lauantai 30. maaliskuuta 2013

Black Lizard - Black Lizard



Black Lizard on ollut lempilapseni suomalaisella musiikkikentällä jo jonkin aikaa, kuten tämän blogin seuraajat ovat huomanneet. Tuntuu siltä, että henkilökohtaiset musiikkimieltymykseni ja yhtyeen kehitys ovat jo pitkään edenneet kohti samaa lakipistettä, joka on nyt saavutettu huikean debyyttialbumin ja viimeaikaisten upeiden keikkojen myötä. Olen jo alustavasti hehkuttanut ensi viikolla kauppoihin tulevaa Black Lizardia, mutta se yhä vaan paranee jokaisella kuuntelukerralla.

Avausraita Honey, Please on Spectrummaisen toistava ja hidastempoinen Black Lizard -arkkityyppi, joka avaa kuuntelukokemuksen seesteisesti. Boundaries tuntuukin nautinnollisen junnaavan tervetulotoivotuksen jälkeen potkaisulta perseelle. Upeat kitarasoundit, mieletön bassokuvio ja sitar-taustat maalailevat Brian Jonestown Massacren huippuaikojen kaltaista tunnelmaa, ja se ei ole ihme, sillä onhan biisissä mukana soittamassakin Anton Newcombe (!!!). Joku voisi sanoa, että tällaista ei ole Suomessa ennen julkaistu. Hän olisi tässä täsmälleen oikeassa!


Dead Light ja Love Is a Lie ovat jo tovin kuunneltavissa olleita sinkkulohkaisuja ja siksi entuudestaan tutumpia kuin muu biisimateriaali. Varsinkin jälkimmäinen on kyllä omasta mielestäni niin järjettömän hieno biisi, että joka kerta selkäytimessä värähtelee. Tässä on sitä todellista anthem-ainesta! En ihmettele näiden kappaleiden valintaa promottaviksi biiseiksi, sillä pelkästään niiden laulumelodiatkin olisivat saavutuksia bändin esikuvillekin.

A-puolen lopetusbiisi New Kind of High nousee yhdeksi levyn ehdottomista kohokohdista. BJTM:n fiiliksissä yhä etenevä kappale on muhkea, melodinen ja epätoivoinen kokoelma melankoliaa, laahaavaa kitaroiden ja laulun kaksinpuhelua. Biisi on uskottavuudessaan huikea osoitus bändin kyvyistä luoda koukuttavan epätoivoisia tunnelmia, joihin uppoutumisesta saa loputtoman paljon tyydytystä.

Taannoiselta EP:ltä tutut biisit Some Drugs ja Forever Gold ovat päässeet levylle uudessa, ehommassa muodossaan, johon ne on purkitettu Newcomben studiolla Berliinissä. Ensimmäinen on silkkaa bluesia, joka yltyy Spacemen 3:n hengessä yhden soinnun hakkaamiseen muodostaen saumattoman yhdistelmän primitiivistä (oletteko muuten huomanneet, että tämä sana on esiintynyt vähän turhankin taajaan Black Lizard -arvioissa?) juurevuutta ja modernimpaa meluisaa äänimaisemaa kasvaen aina biisin loppuun asti.

Kahden rajumman biisin jälkeen kaunis Thrill palaa yksinkertaiseen ja hellään kahden soinnun säestämään vaikerointiin. Voimakkaat mielleyhtymät liitelevät Velvet Undergroundin ja Jesus and Mary Chainin suuntaan. Ja mikäpä hienompi lopetus tälle upealle levylle kuin vanha kunnon Fucking Up, vuosia keikkasetissä ansaitusti roikkunut hypnoottinen hengennostattaja (jonka muuten Soliti-kaverit Black Twig ovat coveroineet ainakin kerran keikkasetissään!). Tämä biisi on yhtä kuin Black Lizard. Se on sitä mitä Search and Destroy The Stoogesille tai There Is A Light That Never Goes Out  The Smithsille; kaikkien muistama ja rakastama klassikko, joka saa aloitus- tai lopetusbiisinä takuuvarmasti keikkayleisön tunnelman kattoon.

Mielestäni ei ole yhtään liioiteltua väittää, että Black Lizard on ainutlaatuinen levy suomalaisen rockin historiassa. Jo se riittää perustelemaan väitteen, että levyä ovat olleet tekemässä Anton Newcombe ja Spectrum/Spacemen 3-mies Peter Kember aka Sonic Boom, mutta perustavampikin syy löytyy.

Pääosin Velvet Undergroundista ja 80- ja 90-lukujen kenkiintuijotteluista ammentavaa musiikkia on ilmestynyt maailmalla ja Suomessakin viime vuosina varsin paljon, mutta jos tarkkoja ollaan niin neo-psykedeelinen 80-luvun lopun soundimaailma ja space rock -vivahteet ovat härmässä vielä tutkimatonta musiikillista erämaata. Kun Black Lizard esiintyi viime marraskuussa Lontoossa Fuzz Club Recordsin Reverb Conspiracy -kokoelman julkkareissa, suomalaisen bändin mukanaoloa tuskin noteerattiin musiikkimediassa, vaikka tapahtuma piti sisällään koko genren kerman ja sellaisia nimiä kuin The Telescopes, Singapore Sling ja The Blue Angel Lounge.

No, sikäli turha valittaa, etten itsekään tullut kirjoitelleeksi kyseisestä tapahtumasta All Earsiin... Yhtä kaikki tähän musiikilliseen aukkoon Black Lizard tuo ansiokkaan täydennyksen.

---

Black Lizardin livekunnosta täytyy mainita muutama sana. Hesarissakin huomattiin, että The Raveonettesin lämppärinä ollut Black Lizard jätti pääesiintyjän löysähkön ja sisäsiistin keikan täysin varjoonsa anteeksipyytelemättömällä, jopa punk-henkisellä setillään. Jos mitenkään ehditte, suosittelen todella osallistumaan mahdollisimman moneen seuraavista eventeistä, joista itse osallistun ainakin levyjulkkareihin:

05.04. Levyjulkkarit, Radio Helsinki -klubi @ Kuudes Linja, Helsinki
06.04. Woodstock/Rockstar's, Tallinn Music Week, Tallinn, EE
12.04. Doris, Tampere
18.04. Henry's Pub, Kuopio
19.04. Jyrock, Jyväskylä
20.04. Klubi, Turku
26.04. Torvi, Lahti
03.05. 45 Special, Oulu
04.05. Bar 15, Seinäjoki
08.05. Rock Bar Monttu, Pori
7.-11.08. Flow Festival, Helsinki

---

Black Lizard jatkaa Solitin täysin omaa luokkaansa olevaa julkaisulistaa mielestäni tähän asti parhaalla kokonaisuudella. Se on minulta paljon sanottu, sillä tuskin olen mitään rakastanut viime vuosina niin paljon kuin New Tigersia ja Black Twigiä. Ja se VINYYLIJULKAISU! Jes!

Summa summarum: onnittelut kaikille osapuolille ja asianosaisille. Olette tehneet tulevan klassikon ja suvereenin suosikkilevyni suomalaisessa indie rockissa!

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Viikko 11/2013: J. Karjalainen, Only Real, Kimberly Anne, The Midnight Beast, Pimeys

Heido! Maaliskuun postaustahti on ollut nolon olematonta,  ja siitä isot pahoittelut! Musiikinkuuntelua ei toki olla lopetettu, ja joka viikko ollaan viikkopostauksetkin tehty. Ne vaan ovat vielä luonnoksina Bloggerissa, ja tulee sitten perästä päin jahka muutamat kommentit on lisätty :-D Tällä viikolla kuunneltiin kuitenkin esimerkiksi seuraavaa:

J. Karjalainen - Mennyt Mies
J. Karjalaisen paluubiisi räjäytti sosiaalisen median jo vuodenvaihteessa, mutta aika ei ole kuluttanut Mennyttä miestä lainkaan. Tämä tuleva klassikko avaa perjantaina julkaistun uuden Et ole yksin -albumin. Se on levykauppavierailun arvoinen paketti, jonka voi kuunnella myös Spotifysta.
Paina play, jos haluat kuulla tämän vuoden parhaan suomenkielisen kappaleen. (Mira)


Only Real - Backseat Kissers
Kävipä niin, että tällä viikolla buukkasin lennot ja hoidin festariliput toukokuun puolivälissä järjestettävälle The Great Escape -festivaalille Brightoniin. Niinpä viikon soittoni ovat pyörineet hyvinkin paljon tämän soittolistan ympärillä. Only Realin Backseat Kissers on yksi niitä kappaleita, joka aiheutti "mikäs tämä on"-fiiliksen ja pakotti pistämään biisin alusta. Backseat Kissers kuulostaa keväiseltä ja freesiltä hyväntuulen biisiltä, ja koukkuja löytyy niin kitarariffeistä kuin laulumelodioistakin.
Paina play, jos haluat kuulla chillwave-vivahteilla ja lontooaksentilla sävytettyä puhelaulua eteeristen pop-melodioiden päällä. (Mira)


Kimberly Anne - Bury It There
Kimberly Annen bongasin jostain netin syövereistä pari kuukautta sitten. Ilokseni myös hänet kiinnitettiin TGE:n ohjelmistoon. Söpö tyttö laulaa koskettavasti ja oivaltavasti tunteista, jotka ovat tuttuja useimmille meistä. (Never gunna be your princess/ Just another girl in the room/ Never gunna be the one your heart consumes/ And I’m bigger than this usually/ I’ll get over it eventually.)
Paina play, jos pidät androgyyneistä lauluäänistä. Kimberly Annen matalahko ja käheä soundi ei ole tutuinta naisääntä, vaan kappale kuulostaa siltä, että sen esittäjä voisi olla myös mies. Bury It There on tarttuva ja mukanalaulukelpoinen hieno pelinavaus. (Mira)


The Midnight Beast - Love Bites
Nähtävästi The Midnight Beast on jonkinnäköinen YouTubesta tuttu viraalihittien tekijäpoppoo, joka suhtautuu musiikkiin ja videoihin huumorilla. Huumorimusiikki ei ehkä ole omin juttuni, mutta Love Bites kolahti jo paljon ennen kuin näin musiikkivideon, joka kieltämättä toi kappaleeseen aivan uuden ulottuvuuden :--D Tämän biisin kohdalla mietin aika pitkään, viitsiikö tätä postata tänne, mutta kappale on tarttunut niin lujasti päähäni, että tämä on ollut luultavasti mun kuluneen viikon kuunnelluin kappale.
Paina play, jos pystyt suhtautumaan musiikkiin ennakkoluulottomasti. Love Bites on sellainen biisi, jota ei ehkä olettaisi bongaavansa All Earsista – tai muistakaan musiikkiblogeista.
Älä kuuntele, jos huumorimusiikki, autotune, Skrillex ja klubiräppi saavat sinut oksentamaan. Video kannattaa jättää myös katsomatta, jos zombit ja veri ällöttää. (Mira)


Pimeys - Pimeys
Aiemminkin All Earsin sivuilla noteerattu tulokasyhtye Pimeys on julkaissut uuden singlen tulevalta debyytiltään. Kappale kantaa yksinkertaisesti yhtyeen omaa nimeä. Pianovetoinen kaunokki on lumet sulattava toiveikas tunteilupala, josta ei yksinkertaisesti voi olla pitämättä. Kyllä miehetkin osaa herkistellä!
Paina play, jos nyt ei kannata jossitella - kuuntele ja nauti! (Mikko)

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Pelkkänä korvana: Ville Ahonen ja esitystaide

Kuva: Chris Vidal Tenomaa
Rakkaat lukijat! Tänään All Earsissa alkaa uusi ja jännittävä juttusarja, joka kantaa nimeä Pelkkänä korvana. Juttusarjan idea on varsin yksinkertainen: istutamme aina tasaisin väliajoin jonkun mielenkiintoisen ja ajankohtaisen artistin All Earsin piinapenkkiin ja pyydämme häntä kertomaan meille ihtohimostaan. Intohimo voi olla vaikkapa jokin harrastus kuten ruoanlaitto tai kiinnostava työ, jota artisti harjoittaa siviilissä (ehdotuksia artisteista voi muuten lähettää blogimme sähköpostiin!). Homman ydin on syventää siis teidän ihanien lukijoiden ja artistien välistä suhdetta.

Juttusarjan korkkaa mielettömän karismaattisen esiintyjän maineessa oleva Ville Ahonen, joka kertoo suhteestaan esitystaiteeseen. Minä ja Ville Ahonen julkaisee odotetun seuraajan vuoden 2010 esikoisalbumilleen 1.3.2013. Albumi kantaa nimeä Mia ja se on lyhyesti kuvaillen aivan vitun upea. Levy löytyy myös Spotifysta. Levynjulkkareita juhlitaan peräti kahdella keikalla ja ne pidetään Helsingin Koko Teatterissa huomenna lauantaina 2.3.2013. Jälkimmäinen klo 22 alkava keikka on jo loppuunmyyty, mutta tätä kirjoittaessa aiemmalle klo 20 alkavalle keikalle on lippuja vielä hieman jäljellä. Lippuja voi ostaa Tiketistä.

Ville Ahonen ja esitystaide


"Mä oon Ville Ahonen, 28-vuotias helsinkiläistynyt muusikko ja esiintyvä taiteilija. Muutin kohta 10 vuotta sitten Hyvinkäältä Helsinkiin. Mä olin silloin... nyt tää lähtee heti harhailemaan... olin kova pasifisti ja hirveän ehdoton. Hyvinkäällä oli tasan yksi jätkä, joka meni sivariin. Kaikki muut meni inttiin ja mä menin kanssa, mutta aseettomaan palvelukseen. Se olisi kestänyt 11 kuukautta, mutta tajusin pian, että se on perseestä ja lähdin sieltä nopeasti pois. Mä en pystynyt enää jäämään Hyvinkäälle, kun siellä oli kituuttanut liian pitkään. Muutin systerin kämppään Kallioon asumaan pimeästi ja se muutti siitä pois. Mä asuin siinä, enkä tuntenut koko kaupungista ketään. Eikä mulla ollut mitään suunnitelmaa. Ajattelin vaan, että voisin hakea levykaupasta duunia.

Minä ja Ville Ahonen. Kuva: Ilkka Saastamoinen
19-vuotiaana päädyin Ylioppilasteatteriin. Siellä oli tietyssä määrin aika samanhenkisiä ihmisiä ja yhteinen seksuaalinen ja henkinen vapautuminen. Se oli tärkeä yhteisö siinä vaiheessa elämää. Sitä kautta mä ajauduin tekemään teatteria. Sieltä olen saanut aika paljon ystäviä ja sen myötä ylipäätään ajauduin tekemään esitystaidetta. Tuomas Skopa (Minä ja Ville Ahosen basisti ja Sydän, sydän -yhtyeen laulaja-kitaristi) oli siellä muutamassa kesäproggiksessa. Ainakin Valasmyrskyssä ja Lex Mania -nimisessä kesäesityksessä Mustikkamaalla 2004. Sydän, sydän julkaisi silloin ensimmäisen levynsä ja kaikki lauloivat esityksessä Pappa sanoi, että -biisiä. Me ei Tuomaksen kanssa hirveen hyvin tutustuttu vielä silloin. Se oli vähän outsider, koska ei ollut Ylioppilasteatterin jäsen. Se oli ihmeellinen jätkä. Tuomaksen kanssa me ollaan todella läheisiä ystäviä. Nyt tuntuu oudolta, että tehtiin sitä proggista koko kesä tutustumatta toisiimme.

Kun olin Ylioppilasteatterilla, siellä oli ohjaajana Minna Harjuniemi ja sellainen muusikko kuin Laura Murtomaa. Ne teki orkesteriteatteria, minkä kautta Tuomaskin ajautui sinne muusikkona. Toiminta perustuu siihen, että välillä 30-päinen ihmisjoukko laulaa tai soittaa esimerkiksi näyttämörakenteita. Mitenköhän mä osaisin sitä kuvailla? Siihen aikaan se oli uutta musiikkiteatteria, joka sai paljon huomiota teatteripiireissä. Se oli siihen aikaan tosi freesi juttu.

Sitten ajauduin Toisissa tiloissa -ryhmään, joka on Esa Kirkkopellon koolle kutsuma kollektiivi. Siinä on eri alojen taiteilijoita: kuvataiteilijoita, performanssitaiteilijoita, muusikoita, teatterintekijöitä, ohjaajia, esitystaiteilijoita, näyttelijöitä... Hyvin monenlaista jengiä. Esan teokset perustuivat sellaiseen jälkiturkkalaiseen näyttelijäntyön estetiikkaan ja se yhdisteli filosofiaa, biologiaa, teatteria ja fysiikkaa. Aika pitkälle ajateltua toimintaa. Mä olin siellä lähinnä vain yhtenä toimijoista.

Välillä se oli selkeästi esiintyjän työtä, välillä taas enemmän meditatiivista itselle tekemistä, joka muistutti jopa joogaamista. Koko se ajattelu ja tekeminen oli todella poikkeuksellista, enkä ole vastaavaan aiemmin tai jälkeen päin ajautunut. Olin kollektiivissa monta vuotta aktiivisena jäsenenä. Keikkailtiin ympäri Suomea, tehtiin Kiasma Teatteriin esityksiä ja järjestettiin erilaisia happeningejä ympäri Helsinkiä. Esa kutsui niitä esityksiä harjoitteiksi. Me oltiin esimerkiksi sieniä, pilviä... oli vuoristo ja jotain shamaanista lämmittelyä. Haettiin suhdetta aliseen ja yliseen maailmaan ja etsittiin tasapainoa näiden välillä. Mentiin tällaiseen... tilaan. Jotkut vertasivat sitä butoon. Semmoista tarkkoihin mielikuviin perustuvaa toimintaa. Toiset luulivat, että harjoitteissa mentiin transsiin, mutta se ei kuulunut siihen. Se perustui sellaiseen sisäiseen toimintaan.



Sitten on Und er libet. Siihen ajauduin... rakkauden myötä. Siinä on kiinnostavaa sakkia: tanssijoita, äänisuunnittelijoita ja mitä kaikkia... Masi Tiitta (Minä ja Ville Ahosen kosketinsoittaja) on siinä kanssa. Masi opiskeli Sibelius-Akatemiassa säveltämistä, mutta lopetti opinnot ja rupesi tekemään esitystaidetta. Nyt sillä on sooloteos tulossa Zodiakiin.

Und er libetiin päädyin esiintyjäksi neljään proggikseen. Esimerkiksi Bakkantit-trilogiassa (2007-2010) olin mukana ja sellaisessa kuin Gisellen keveys ja kuolema (2011). Se oli kiinnostavaa, koska se ryhmä päätyi tekemään aika tilallisia ja äänikeskeisiä esityksiä. Käytettiin esimerkiksi noise-musiikkia 15 minuutin kohtauksessa. Kiasman penkit tärisivät ja katsottiin kuinka pitkälle tuollaista voi viedä. Bakkantit 2 -esitys taas alkoi 15 minuuttia kestävällä tekno-osuudella, joka oli Masin ja Heidi Lindin kädenjälkeä. Siinä oli neljä esiintyjää, jotka jorasivat itsensä henkihieveriin ja pyrkivät vielä jotenkin nauttimaan siitä.

Toisissa tiloissa -ryhmän aikaan tuli tehtyä paljon kehollista esiintyjän työtä, kun taas Und er libetissä työskentelin paljon tanssijoiden kanssa, ja tuli tanssittua, mikä tuntui tosi oudolta. Liikkumattomuus tai tanssiminen väkivaltaisella tavalla raa'an teknon tahtiin... todella äärimmilleen vietyä liikettä ja fyysistä rasitusta. Tanssijoillahan on vuosien koulutus ja ne voivat tehdä liikkeet paljon ergonomisemmin. Mulla ei taas ollut mitään tietoa, kuinka paljon mun kehoni voi tuollaista kestää. Sen myötä mulle on kehittynyt aika oma staili liikkua. Sitä pyrkii käyttämään myös tässä rockjutussa. Vaikka juuri tuossa uudessa musiikkivideossa.

Suhteestani rockiin ja esiintyjyyteen… Esiintymisen pitää olla itselle merkittävää, jotta se motivoi, jotta siitä ei tule pelkästään paha mieli. Mä oon esitystaiteessa ja teatterissa toimimisen myötä oivaltanut sen, että esiintymistään voi artikuloida ja jäsentää tarkkaankin. Itse en keikkojani kuitenkaan sen enempää suunnittele tai harjoittele, mutta siinä lennossa olen tietoinen siitä, mitä teen ja mitä siinä hetkessä on. Mun täytyy vaan olla kosketuksissa omaan sisäiseen todellisuuteeni, kokemukseeni siitä tilanteesta. Tuntea, nähdä ja kuulla se. Mun entinen keikkamyyjä sanoi, että sun pitää Ville puhua ja hymyillä enemmän ihmisille, että tuo sun livejuttu olisi enemmän auki. Ymmärrän sen. Onhan se joskus kiinnostavaakin, jos esiintyjä toimii niin. Mutta vain silloin, jos se on luontevaa ja spontaania. Mä en hymyile, jos mua ei hymyilytä. Mulle tärkeintä on sen tilanteen läpi eläminen sellaisena kuin se on."



Minä ja Ville Ahonen keikalla:
01.03.2013 Stupido Shop, Helsinki
02.03.2013 Koko Teatteri, Helsinki
08.03.2013 Dynamo, Turku
09.03.2013 Telakka, Tampere
15.03.2013 Musta Kynnys, Jyväskylä
16.03.2013 Monttu, Pori
29.03.2013 Kahvila Soppi (soolo), Rauma
30.03.2013 Bar Kuka (soolo), Turku
17.05.2013 45 Special, Oulu
18.05.2013 3” Kuppila, Raahe
24.05.2013 Suisto, Hämeenlinna
25.05.2013 Korjaamo, Helsinki
07.06.2013 Bar 15, Seinäjoki

Facebook: Minä ja Ville Ahonen
Kotisivut: Minä ja Ville Ahonen


Ylioppilasteatteri
Toisissa tiloissa
Und er libet

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Foodstock

Mitä sinä teet viikonloppuna? Helsinkiläisille olisi taas tarjolla tekemistä niin paljon kuin vain jalat kuljettavat ja lompakkoa uskaltaa raottaa. Tarjolla olisi mm. Apparatin dj-setti Adamsissa, Minä ja Ville Ahosen levynjulkkarit, puolisalaiset tehdashallibileet, Cult of Luna Nosturissa jne. Sitten on Foodstock Ravintola Kellohallissa, jonka vuoksi laitoin oman menokalenterin uusiksi.

Foodstockiin kuuluu kuusi ateriaa, kuusi yhtyettä, kolme kokkia ja kaksi dj:tä. Nautiskelijana myönnän olevani yksi niistä tyypeistä, joka selaa kesäisin Flow Festivalin festarimenut läpi yhtä innoissaan kun musiikkiohjelman, joten Foodstock kuulostaa taivaalliselta. Vaikka tapahtuma on nimetty Foodstockiksi, mistään festariruoasta ei kuitenkaan tällä kertaa voi puhua. Menusta vastaavat Kellohallin ravintoloitsija Antto Melasniemi yhdessä Fifteen Londonin keittiömestarin Jon Rotheramin ja tukholmalaisen Atelier Foodin Stefan Erikssonin kanssa. Luvassa on ainakin eteläruotsalaisia langustiinejä, villikasveja, olkia ja savupotkaa. Kasvissyöjille on tarjolla oma menu.

Sitten on musiikkiakin! (Mun piti muuten perustaa aikoinaan ruokablogi musablogin sijaan, mutta sitten kävi näin.) Kaiku Studios kuratoi viikonlopun musiikkikokonaisuuden, eikä se jää taatusti ruokapuolen varjoon. Lauantain pääesiintyjänä kuullaan Michael Rother vierailevan Camera-yhtyeen säestämänä esittämässä soolomateriaalin lisäksi NEU!ta. Perjantaita tähdittää Sean Nicholas Savage oli täysin tuntematon tapaus mulle ennen tähän festariin tutustumista,  mutta onneksi ei ole enää. Lisäksi Foodstockissa esiintyy mm. Kiki Pau ja Moonface, joka teki mun mielestä yhden koko viime vuoden parhaimman levyn. Tapahtumaan myydään myös pelkkiä musiikkilippuja, jos tämä Siinain ja Spencer Krugin kollaboraatio jäi näkemättä viime vuonna Suomessa.




Lippujen hinnat eivät toki ole opiskelijaystävällisimmät, mutta kun kerran on päässyt hyvän ravintolaruoan makuun, kokonaisuus kuulostaa jo kohtuullisen edulliselta.

PE 17-02 50 € : Pääsylippu sisältää ohjelman, kolmen ruokalajin illallisen ja yöruuan. Line up: Sean Nicolas Savage, MOONFACE, Kaiku Studios Dj:t (Ilman ruokaa 18 €)

LA 12-02 90 € : Pääsylippu sisältää ohjelman, brunssin, klo 17 teen, kolmen ruokalajin illallisen, istumapaikan ja yöruuan. Line up: Michael Rother & Camera, Eric Copeland, DJ Fitz, Kiki Pau (Ilman ruokaa 28 €)

Lippuja myy Tiketti.

Tarkista soitto- ja kattausajat sekä muut informaatiot tapahtuman Facebook-sivuilta:

Facebook: http://www.facebook.com/FoodstockFestival