Nyt päättyy blogin kesäloma! Tässä on tänä kesänä reissattu vähän ympäriinsä, mikä oli varmasti ihan ansaittua kovan All Ears Magazine -urakan jälkeen. Musalehtenihän muuten poiki ihan kokopäivämassitöitäkin, ja kesäloma päättyy siis ihan oikeastikin ensi viikolla, joten hyvin kävi! Kaiken musareissailun jälkeen kirjoitusaiheita löytyy vähän liikaakin, enkä oikein tiedä mistä aloittaa, joten tehdäänpä paluu yleisellä höpötyspostauksella.
Festareita kiertelin niin Englannissa (The Great Escape), Tanskassa (Roskilde Festival) kuin Suomessakin (Ilosaarirock), ja taisinpa rikkoa oman festarikeikkaennätyksenkin. Olin ympyröinyt etukäteen Roskilden ohjelmastani 63 bändiä, mutta en uskonut villeimmissäkään unelmissani näkeväni lähellekään tätä määrää bändejä. Haaveet eivät aivan täyttyneet, mutta kauas ei jääty, sillä kävin tsekkaamassa 62 bändiä. Näin kuitenkin yhden bändin kahdesti, eli 63 keikkaa yksille festareille! WIN!
Englannista löytyi paljon uusia tuoreita bändejä, joista osa on jo alkanut breikata valtavirtaradiokanavillakin. Ilosaarirockin otin vähän turhankin iisisti, ja keskityin lähinnä ystävien kanssa hengailuun, mutta etenkin Sigur Rós oli jälleen upea. Ensi kuussa on vielä toivottavasti edessä Flow Festival, missä on muutamia törkeän hyviä nimiä mestoilla. Ikuinen suosikkini Moderat kuuluu ehdottomasti tsekkauslistalle. Roskildessa prikulleen samaan aikaan esiintyneet Mykki Blanco ja Disclosure on myös nähtävä uudelleen. Etenkin Mykki Blanco valloitti sydämeni Tanskassa yksinkertaisen vahvalla keikallaan, tasseleidenpyöritystaidoillaan ja hymyilyttävillä välispiikeillään. "I'm the most beautiful girl at this festival." Kyllä.
Roskildesta ja TGE:stä on pakko kirjoitella vielä paljonkin lisää, sillä sellaisia huippuhetkiä ne tarjoilivat. Ennakkona voitaneen heittää maistiainen tanskalaiselta rokkibändiltä Go Go Berliniltä, joka valloitti sydämeni energisellä show-meiningillään sekä tarttuvilla ja tanssittavilla perusrokkibiiseillään. En yhtään ihmettelisi, jos porukasta kuoriutuisi seuraava Kings of Leon.
Tänään me vallataan Mikon kanssa Pitkä Kuuma Kesä -klubin dj-koppi Mbarin terassilla Helsingissä. Meitä ennen kuullaan live-musiikkia ihanilta Tiiu Helinältä ja Julius Karlssonilta. Ilmaista huvia, joten tulkaahan mestoille!
Perjantaina aamulla komeili Pitchforkin "best new tracks"-kohdassa suomalaisverta! Post-rock-pioneeri Mogwain Stuart Braithwaite on nimittäin remixannut Reginaa, ja Pitchfork tykkää. Minä en niinkään. Saanko jäädä yöksi -biisistä tehty remix-versio paranee loppua kohden, mutta alkupuolisko (0:00-2:40) kuulostaa epäonnistuneelta. Alkuperäinen jatkakoon ainoana oikeana versiona, mutta tsekatkaa silti Pitchforkista remixikin, niin ainakin tiedätte mistä puhutaan. Kiitokset Maijalle vinkistä.
Koko viime viikko meni kuunnellessa (etenkin vanhaa) soulia, ja tää viikko on lähtenyt käyntiin The Beatlesilla. En ole oikein koskaan jaksanut sivistää itseäni musiikilla, joka on ollut pop reilusti ennen syntymääni. Pink Floyd on yksi suosikeistani, mutta siihen se on melkein jäänyt. Mulla on nolon huono tietämys jostain 60-, 70 & 80-lukujen musahommista. Puhumattakaan vielä vanhemmasta musiikista. Se on vaan niin vaikea alottaa yhtään mistään, kun levyjä on ilmestynyt kymmeniä ja kymmeniä, eikä ole oikein minkäänlaista ennakkokäsitystä tuotannosta.
Meillä ei kotona koskaan soinut vanhempien valitsema musiikki mun ollessa muksu. Muistan että kirppiksillä äiti aina hipelöi Diana Rossin ja Billie Holidayn levyjä ja ylisti kovaan ääneen niiden olevan hänen lempimusiikkiaan. Ei niitä silti koskaan kotona kuullut vaan levyt pölyttyivät jossain silmien näkemättömissä - ehkä kellarissa. Metallican ja Nirvanan bändipaidat olivat äidillä ahkerassa käytössä, mutta joskus pistäessäni em. bändejä soimaan, saatoin saada toruja ja ihmettelyä, mitä ihmeen paskaa kuuntelen...
Olen aina ollut vähän kade kavereilleni, joilla on lapsuusaikana soitettu kotona läpi kaikki klassikkolevyt. Olen kadehtien kuunnellut niitä juttuja, kun joku muistaa lapsuudestaan jonkun biisin tai levyn ja löytää sen uudelleen vähän vanhempana porukoiden vinyylivarastosta. Mä en ole saanut oikeestaan keltään mitään musiikkivaikutteita, koska mulla ei ole sisaruksiakaan. Siispä nyt 22-vuotiaana saan aikaiseksi edes jollain tasolla tutustua The Beatlesiin. Kiitokset siitäkin Maijalle, jonka mielestä oli noloa, ettei mulla ollut tietämystä ja teki mulle lahjaksi ihanan mixtapen. Tästä oli helpompi aloittaa.
Mitä te olette oppineet kuuntelemaan vanhempien tai sisarusten avustuksella?Vinkatkaahan mulle jooko, jotta voin sivistää itseäni lisää. Itse löydetytkin aarteet saa jakaa.
Nyt tuon avautumisen päätteksi aionkin kaikesta huolimatta hehkuttaa nopeasti uudempaa musiikkia, joka kaiken soulin ohella soi viime viikolla tiheään. Plan B on täällä vilahtanut täällä ekan soittolistan yhteydessä, mutta mitään en ole kai hänestä kirjoittanut.
Plan B eli Louis Preira on 28-vuotias lontoolainen monilahjakkuus, joka on soulin lisäksi kunnostautunut räppärinä, tuottajana, näyttelijänä ja ohjaajana. Vuonna 2006 ilmestynyt debyyttialbumi Who Need Action When You Got Words oli varovasti soulilla maustettu hip-hop-levy, joka keräsi ihastuneita arvosteluja medialta.
Viime keväänä julkaistulla toisella albumilla The Defamation of Strickland Banksilla voimasuhteet on käännetty ympäri sen ollessa soul-albumi hip-hopilla höystettynä. Vaikka soul-levy onkin menestynyt debyyttiä runsaasti paremmin, Plan B on vaihtanut genreä vain tilapäisesti, ja kolmas levy on paluu takaisin juurille. Levy-yhtiö ei pitänyt miehen venkslaamisesta, joten The Ballad Of Belmarsh julkaistaan Plan B:n omalla levymerkillä.
Plan B:n musiikkivideotkin kertovat Strickland Banksin tarinaa. Videoista voi bongata mm. Skinsistä tutun Kaya Scodelarion.
Juuri levy-yhtiön ja radioaaltojen rakastama The Defamation of Strickland Banks on näistä se, joka on vienyt minunkin sydämeni. Se on konseptialbumi, joka kertoo tarinan nuoresta soul-laulajasta, joka saavuttaa kuuluisuuden rakkauslauluilla, mutta päätyy lopulta vankilaan rikoksesta, jota ei tehnyt. Soul-fiilistelyissä Preiran mahtava lauluääni pääsee aivan uusiin ulottuvuuksiin verrattuna debyyttiin. Sävellykset ovat monipuolisia ja levyltä löytyykin biisejä sekä koti-illan taustamusiikiksi että diskojen tanssilattioille. Poikaystäväni ei levylle lämpeä, mutta epäilen sen johtuavan paikallisista Justin Timberlake -mielleyhtymistä. Toivotaan, että konseptialbumeita on luvassa jatkossakin, sillä niin hyvin Preira eri genret ja tarinankerronnan hallitsee.
Kylässä käynyt äitikin tykkäsi. Näin päin se on mun kohdalla aina mennytkin.
Day 10 - A song that makes you fall asleep
Harvaan biisiin en osaisi nukahtaa. Se on testattu kotona mm. hardcore punkilla sekä livenä mm. Familjenilla ja Crystal Castlesilla. Paras nukahtamismusa vaihtelee, koska se ei saa olla liian tuttua. Siinä vaiheessa kun sanat osaa ulkoa, alan vaistomaisesti laulaa mukana nukahtamisen sijaan. Siksi suosin tähän tarkoitukseen instrumentaalimusiikkia tai biisejä, joiden sanoja en ymmärrä/ en saa niistä selvää.
Sigur Rós - Viðrar vel til loftárása: Bändi tai biisi tuskin tulee yllärinä muille musanukahtajille. Harvoin nukahdan ensimmäiseen biisiin, joten koko Ágætis byrjun-levy on aikanaan tuudittanut minut uneen, ilta toisensa jälkeen. Sigur Rósin uniluukutusta jatkui niin monta vuotta, että opin kaikki ulinat ja jousisoitinkuviot ja muut nekin liian hyvin ulkoa. Ágætis byrjunin uniaika on ohi, ja nykyään tyydyn sen sijaan satunnaiseen post-rock-, minimal techno- tai ambient-levyyn. Legendaarisuuspisteet kuitenkin Islantiin.
Vaikka onkin Norjaviikko kesken, on pakko keskittyä yhden välipostauksen verran muillekin alueille. Tällä viikolla kun on taas putkahtanut ilmoille näkemisen ja kuulemisen arvoisia videoita ja raitoja muualtakin. Paljon hyviä juttuja.
Tittidii, erikoisen kiinnostava ja kiinnostavan erikoinen Jaakko Eino Kalevi julkaisee toisen albuminsa 10. maaliskuuta. Samaisena päivänä JEK soittaa ilmaiskeikan Helsingin Äxässä. CD-versiota albumista ei ole luvassa tälläkään kertaa, joten kuuntelumahdollisuudet rajoittuvat vinyyliin ja digitaaliseen formaattiin. Vaharunkkarina tämä tosin sopii minulle erinomaisesti. Poison on ensimmäinen lohkaisu Modern Lifelta. Se on myös ensimmäinen näkemäni JEK-musavideo. Ainakin venäläisessä aikakausilehdessä mallina kunnostautuneen ratikkakuskin ensivideon voi luultavasti bongata myös muotiblogeista, sillä siinä vilisee I Know Why No:n mallistoa.
Uusi Ismo Alanko Teholla -albumi julkaistiin keskiviikkona. Tässä sinkkubiisi Onnellisuus, jonka kertosäkeestä tulvii aikamoiset leijonakuningasvibat:
Sigur Rós ilmoitti telakoitumisestaan miltei heti kun huhut uudesta levystä valloittivat internetin. Oli tauko kuinka pitkä hyvänsä, SR-tallista kuuluu uusia ääniä aivan lähtitulevaisuudessa. Bändin keulamies Jónsi teki nimittäin sooloalbumin. Go julkaistaan huhtikuussa ja tässä levyn avausraita, Go Do.
Seuraava video tuli jo viime viikolla, mutta en ole kirjoitellut tänne aiheesta mitään. Two Door Cinema Clubin debyyttilevy Tourist History julkaistaan parin viikon päästä. Se on tähän mennessä paras levy, jota olen tänä vuonna kuullut, ja voin luvata sen löytyvän vuoden 2010 parhaiden levyjen joukosta, vaikka 2009-listakin on vielä julkaisematta. Sorit edelleen siitä, se ei jää ikuisuusprojektiksi. Hittibiisiä toisen perään:
Lupaan että Wild BeastsinWe Still Got The Taste Dancin' On Our Tongues jää soimaan päähän. Ei kannata tyytyä laittamaan seuraavaa pyörimään pelkästään taustamusiikiksi, sillä video on myös aika kolee.
RihannanRude Boy on herättänyt huomiota, koska video muistuttaa monen mielestä M.I.A.n Boyzia, myös meitsin. Mageeta jälkeä silti, ja Rihanna on ihan törkee megahottis videolla.
Wileyn ja Emeli SandénNever Be Your Woman taas jatkaa siitä, mihin monet ysäriklassikoita sämplänneet biisivarkaat ovat jääneet. Mulla on vähän ristiriitainen fiilis näistä kappaleista, joiden punainen lanka on vedetty jostain aiemmasta hitistä, laitettu se uudenlaiseen ympäristöön ja annettu uusi nimi. Lienee toisaalta kunnianosoitus tehdä biisi uudestaan. Eikä sillä, oon jo pitkään halunnut tanssia diskossa White TowninYour Womania, sillä se on ihan ehdoton lemppari ysäribiiseistä. No, ehkä StardustinMusic Sounds Better With You menee vielä senkin ohi. Joka tapauksessa, kyllä tää Wileyn versiokin ihanaiselta kuulostaa, enkä mussuittais yhtään mitään jos tän nimi ois esimerkiksi White Town - Your Woman (Wiley & Emeli Sandé 2010 Version).
En ole varma, tuleeko perjantain norjapostaus ajallaan, koska täytyy pian lähteä jumalan selän taakse, internetin tavoittamattomiin, eli Kissanmaalle. Jos ei tänään niin sitten huomenna kaksi.
