Villejä lupiineja. Pyhimys aloittaa ensimmäisen versen takuutiputtavalla riimiparilla "tässä kasvis, parsa / olet kaunis, vasta varsa", joka nitoo yhteen oivallisesti älyvapaan absurdismin sekä kansallisromanttisen runouden. Tästä kappaleesta alkaa olla huumorikin jo melko kaukana ja teksti on loppujen lopuksi tarinakeskeisyydessään lähempänä esimerkiksi PMMP:n Joku raja -kappaletta kuin Goodmanin rallatusta. Tämä on runollista ja välillä riipaisevan herkkää. Tämä kappale ei mielestäni ole kategorisesti räppibiisi vaan pelkästään hyvä biisi. Tykkään!


TEFLON BROTHERS - TOUKASTA EROON from PABLO FILMS on Vimeo.

"Passaa tilinumero.
Niin saat dineroo.
Hankkiudu toukasta eroon
."

Hienolla Pablo Filmsin tekemällä musavideolla siunattu Toukasta eroon on näistä kolmesta singlestä kryptisin ja gangstamaisin. Jos Roopek, Eevil Stöö ja Julma-Henri tekisivät asteen kaupallisempaa ja tansittavampaa materiaalia, kuulostaisiko se tältä? Tuntuu kuin Pyhi ja Kuula olisivat tuoneet alter egonsa Perhosveitsi-Heikin ja Lika-Akin feattaamaan tefloneiden biisiin. Tämä ei kuulosta lainkaan huonommalta ratkaisulta. Biittikin kuulostaa siltä kuin Michael Jackson joraisi Thrilleriä happopäissään Disneylandissa pimeän jälkeen. Eli siis juuri oikealta. Loistavaa!

Alun perin jo kesäksi kaavailtu Valkoisten dyynien ratsastajat ei tätä kirjoitettaessa ole vielä nähnyt päivänvaloa, mutta myönnettävä on, että se on ensimmäinen Teflon Brothersin levy, jota allekirjoittanut odottaa ns. hiessä. Rap!

Facebook: www.facebook.com/TeflonBrothersOfficial

maanantai 15. lokakuuta 2012

The Megaphone State - VLA Kings

























All Earsin Suomi-kuukausi jatkaa tällä viikolla räppiteeman parissa! Pahoittelemme sunnuntain punk-postauksen viivästystä kiireen ja teknisten ongelmien vuoksi. Tulossa on.

Kun nuorempana kuuntelin enemmänkin räppiä, muistan naureskelleeni (sittemmin suomeksi läpilyöneen) Peilarin, Don Johnson Big Bandin ja Redraman kaltaisille yrittäjille, joiden englanninkielisestä ilmaisusta tahtoi lähinnä sulkea naamansa tyynyyn ja itkeä myötähäpeästä. Tämä muuttui kertalaakilla kun yhtäkkiä julkisuuteen pompahti pari vuotta sitten Gracias ja The Megaphone State. Ensimmäinen on saanut isomman kakkupalasen osittain huvittavan ilmiselvästä maahanmuuttajaräppihypetyksestä (jota tyypit ovat muuten itse kritisoineet vääräksi lähtökohdaksi musiikkiinsa), mutta jälkimmäinen on ollut itselläni tiheämmässä soitossa.

Muistan hyvin sen fiiliksen kun kuulin ensimmäistä kertaa Megaphone Statea. Menin aivan ekstaasiin: tuntui epätodelliselta, että näin uskottavaa englanninkielistä räppiä voi tulla Suomesta. Täysin virheetön suoritus. Biisi oli tämä:



Verrattuna yhtyeen 2009 julkaistuun omakustannedebyyttiin Home of the Knockout Artistiin on Fresh Tunes Finlandin julkaisema kakkosalbumi VLA Kings vaivattomampi ja viimeistellympi. Nimi muuten viittaa nokkelasti heppujen kotikaupunkiin Viialaan. Soundiltaan ja ideologialtaan levy edustaa selkeästi rap-musiikin undergroundimpaa laitaa: riimit käsittelevät syvällisiäkin asioita, eikä kaikkia paukkuja satsata tyhjänpäiväiseen sinkkubiisiin, vaan painopiste on viimeistellyllä ja tyylitietoisella albumikokonaisuudella.

Megaphone Statessa ilahduttaa paitsi Suomen rap-skenen parhaimmistoon nousevat SimonSoundin vääntämät soulia ja vanhan ajan meininkiä huokuvat biitit, myös Ekowin kekseliäät ja ajatuksia herättävät riimit. Mikä parasta, yhdessä nämä elementit ovat enemmän kuin osiensa summa. Megaphone State ei ole kyyninen, muttei yltiöpositiivinenkaan. Sen musiikissa muodostavat sulavan kombinaation viittaukset hiphopin traditioon, musiikillinen kunnianhimo ja downright hyvät vibat.

Lainit, kuten You're now talking to the African soul / in the land of the reindeer and snow (December Flight) saavat parhaimmillaan ihon kananlihalle. Kun musta tamperelainen räppää siitä miltä tuntuu olla luokan ainoa erivärinen, liikutaan sellaisella alueella, jossa suomalaisella osittain kaavoihinsa kangistuneella dissausräpillä on vielä paljon koluttavaa.

Suosittelen ehdottomasti Basson Räppilapsuus-dokkarisarjaa, jonka ensimmäisen osan avasi Ekow.



Omaksi suosikkibiisikseni VLA Kingsiltä muodostuu jostain selittämättömästä syystä Live Transmission pt. 2. Ekowin vaivattoman nopeat riimit ja vienot Gil Scott-Heron -viittaukset, A Tribe Called Quest -henkinen jazz hop -biitti, tarttuva taustamelodia ja iltapäiväisen sateen tunnelmaa henkivä rumpusäksätys. Tässä biisissä kenties tiivistyy kaikki ne elementit, jotka tekevät Megaphone Statesta Suomen tämän hetken kovimman räppibändin.