Pelkkänä korvana: Ville Ahonen ja esitystaide

Kuva: Chris Vidal Tenomaa

Rakkaat lukijat! Tänään All Earsissa alkaa uusi ja jännittävä juttusarja, joka kantaa nimeä Pelkkänä korvana. Juttusarjan idea on varsin yksinkertainen: istutamme aina tasaisin väliajoin jonkun mielenkiintoisen ja ajankohtaisen artistin All Earsin piinapenkkiin ja pyydämme häntä kertomaan meille ihtohimostaan. Intohimo voi olla vaikkapa jokin harrastus kuten ruoanlaitto tai kiinnostava työ, jota artisti harjoittaa siviilissä (ehdotuksia artisteista voi muuten lähettää blogimme sähköpostiin!). Homman ydin on syventää siis teidän ihanien lukijoiden ja artistien välistä suhdetta.

Juttusarjan korkkaa mielettömän karismaattisen esiintyjän maineessa oleva Ville Ahonen, joka kertoo suhteestaan esitystaiteeseen. Minä ja Ville Ahonen julkaisee odotetun seuraajan vuoden 2010 esikoisalbumilleen 1.3.2013. Albumi kantaa nimeä Mia ja se on lyhyesti kuvaillen aivan vitun upea. Levy löytyy myös Spotifysta. Levynjulkkareita juhlitaan peräti kahdella keikalla ja ne pidetään Helsingin Koko Teatterissa huomenna lauantaina 2.3.2013. Jälkimmäinen klo 22 alkava keikka on jo loppuunmyyty, mutta tätä kirjoittaessa aiemmalle klo 20 alkavalle keikalle on lippuja vielä hieman jäljellä. Lippuja voi ostaa Tiketistä.

Ville Ahonen ja esitystaide

"Mä oon Ville Ahonen, 28-vuotias helsinkiläistynyt muusikko ja esiintyvä taiteilija. Muutin kohta 10 vuotta sitten Hyvinkäältä Helsinkiin. Mä olin silloin... nyt tää lähtee heti harhailemaan... olin kova pasifisti ja hirveän ehdoton. Hyvinkäällä oli tasan yksi jätkä, joka meni sivariin. Kaikki muut meni inttiin ja mä menin kanssa, mutta aseettomaan palvelukseen. Se olisi kestänyt 11 kuukautta, mutta tajusin pian, että se on perseestä ja lähdin sieltä nopeasti pois. Mä en pystynyt enää jäämään Hyvinkäälle, kun siellä oli kituuttanut liian pitkään. Muutin systerin kämppään Kallioon asumaan pimeästi ja se muutti siitä pois. Mä asuin siinä, enkä tuntenut koko kaupungista ketään. Eikä mulla ollut mitään suunnitelmaa. Ajattelin vaan, että voisin hakea levykaupasta duunia.

Minä ja Ville Ahonen. Kuva: Ilkka Saastamoinen

19-vuotiaana päädyin Ylioppilasteatteriin. Siellä oli tietyssä määrin aika samanhenkisiä ihmisiä ja yhteinen seksuaalinen ja henkinen vapautuminen. Se oli tärkeä yhteisö siinä vaiheessa elämää. Sitä kautta mä ajauduin tekemään teatteria. Sieltä olen saanut aika paljon ystäviä ja sen myötä ylipäätään ajauduin tekemään esitystaidetta. Tuomas Skopa (Minä ja Ville Ahosen basisti ja Sydän, sydän -yhtyeen laulaja-kitaristi) oli siellä muutamassa kesäproggiksessa. Ainakin Valasmyrskyssä ja Lex Mania -nimisessä kesäesityksessä Mustikkamaalla 2004. Sydän, sydän julkaisi silloin ensimmäisen levynsä ja kaikki lauloivat esityksessä Pappa sanoi, että -biisiä. Me ei Tuomaksen kanssa hirveen hyvin tutustuttu vielä silloin. Se oli vähän outsider, koska ei ollut Ylioppilasteatterin jäsen. Se oli ihmeellinen jätkä. Tuomaksen kanssa me ollaan todella läheisiä ystäviä. Nyt tuntuu oudolta, että tehtiin sitä proggista koko kesä tutustumatta toisiimme.

Kun olin Ylioppilasteatterilla, siellä oli ohjaajana Minna Harjuniemi ja sellainen muusikko kuin Laura Murtomaa. Ne teki orkesteriteatteria, minkä kautta Tuomaskin ajautui sinne muusikkona. Toiminta perustuu siihen, että välillä 30-päinen ihmisjoukko laulaa tai soittaa esimerkiksi näyttämörakenteita. Mitenköhän mä osaisin sitä kuvailla? Siihen aikaan se oli uutta musiikkiteatteria, joka sai paljon huomiota teatteripiireissä. Se oli siihen aikaan tosi freesi juttu.

Sitten ajauduin Toisissa tiloissa -ryhmään, joka on Esa Kirkkopellon koolle kutsuma kollektiivi. Siinä on eri alojen taiteilijoita: kuvataiteilijoita, performanssitaiteilijoita, muusikoita, teatterintekijöitä, ohjaajia, esitystaiteilijoita, näyttelijöitä... Hyvin monenlaista jengiä. Esan teokset perustuivat sellaiseen jälkiturkkalaiseen näyttelijäntyön estetiikkaan ja se yhdisteli filosofiaa, biologiaa, teatteria ja fysiikkaa. Aika pitkälle ajateltua toimintaa. Mä olin siellä lähinnä vain yhtenä toimijoista.

Välillä se oli selkeästi esiintyjän työtä, välillä taas enemmän meditatiivista itselle tekemistä, joka muistutti jopa joogaamista. Koko se ajattelu ja tekeminen oli todella poikkeuksellista, enkä ole vastaavaan aiemmin tai jälkeen päin ajautunut. Olin kollektiivissa monta vuotta aktiivisena jäsenenä. Keikkailtiin ympäri Suomea, tehtiin Kiasma Teatteriin esityksiä ja järjestettiin erilaisia happeningejä ympäri Helsinkiä. Esa kutsui niitä esityksiä harjoitteiksi. Me oltiin esimerkiksi sieniä, pilviä... oli vuoristo ja jotain shamaanista lämmittelyä. Haettiin suhdetta aliseen ja yliseen maailmaan ja etsittiin tasapainoa näiden välillä. Mentiin tällaiseen... tilaan. Jotkut vertasivat sitä butoon. Semmoista tarkkoihin mielikuviin perustuvaa toimintaa. Toiset luulivat, että harjoitteissa mentiin transsiin, mutta se ei kuulunut siihen. Se perustui sellaiseen sisäiseen toimintaan.



Sitten on Und er libet. Siihen ajauduin... rakkauden myötä. Siinä on kiinnostavaa sakkia: tanssijoita, äänisuunnittelijoita ja mitä kaikkia... Masi Tiitta (Minä ja Ville Ahosen kosketinsoittaja) on siinä kanssa. Masi opiskeli Sibelius-Akatemiassa säveltämistä, mutta lopetti opinnot ja rupesi tekemään esitystaidetta. Nyt sillä on sooloteos tulossa Zodiakiin.

Und er libetiin päädyin esiintyjäksi neljään proggikseen. Esimerkiksi Bakkantit-trilogiassa (2007-2010) olin mukana ja sellaisessa kuin Gisellen keveys ja kuolema (2011). Se oli kiinnostavaa, koska se ryhmä päätyi tekemään aika tilallisia ja äänikeskeisiä esityksiä. Käytettiin esimerkiksi noise-musiikkia 15 minuutin kohtauksessa. Kiasman penkit tärisivät ja katsottiin kuinka pitkälle tuollaista voi viedä. Bakkantit 2 -esitys taas alkoi 15 minuuttia kestävällä tekno-osuudella, joka oli Masin ja Heidi Lindin kädenjälkeä. Siinä oli neljä esiintyjää, jotka jorasivat itsensä henkihieveriin ja pyrkivät vielä jotenkin nauttimaan siitä.

Toisissa tiloissa -ryhmän aikaan tuli tehtyä paljon kehollista esiintyjän työtä, kun taas Und er libetissä työskentelin paljon tanssijoiden kanssa, ja tuli tanssittua, mikä tuntui tosi oudolta. Liikkumattomuus tai tanssiminen väkivaltaisella tavalla raa'an teknon tahtiin... todella äärimmilleen vietyä liikettä ja fyysistä rasitusta. Tanssijoillahan on vuosien koulutus ja ne voivat tehdä liikkeet paljon ergonomisemmin. Mulla ei taas ollut mitään tietoa, kuinka paljon mun kehoni voi tuollaista kestää. Sen myötä mulle on kehittynyt aika oma staili liikkua. Sitä pyrkii käyttämään myös tässä rockjutussa. Vaikka juuri tuossa uudessa musiikkivideossa.

Suhteestani rockiin ja esiintyjyyteen… Esiintymisen pitää olla itselle merkittävää, jotta se motivoi, jotta siitä ei tule pelkästään paha mieli. Mä oon esitystaiteessa ja teatterissa toimimisen myötä oivaltanut sen, että esiintymistään voi artikuloida ja jäsentää tarkkaankin. Itse en keikkojani kuitenkaan sen enempää suunnittele tai harjoittele, mutta siinä lennossa olen tietoinen siitä, mitä teen ja mitä siinä hetkessä on. Mun täytyy vaan olla kosketuksissa omaan sisäiseen todellisuuteeni, kokemukseeni siitä tilanteesta. Tuntea, nähdä ja kuulla se. Mun entinen keikkamyyjä sanoi, että sun pitää Ville puhua ja hymyillä enemmän ihmisille, että tuo sun livejuttu olisi enemmän auki. Ymmärrän sen. Onhan se joskus kiinnostavaakin, jos esiintyjä toimii niin. Mutta vain silloin, jos se on luontevaa ja spontaania. Mä en hymyile, jos mua ei hymyilytä. Mulle tärkeintä on sen tilanteen läpi eläminen sellaisena kuin se on."



Minä ja Ville Ahonen keikalla:
01.03.2013 Stupido Shop, Helsinki
02.03.2013 Koko Teatteri, Helsinki
08.03.2013 Dynamo, Turku
09.03.2013 Telakka, Tampere
15.03.2013 Musta Kynnys, Jyväskylä
16.03.2013 Monttu, Pori
29.03.2013 Kahvila Soppi (soolo), Rauma
30.03.2013 Bar Kuka (soolo), Turku
17.05.2013 45 Special, Oulu
18.05.2013 3” Kuppila, Raahe
24.05.2013 Suisto, Hämeenlinna
25.05.2013 Korjaamo, Helsinki
07.06.2013 Bar 15, Seinäjoki

Facebook: Minä ja Ville Ahonen
Kotisivut: Minä ja Ville Ahonen

Ylioppilasteatteri
Toisissa tiloissa
Und er libet

Niin hyvää paskaa

Musamaailma elää ja voi hyvin, mistä todisteena on vähintään se, että mainitsemisen arvoista paskaa tulee koko ajan niin paljon, etten ehdi läheskään kaikesta kirjoitella. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää ilmeisesti tehdä meikäläisen kootut suosikit -postaus, joka kattaa kaiken viime viikkoina/ kuukausina soineen. Eikä pelkästään soineen, vaan kaikkea alta löytyvää on tullut vähintäänkin luukutettua. Täysillä ja hävyttömiä määriä.

Cassius - I <3 U So

Ed Banger, I love you so. Nonii, ei kovinkaan monimutkainen biisi, mutta niin jumalattoman kuumaa soundia bändiltä, joka on yhtä vanha kuin minä. Erikoispisteet kekseliäästä iPhone-ohjelmasta, johon videon erinomaisuus nojaa.

Cassius-ohjelman voi siis ladata ilmaiseksi iTunesista. Vaikka idea on simppeli, iloa on riittänyt. Jos joku innostuu lataamaan tuon, suosittelen lataaman samalla myös Instagramin. Se on ilmainen kamera-applikaatio, joka ikään kuin yhdistää Flickrin, Twitterin, Foursquaren ja Facebookin - ja tekee maailman paskimmasta kännykkäkamerasta oikeesti siistin.

Crystal Castles - Not in Love (feat. Robert Smith)

Mitä enemmän tätä versiota biisistä kuuntelen, sitä enemmän vakuutun siitä, että Robert Smith voisi The Curen ohella olla Crystal Castlesin uusi laulaja. Tai että CC voisi harrastaa vierailijoiden haalimista enemmänkin. Bändin kakkoslevyltä löytyvä versio on huonon hailakka verrattuna tähän yhteistyöhön, ja voittaa tämä melkein alkuperäisen Platinum Blonden vedonkin.

Duck Sauce - Barbra Streisand

Muistuttaisin että Duck Sauce on yhtä kuin A-Trak ja Armand Van Helden. Hehkutin jo duon ekaa singleä, jonka toinen sinkku eli Barbra Streisand pieksee mennen tullen. Tältä kuulostaa kutsu tanssiin. Lisäksi So Me alkaa olla pikkuhiljaa yks meitsin lempparimusavideo-ohjaajista. Kädet ilmaan.

Girl Unit - Wut

Ehdolla vuoden dubstep-anthemin lisäksi vuoden parhaaksi biisiksi. No ei ehkä ihan, mutta melkein.

Hans Zimmer - Time (We Plants Are Happy Plants Remix)

Ensimmäiset 50 sekuntia voi kelailla ihan huolella ohi, varsinkin jos Inception on vielä näkemättä, sillä alku on leffadialogia. Kävin itseasiassa katsomassa kyseisen elokuvan vasta hiljattain, ja pakko kumartaa Hans Zimmerin suuntaan, sillä musiikki paransi kokemusta - ja We Plants Are Happy Plants paransi vielä entisestään erinomaista Timea. Viimeisin yhtä paljon fiilistelemäni leffabiisi onkin jo kymmenen vuoden takaa eli Clint Mansellin Lux Æterna Requiem for a Dreamista.

Kenton Slash Demon - Sun

Kenton Slash Demon edustaa sitä Tanska-soundia, josta olen tänä päivänä innoissani. Kovaa on kaahannut Köpis-house Mewin ohi.

Minä ja Ville Ahonen - Sano

Ei niinkään tämä yksi biisi vaan koko debyyttilevy on ollut kovassa pyörityksessä. Harvemmin innostun suomenkielisestä musiikista, koska sanoitukset särähtävät usein korvaan sellaisina, joita osaisin itsekin kirjoittaa. Minä ja Ville Ahonen sen sijaan sanoittaa rohkeasti, ja se kuulostaa ainoastaan loistavalta.

Netsky - Eyes Closed

Joku kommentoi YouTubessa tätä kappaletta seuraavasti: "It's a known fact that when Jesus was resurrected and returned to earth, he was actually listening to this track on his walkman."

Penniless - Go Girl

Kuten on aiemminkin todettu, Penniless on Suomen aliarvostetuin yhtye. Nakkilalaisten uusin levy A Cab to the City on vähintään yhtä tiukka kuin edellinen The Attraction, ja ainakin omilla listoillani vuoden paras kotimainen levy. Päätösraita Go Girl on esimerkillisen upea päätösballadi, josta en tunnu saavan ikinä tarpeekseni. Biisiä ei valitettavasti löydy YouTubesta, MySpacesta tai Spotifysta, mutta sen voi ostaa useimmista digitaalisen musiikin verkkokaupoista tai kuunnella edes klipin iTunesista. Suosittelen yhden biisin sijasta kyllä samantien koko levyn hankkimista - sekä keikoille eksymistä. Tänä vuonna yhtyeen ehtii nähdä vielä Tampereella, Forssassa, Turussa, Helsingissä ja Porissa.

Uusi Fantasia - Liian Myöhään (feat. Freeman)

Ainakin Stupido Shop on hehkuttanut Uuden Fantasian Heimo-levyä vuoden odotetuimmaksi kotimaiseksi, ja nyt kun se eilen ilmestyi, ei levy ainakaan muutamalla pyöräytyksellä lunastanut näitä valtavia odotuksia. Mut ei kai voi odottaakaan, että kaikki biisit vois olla yhtä hyviä kuin Liian Myöhään?  Jos näin ois, ei olis Pennilessillä enää saumaa vuoden parhaaks kotimaiseks.

Violens - Violent Sensation Descends

Violensin Amoral oli yksi eniten odottamistani debyyteistä tältä vuodelta. Siihen nähden se on soinut harmillisen vähän, mutta esimerkiksi yllä oleva kappale todistaa, että lisäpyöräytyksiä tarvitaan. Pop ja proge soivat kauniisti yhdessä vielä 2010-luvullakin.

Warpaint - Billie Holiday

Kaikkien maailman tyttöjen pitäisi kuunnella Warpaintia. Kaikkien maailman poikien myös. Erityisesti suosittelisin kaikille The XX:stä diggailleille, vaikkei mistään musiikkikaksosista olekaan kyse. Erityisesti suosittelisin myös kaikille suomalaisille, koska Warpaint sopii kylmiin ja pimeisiin iltoihin erinomaisesti, vaikkei varsinaisesti mitään masistelua olekaan. Ei kuitenkaan vilukissoille, sillä Billie Holiday aiheuttaa joka kerta kylmät väreet.

Jätin pari juttua pois ettei 1) tästä tuu ihan liian pitkä 2) koska vakaasti aion vielä joku päivä omistaa niille oman kirjoituksensa, koska ovat sen ansainneet. Nämäkin kyllä olisivat.

Day 14 - A song that no one would expect you to love


Ylläripylläri päivän biisikin sopii kovia juttuja just nyt -teemaan. Rihannan Only Girl (in the World)ia on bongailtu viime päivinä Gossip Girlistä Big Brotheriin, ja jos mulla olisi tv-sarja, olisin varmasti kanssa valinnut tän taustamusiikiksi siihen. Olen luukuttanut kyseistä biisiä ehkä jo enemmän kuin Umbrellaa aikanaan, ja sehän se vasta hitti oli. Odotan, että jonain päivänä tästä putkahtaa ulos joku ihan timanttinen dubstep-remix, joka räjäyttää mun aivot mössöksi seinille. (Tekisin ite jos osaisin.) Mut joo, jengi ei ehkä ajattele mua ensimmäisenä Rihanna-faniksi. En mä fani kyl olekaan, mut on nuo hittibiisit ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ansainneet ne listaykkössijoituksensa.