torstai 27. tammikuuta 2011

Sleigh Bells

Torstaissa mennään ja olen ehtinyt viime päivinä maakuntamatkailemaan, täyttämään vuosia sekä nauttimaan fine diningista ja live-musiikista. Edessä häämöttäis vielä mm. Docpoint-näytöksiä ja lisää livemusahommia. Huh!

Tosiaan tälläkin viikolla raahauduin maanantaikeikalle, kun Sleigh Bells heitti ekan klubikeikkansa Suomessa Tavastialla. Muistikuvat viime kesän Flow Festivalin esiintymisestä olivat kaikessa hataruudessaan kiitettävät, joten maanantaita oltiin odoteltu. Muiden odotuksista on tietty vaikea sanoa, mutta omalla kohdallani ilta eteni täsmälleen käsikirjoituksen mukaan.

Sleigh Bells

Bändi aloitti tyylikkäästi myöhässä, mutta koko setin kesto oli maksimissaan kolme varttia, joten kotia kohti pääsi lähtemään hyvissä ajoin. Narikkajonossa mutistiin lyhyestä keikasta, mutta muistuttaisin, että duon debyyttialbumi kestää 32 minuuttia. Kaikessa yksipuolisuudessaan ja raskaudessaan kerta-annoksen koko oli mielestäni juuri sopiva - punk-keikan mittainen.

Slayer-introlla alkanut keikka varmasti miellytti, jos Treats kuului viime vuoden lempparilevyihin, kuten minulla. Levyltä tutut kontrastit oli lavalla kärjistetty äärimmilleen, ja keikka rakentui Derek Millerin röyhkeän rouhean särökitaran ja Alexis Kraussin mumisevan laulun varaan. Lyriikoista ei saanut sen enempää selvää livenäkään, mutta Rill Rillin aikana yleisö antautui yhteisvoimin yhteislauluun. Muutenkin maanantai-illaksi meininki oli epäilyttävän hyvää - jos jätetään pois laskuista laimeat encore-taputukset.

Sleigh Bells

Sleigh Bells

Sleigh Bells

Keikan jälleen päässäni soivat kaikki biisit samaan aikaan ja silmissäni välkkyivät ison roolin keikalla saaneet strobovalot. Fiilistelyä oli pakko jatkaa kotona, mikä yleensä kertoo onnistuneesta illasta. Lavalla  rymynnyt Krauss ei varastanut koko show'ta, vaikka niin olisi voinut käydä. Vertailukohdekin vähän yllättäen löytyy. Vaikka Sleigh Bellsin musiikki kuulostaa tuoreelta, livekokemus osui hyvin lähelle Crystal Castlesin keikkoja. Siinä tosin ei ole mitään vikaa.

Lisää keikkakuvia voi tsekata täältä. Alla on myös uunituore video Rill Rilliin, josta sanon vaan sen että Krauss näyttää vieläkin coolimmalta kuin koskaan aiemmin!


Ps. Lämppärinä soitellut Square Mode vakuutti! Helsinkiläiset menköön jortsaileen mm. niiden tahtiin lauantaina Kuudennelle linjalle, ellei sitten suuntana ole Korjaamo tai meikäläisenkin valitsema Playground. Tamperelaiset suuntaa automaattisesti tietty Big Popin 12v-synttäreille?

tiistai 18. tammikuuta 2011

GY!BE

Facebookin feedini täyttyi eilen "tätä päivää olen odottanut koko elämäni" ja "mitenköhän pidättelen onnen kyyneleet tänään" -tyylisistä statuspäivityksistä, sillä Kulttuuritalolla nähtiin eilen bändi, jota ei enää pitänyt nähdä esiintymislavoilla - saati sitten Suomessa. Kanadalainen Godspeed You! Black Emperor keräsi siis helkkaristi kavereita Helsinkiin, ja konsertti oli muutenkin varmasti yksi odotetuimpia keikkoja Suomessa aikoihin.  Ripeästi loppuunmyyty keikka ei kuitenkaan meitsiä vakuuttanut, mutta on taas ainakin yksi uusi sulka keikkakiertäjän hatussa jos ei muuta.

En varmasti ollut läheskään niin innoissani keikasta kuin ne musarunkkarit, jotka ovat kuunnelleet GY!BEä vähintään viimeiset kymmenen vuotta jatkuvalla syötöllä, mutta oli joskus niinkin, että minäkin listasin tämän nimihirviön lempibändeihini. Vuonna 2011 tuntuu niistä ajoista kuluneen triljoona vuotta, mutta ihmisten ajassa varmaan sellanen noin kahdeksan vuotta on lähempänä totuutta. Viimeisimmät megaluukutukset pauhasivat niinä aikoina kun huutomerkki oli vielä eri mestoilla nimessä, joten arvatkaapa vaan, tunnistinko eilen biisejä nimeltä.

Godspeed You! Black Emperor

Biisilistauksen sijaan kerron nyt, mistä keikassa pidin ja mistä en. Paras tapa on kai alottaa huonoilla uutisilla, joten täältä pesee: 
- lavalla oli liian pimeää, bändi ei visuaalisesti antanut yhtään mitään ja taustavideot toistivat itseään
- liikaa ölinää ja liian vähän tunnelmointia
- ärsyttävät tyypit yleisössä, jotka eivät voineet kunnioittaa post-rock-jumalien läsnäoloa ottamalla kuvia ilman salamavaloa
- paikoitellen musiikki pauhasi ihan liian kovalla
- hitusen liian pitkä setti (2h 15 min?)
- äänivallikasvatukset yms oli niin peruskauraa, että lavalla ei olisi arvannut olevan pioneeribändin
- ei eronnut oikeestaan mitenkään muista näkemistäni post-rock-keikoista
- erään toisen sanoin: "jos godspeed you! black emperor haluaa tuoda itsensä livetilanteissa tällaisena esiin, olen ymmärtänyt bändin ihan väärin"

löytyi keikasta jotain hyvääkin:
+ taustavideot oli tyylikkäitä ja hoidettu aidoilla kaitafilmihommilla (en tiedä mitään noista muinaisista filmiformaateista, mut veikkaan et kaitafilmistä oli kyse?)
+ projektorin raksutus sopi keikkaan
+ settilistassa ei ollut mitään valittamista vaan biisivalinnat olivat hyviä ja sopivasti keskenään erilaisia
+ joissain huippukohdissa oli kyllä ne onnen kyyneleet itselläkin lähellä
+ nyt ne on viimein nähty
+ ensimmäiset sata minuuttia vierähti ihan huomaamatta

GY!BE

Etten nyt saa vastaantulijoilta turpaan niin korostettakoon nyt vielä sitä, että keikka ei varsinaisesti ollut huono, mutta odotin enemmän. Vaikka GY!BE ei mitään mielenräjätytystykitysfiiliksiä saanutkaan aikaiseksi, fyysisiä reaktioita tapahtui kehossani jatkuvasti. Loppupuoliskolla suurin osa niistä oli haukotuksia ja levottomien jalkojen tärinää, mutta yllättävän paljon dopamiiniryöpsähdyksiäkin koettiin, joten kiitos niistä, ja kiitos keikasta. Ei se eilisestä pulitettu 35 euroa hukkaankaan mennyt.

maanantai 10. tammikuuta 2011

Kymmenen parasta levyä (2010)

Nonii, nyt hoidan ne parhaat levyt pois tekemislistalta, ettei jää taas kokonaan väliin. Viime vuoden kärjen valkkaaminen ei oikeastaan ollut vaikeaa, koska selkeesti ylivoimaisia juttuja oli just sopiva määrä. Parhausjärjestys ei ehkä ole absoluuttisen oikeassa, mutta ainakin ihan tarpeeksi sinnepäin.

BEST OF THE BEST ULTIMATE ULTRA WINNERS  eli PARHAAT LEVYT 2010:


10. Arcade Fire - The Suburbs
Olin aluks nii jumalattoman pettyny tähän levyyn, että se oli sillä "NO EI OO MUN PARHAIDEN LEVYJEN LISTALLA" -listalla ykkösenä. Se tuntu ihan paskalta kahden edellisen jälkeen: löysältä, tylsältä aikuisrokilta, munattomalta, jumittavalta, liian tutulta jne. Sitten tuli joulukuun alku ja annoin triljoonannen mahdollisuuden. Yhtäkkii se olikin hyvä, pian parempi, lopulta erinomainen. Kymmenen vuoden päästä varmaan tituleeraan tän vuosikymmenen parhaaksi levyksi...

Johtopäätös: paranee kuuntelussa
Mitä opin: älä koskaan kyseenalaista Arcade Fireä



9. Das Racist - Sit Down, Man
Mun on turha edes teeskennellä olevani mikään räppiasiantuntija. Kiinnostukseni rap-musiikkiin ei alkanut jostain legendaarisesta underground-possesta 80-luvun lopussa vaan kymmenen vuotta myöhemmin Eminemistä ja Fintelligenistä. (No ok, tykkäsin Ceebrolisticsistakin kyllä.) Toiset kymmenen vuotta myöhemmin tuntuu, että kaikki on jo kuultu, ja että genre ja alalajit samankaltaistuvat jatkuvasti - ja siihen tunteeseen auttoi Das Racist. Monen vuoden jälkeen löysin räbälevyn, jota olen jaksanut kuunnella kymmeniä kertoja.

Miksi: Tarpeeksi tyhmiä ja älykkäitä lyriikoita. Jos Arcade Fire tuntui (aluksi) liian jumittavalta, Das Racist on just tarpeeks jumittavaa.
Last.fm-tägejä: art rap, freak folk, hipster garbage, ghetto electro, kinda like rap-noise-pop, brooklyn



8. Gorillaz: Plastic Beach
Tässäpä levy, jonka olisin halunnut istuttaa ykköspallille. Introsta lähtien täydellisyyttä lähes koko levy, joka lopulta sitten hävisi mittelön suuruudellaan. Das Racistin levyllä 20 biisiä on ihan sopivasti, mutta Plastic Beachilla 16 kappaletta on ihan liikaa. Kokonaisuutena lätty jäi liian raskaaksi ja levyn sisäiset kytkökset toimivan vain osittain. Mitään yökkisbiisejä ei periaatteessa oo, mutta osa kappaleista kuulostaa siltä, että ne sopisivat eri levylle.

Suosikit & inhokit: Empire Ants ja Some kind of Nature on ihan best. Stylo on tylsä.
Oho: Ainii, tääkin on kai rap-musaa. Mä meinaan aina unohtaa sen, ku täs on kuitenki se Damon Albarn.



7. Magnetic Man: Magnetic Man
Magnetic Manin ja minun välinen suhde kronologisesti vuodesta 2007 tähän päivään:
Tykkäsin Skreamista, tykkäsin Bengasta. Kävin katsomassa Roskildessa 'jotai Magnetic Manii mis on Skream ja Benga', mut lavalla oli joku kolmaskin tyyppi. Ne oli livenä ihan sairaalloinen pettymys. NME rupes kirjottelee triosta, ja kerrottiin debyyttilevyn ilmestymisestä vuonna 2010. Odottelin, mut mitään ei kuulunut. Sitten tuli eka sinkku I Need Air, joka kuulosti vaan tylsältä. Trio esiinty Flow'ssa, ja keikka oli ihan eri tasoa kuin Roskildessa aiemmin. Se oli Flow'n paras keikka. Sitten tuli debyyttilevy. Se oli alusta loppuun asti vuoden parhaita levyjä - just sellasta, jota voi odottaa supergroupilta, mutta jota en todellakaan uskaltanut odottaa.

Erityiskiitokset: Monipuolisuudesta ja mimmilaulajista
Erityisterveiset skeneilijöille, joiden mielestä Magnetic Man on paskaa: Olette väärässä.


6. Sleigh Bells - Treats
Sleigh Bells oli ainut bändi Flow'n ekasta esiintyjäjulkaisusta, josta en ollut kuullut aiemmin, ja voi että kuinka uusi löytö ilahdutti. Se oli kuin brooklyniläinen M.I.A. Pop ja punk yhdistyivät kauniilla tavalla: surinaa, epäselviä naisvokaaleja gettoasenteella, rajuja rytmejä, lo-fi-soundia, hip hop -elementtejä, ähkimistä, rosoisuutta, hyökkäävyyttä jne. Debyyttilevy oli juuri sitä mitä pitikin, eli kaikkea edellä mainittuja ja hyviä biisejä. Sleigh Bellsin kohdalla pelottaa ainoastaan tulevaisuus, sillä bändin soundi on tunnistettavan omintakeista, mutta helposti kyllästyttävää.

Vielä ehdit: Tammikuiselle Tavastian keikalle saa vielä lippuja!
Livekunto: 10++



5. Warpaint - The Fool
Kokemukseni mukaan isoimmiksi pettymyksiksi usein jäävät ne hype-bändit, jotka soittavat nynnyindietä ja laulaja on nainen. Kun kyse on jostain tällaisesta, en mitään muuta olekaan mieluummin kuin väärässä. Warpaint on ehkä maailman paras tyttöbändi, ja vuoden 2010 ihan ehdoton yllättäjä ja tulokas. The Foolin soundi on juuri sellaista, johon olen toivonut musiikin lipuvan. Pop + kokeilunhalu + ennakkoluulottomuus + hyvät kitarariffit + kauniit lauluäänet + ammattitaitoiset soittajat + pelkistetty ilmaisu = menestys.

Kenelle: Progemetallipäistä aina nainen ja kitara -meiningin faneille
Kuvaavia adjektiiveja: minimalistinen, progressiivinen, ilmava, harmonien, kaunis, uninen, synkkä



4. Miami Horror - Illumination
Illumination on 12 kappaleen debyyttilevy, jonka jokainen sekunti muistuttaa minua kaikkien aikojen parhaista biiseistä. Ensimmäisestä biisistä kuulee, sopiiko musiikki omiin stereoihin vai ei. Illumination ei varsinaisesti toista itseään, mutta läpi levyn jatkuva jumigroove on sekä levyn vahvuus että heikkous. Se on samalla punainen lanka, ja samalla puuduttava osa, joka pitää huolen että yksi kuuntelukerta kerrallaan riittää. Suosittelen kaikille, jotka diggaa nykymusasta ja Princestä, nostalgiasta, Aeroplanesta, Stardustin Music Sounds Better With You:sta, (yli)pirteästä meiningistä, discopalloista, Fred Falken Golden Cage - remixistä, joraamisesta ja/tai Cut Copysta.

Saanko esitellä: vuoden aliarvosteuin levy
Yhdellä sanalla: aussihousediskosynapoppia



3. Foals - Total Life Forever
Foalsin debyytin ja kakkosalbumin välinen kehityskaari on valtava. Bändin tunnistaa edelleen samaksi, mutta dance punk on saanut jäädä ja tyyli lähentelee yhä enemmän matikkarokkia. Bändi on kuin aikuistunut yhdessä yössä, vaikka pari vuotta levyjen välissä oikeasti vierähti. Uusi soundi kuulostaa omalta, siinä missä vanha Foals (erinomainen sekin) enemmänkin matki sitä, mikä oli muodissa. Levykokonaisuus hipoo täydellisyyttä, sinkkukelpoisia biisejä löytyy runsaasti ja loputkin palaset ovat paikoillaan. Total Life Forever kuulostaa erityisen hyvin tuotetulta, vaikkei mulla olekaan mitään hajua, kuka tuottaja Luke Smith on. (Pitäisin silmällä.)

Harmin paikka: Foals leimautuu edelleen edellisen levyn perusteella teinityttöjen musiikiksi, vaikka osuvampi kohderyhmä löytyy nykyään yliopistoista
Sanottua: "Mikä se bändi oli, joka kuulosti ihan Foalsilta, muttei ollut sitä?"



2. Kanye West - My Beautiful Dark Twisted Fantasy
Kanye West yllätti minutkin. Epäilyksiä ja ennakkoluuloja Westiä kohtaan oli enemmän tai vähemmän, ja levy olisi saattanut jäädä kuuntelematta ellei Pitchfork olisi iskenyt siihen 10.0 -leimaansa. (Pitchfork ei ole raamattuni, vaan päinvastoin suhtaudun kaikkeen sen hypettämään entistä suuremmalla varauksella.) Ensimmäisellä kuuntelukerralla kylmät väreet kulkivat niskassa jo intron kohdalla ja puolivälissä liikutuin  kuulemastani lähes kyyneliin asti. Naurakaa vaan, mutta My Beautiful Dark Twisted Fantasy on täydellinen albumi. Se on niin laskelmoitu, että pienet virheetkin ovat tarkotuksellisia. Vierailijoita levyllä on niin paljon, että tällä porukalla joko tekee historiaa tai menee syvälle metsään - ja voitte arvata, miten tällä levyllä kävi. Lopputulos ei ainakaan ole band aidia.

Vähän epäilyttää: levy tuli ulos just sopivasti joulumarkkinoille, mitä kävi M.I.A:lle?
Nolottaa: En silti kehtaa laittaa tätä vuoden parhaaks levyks



1. Yeasayer : Odd Blood
Nämä vuoden parhaat levyt meinaa jättää mut aina sanattomaksi. Täydelliseen on vaikea lisätä mitään. Joskus vuosi sitten tammikuussa sanoin että tää on koko vuoden paras levy, enkä aio nyt omia sanojani syödä. Voi olla että jäi myös sanomatta, koska taisin laiskotella koko viime vuoden kirjottamisen suhteen, mut ainakin oli tarkotus... Odd Bloodin myötä "ihan hyvästä" bändistä tuli yksi lemppareista. Odd Blood kuulostaa myös jumalaiselta livenä, ja voisin helposti omistaa loppuelämäni sille, että kiertelisin maailmaa Yeasayerin keikalta toiselle. Tai siis helposti voisin jos olis loputtomasti varoja. 

Spoilaus: Viime vuoden paras biisi löytyy myös tältä levyltä, mutta en laita sitä biisilistaa tähän perään vaan omistan niille oman postauksensa.

perjantai 7. tammikuuta 2011

Vauva

Toivottavasti 2011 on alkanut siellä mukavasti, sillä omat kokemukseni uudesta vuodesta ovat olleet himpun verran ankeita. Satunnaisten pettymysten ja tupakattomuusraivareiden välissä on epäonnikin päässyt moukaroimaan ensimmäistä viikkoa. Ystävä mursi nilkkansa liukastuessaan suojatiellä ja sitten oli eräs pähkinäinen ruoka, jonka takia toisen hammas halkesi. Omat ongelmani olen lähinnä itse aiheuttanut, sillä en päässyt eilen pitkään odottamalleni Vauvan keikalle Bar Looseen, koska olin toissapäivänä urheiluvammauttanut molemmat jalkani Nintendo Wiin avustuksella...

Keikkaraportti jää siis tällä kertaa väliin, mutta Vauvasta löytyy onneksi sanottavaa muutenkin.

Copyright © by Christophe Szpajdel
Helsinkiläinen Vauva on yhtye, joka olisi pitänyt tietää jo ennen Luonto meissä c-kasetin ilmestymistä. En ajatellut mainita äänitteen formaatista mitään, mutta sitten hoksasin sen idean, joka ajoi minua nauhoittamaan mixtapeja joskus kauan sitten. Nimittäin sen, että kasetille kannattaa pistää niin hyviä biisejä, ettei tarvitse kelata. Eihän kukaan tietty tee cd-levyä tai digitaalista musiikkiakaan ajatellen, että “tämän kappaleen voi halutessaan skipata”, mutta kelaaminen kasettisoittimella on vaan huomattavasti vittumaisempaa.

Luonto meissä on iloisen tasalaatuinen kasetti, eikä kelausnappuloihin tarvitse koskea muuta kuin lopussa, jotta pääsee nopeammin kuuntelemaan sen uudestaan. Biisit kytkeytyvät toisiinsa saumattomasti sekä sävellysten että sanoitusten puolelta. Kokonaisuus ja koko bändi vaikuttaa tarkkaan harkitulta, muttei teennäiseltä. Useammassa biisissä toistuu sama kaava, eikä kappaleista erotu voimakkaasti hittejä tai huteja. Jotkut biisit vain toimivat paremmin kuin toiset.

Omiksi suosikeikseni on noussut kolmen biisin putki kasetin keskivaiheilta, jonka muodostaa ilmava Magdalena, rauhallisempi mutta loppua kohti kasvava Yhä ja tarttuva Erämaan aroille. Loput kappaleet ovat myös hyviä, mutta ne muistuttavat toisiaan paljon. Vauva sen sijaan muistuttaa bändeistä, jotka ovat joskus soineet stereoissani vähintään yhtä paljon kuin Luonto meissä nyt. Se aiheuttaa minussa ristiriitaisia tunteita.

Välillä laulaja-kitaristi Mikko Toiviaisen ääni kuulostaa niin paljon Kalle Aholalta, että hämmentää. Välillä biisien kulku ja jamittelut ovat niin Sydän, Sydäntä apinoivaa, että ärsyttää. Välillä kitarariffit kuulostavat niin paljon joltain YUP:n levyltä lainatuilta, että tekisi mieli kuunnella kaikki levyt läpi ja löytää se biisi. Mutta lopulta Vauva onkin niin hyvä sekoitus näitä bändejä ja muita elementtejä, että alan muistella Don Huonojakin vain hyvällä. Enkä silti laita soimaan mitään em. bändeistä, vaan Vauvan kasetin vielä kerran.

Kuva: Miikka Pirinen
Kolmessa edellisessä tekstikappaleessa on periaatteessa kerrottu kaikki oleellinen Luonto meissä –kassusta, mutten malta lopettaa Vauvan ylistämistä, koska niin paljon jäisi erityiskiitoksia sanomatta:

  • Sanoitukset ovat loistavia. Suomen kielen välineet ovat hallussa erinomaisesti, ja jos olisin äidinkielen opettaja ja lyriikat olisivat olleet kotiläksyjä, antaisin täyden kympin metaforien ja muiden kielikuvien käytöstä.
  • Kasetin mukana tullut saatekirje ja Vauva-zine olivat hulvattomin juttu aikoihin. Myös logo ja black metal –kasvomaalaukset luovat vaikutelman, että Vauva on sellainen bändi, jossa haluaisin itse soittaa – jos siis osaisin soittaa muuta kuin levyjä ja kasetteja. Tai vähintään haluaisin kaveripiiriini juuri tällaisia muusikoita.
  • Musiikki kuulostaa siltä, että sen on pakko olla hyvä livenä. Ensi kerran kun Vauvalla on keikka Helsingissä, jätän Wiin kuntoilupelit väliin ja aion päästä paikalle.
Lopuksi vielä kliseisesti lainaan bändiä: “onko millään mitä ihminen sanoo lopulta yhtään mitään väliä?” Menkää MySpaceen kuuntelemaan, ostakaa kasetti tai menkää keikalle ja todetkaa itse!

Linkkejä:
http://www.myspace.com/vauva
http://vauvarock.blogspot.com/
http://www.facebook.com/pages/Vauva/22652355745

Tulevia keikkoja:
8.1.2011 Henry's Pub, KUOPIO
24.2.2011 Kuudes Linja, HELSINKI
5.3.2011 Pelikenttä, HYVINKÄÄ
28.3.2011 Club YK, HELSINKI

PS. Jos tätä sattuu lukemaan iskä tai joku #tool.fi-irkkaaja niin erityissuosittelut just sulle!