Terveisiä Egyptistä! Oli ihan vierailun arvoinen mesta. Maksettiin reissusta 240 e/ naama, et jos sattuu samanlaisia supertarjouksia eteen, suosittelen käymään. Köyhänkin oli helppo siellä elellä herraks, kun liikkuminen pikkubussilla makso 15 snt, hyvissäkin ravintoloissa koko hoidon sai vatsaansa alle kympillä ja tuliaisten hinnasta pysty pudottaan 3/4 pois tinkaamalla. Snorklaus ja kalat ja kamelihommat ja historia lepuutti mieltä sen verran hyvin, että ehkä tässä jaksaa pimeimmän ajan yli hyvillä mielin. Syksy on siis virallisesti täällä, joten jatketaanpa niitä kesämuisteloita.
WIEN, ITÄVALTA
Vaikka täällä jutut ovatkin painottuneet musahommiin (lukuunottamatta edellistä kappaletta), on pakko heittää matkustusvinkkejä heti lisää kesäreissun välietapista Wienistä. Vierailuajankohtana kaupungissa olisi kyllä esiintynyt Prince, Flogging Molly ja Midlake, mutta musayliannostus ja raha-aliannostus ajoivat meidät tutustumaan erilaisiin huveihin.
Oon mä juonu viinii Wienissä... (Oli tarkotus ajaa Suomeen Lyypekin kautta...)
Parin päivän pysähdys Itävallassa oli silkkaa sattumaa. Serbiasta lähtenyt yöjuna oli sen verran myöhässä, että juna Berliiniin ei onnistunutkaan, mutta yhtä sopivasti oli myöhässä juna Wieniin ja vaihdoimmekin lennosta seuraavaa kohdetta. Hostelli löytyi aseman mainoksen perusteella ihan Wienin päärautatieaseman ja shoppailukadun (Mariahilfer Str) vierestä, ja Westend City Hostellissa (Fügergasse 3) olikin halpoja ja hyviä huoneita vapaana. Lähibaari Birdcage (Stumpergasse 61) oli mukava pikkukahvila, jonka omistaja kertoi usein jatkavansa juhlia hostellin asukkaiden kanssa suljettujen ovien takana.
Yksi siisteimmistä huvipuistoista löytyi myös pienen googlettamisen jälkeen. Prateriin (U2-metrolinjan pysäkki Praterstern) ei ollutkaan tarjolla Suomen tyyliin päivärannekkeita, vaan jokaiseen laitteeseen pääsi kertamaksulla. Sisäänpääsymaksua ei ole vaan alueelle pääsee katselemaan ja kävelemään kuka tahansa ilmaiseksi. Kertamaksut laitteisiin liikkuivat kolmen ja 15 euron välillä, ja etukäteen ajattelin että rahaa tulisi menemään enemmän kuin normaalisti huvipuistossa.
Pikkukettinkien varassa, Näsinneulakorkeuksissa
Praterin laitteet olivat niin paljon hurjempia, että lopulta rahaa kului vähemmän kuin huvipuistorannekkeet maksavat Suomessa. Korkanpaikankammoiselle 117 metrin korkeudessa pyörivä keinukaruselli meinasi olla liikaa, mutta laatta ei lentänytkään, ja lopulta se oli hieno, pelkoja poistava kokemus. En silti mennyt uudestaan.
Muiksi lemppareiksi nousivat ulkoisesti Hurjakurua tai Koskiseikkailua muistuttanut Wildalpenbahn ja Extasy. Wildalpenbahn tosiaan näytti rauhallisemmalta vesiseikkailulta, mutta niin väärässä oltiin. Tuttu rinkulavaunu nousi hissillä korkeuksiin ja lähti valumaan rauhallisesti vesiliukumäkeä alas. Yhtäkkiä rinkula alkoi pyöriä tuhatta ja sataa, ja oli pakko pidellä kiinni kaksin käsin, ettei lentänyt pois laitteesta. Lopussa yllättäen tullut muutaman metrin äkkijyrkkä pudotus meinasi katkaista niskat, mutta henkiin jäätiin.
Extasy sen sijaan oli jo liikaa. 120 kilometrin tuntivauhtia pyörinyt laite oli jotain Hurvelin ja Breakdancen väliltä mutta hurjuudeltaan aivan omaa luokkaansa. Laite pyöri niin monesta eri kohdasta kuin saattoi - vaakatasossa, sivuttain ja pääalaspäin. Taustamusiikkina soi kaikkea Dizzee Rascalista Lady Gagaan ja Bomfunk MC'siin. En ole ehkä koskaan aiemmin toivonut huvipuistolaitteen lopettavan, enkä varmasti ollut ainoa, sillä kierroksemme jälkeen laite jouduttiin puhdistamaan oksennuksen vuoksi... Extasyn jälkeen oli lopetettava leikki kesken, ja luovutettava...
Praterista sai herkkupitsapaloja, jotka olisi kannattanut syödä vasta huvittelun jälkeen...
Huvipuiston lisäksi Wienistä löytyi mahtavia ostospaikkoja ja rafloja. Ihan ehdoton tsekkausvinkki löytyy läheltä Birdcagea, osoitteesta Kaiserstrasse 45. Xu's Cooking (Vegetasia II) on kasvisruokaravintola, jonka listat ovat täynnä "lihaa". Menusta löytyi ankat, kanat, naudat ja lampaat, mutta lihaa ei kuitenkaan tarjoiltu, vaan kaikki annokset oli tehty tofusta tai muusta kasviperäisestä ruoka-aineesta. Suurin osa annoksista oli vegaanisia, vaikka ovo-vegetaristisia ruokiakin listalla oli. Hintataso oli edullinen, ja ruokailulle (kolme pääruokaa + juomat + jälkiruoat) tuli hintaa yhteensä alle 30 euroa. Sapuska oli tajunnanräjäyttävää ja helposti parasta vegaanimättöä, jota olen ulkona syönyt.
Vegaanista "ankkaa" papuranskiksilla ja tulista "kanaa" sienikastikkeessa.
MELT! FESTIVAL, FERROPOLIS, SAKSA
Parin matkustusvälipäivän jälkeen hypättiin taas junaan, ja suunnattiin kohti Saksan Gräfenhainichenia.
13. Melt! Festival oli ulkomaan turneen päätös, ja ohjelmistonsa puolesta ehkä näistä odotetuin. Kelit suosivat jälleen vähän turhankin kanssa, mutta eipähän jouduttu tänä vuonna perumaan yhtään keikkaa myrskyn vuoksi, ja Moderat pääsi viimein valloittamaan päälavan. Bändeistä ainoastaan yksi (Dirty Projectors) peruutti tulonsa. Viime vuonna kritisoimani (festivaalin aikana tapahtuva) tiedotus oli ottanut askeleen eteenpäin. Koska lavajuontajia ei ollut vieläkään, muutoksista ilmoittivat muutamat valotaulut alueella, mikä luultavasti toimikin paremmin - ainakin saksaa osaamattoman festivaalivieraan näkökulmasta.
Leirintäalue täyttyi jo torstaina, joka oli vasta alkulämmittelypäivä. Telttailijoiden joukosta löytyi muutamat megapalviljonkikin, joissa tuli todistettua mm. laservalot ja ihminen ostoskärryissä surffaamassa muiden käsien päällä, mutta me tyydyttiin hengaan lähinnä omalla teltalla omalla kaveriporukalla, koska oli liian riskialtista lähteä seikkailemaan edes taskulampun kanssa. Ei aina muista, että etelämmässä voi olla todella todella pimeää öisin. Tai ainakin huonosti valaistuja leirintäalueita.
Päälavan avasi Midlake, mutta yleisö ei ollut vielä ehtinyt paikalle...
Mut päiväsaikaan olikin sitten tosi aurinkoista, ja festariördäyksen sijasta bändejähän me oltiin Saksaan lähdetty katsomaan. Vaikka niitä tuli erinäisten kommellusten takia nähtyä vähemmän kuin viime vuonna, saldo oli tänäkin vuonna eriskummallisen suuri. Kohokohdat Meltissä olivat melkein kohokohtia koko kesässä. Starttipäivänä perjantaina aurinko helotti betoniviidakkoon sillä lailla, että vain hullut poistuivat vähäisistä varjopaikoista katselemaan bändejä. Päälavalla eriskummallisissa asuissa riehunut saksalaisten lempibändi Bonaparte oli kerrassaan käsittämätön, mutta siitä huolimatta yhä useampi fani poistui edestä sivuvasemmalle, missä oli meneillään yleisön toimesta järjestetyt vesipistesuihkubileet. Itsekin oli pakko luovuttaa Too muchin jälkeen.
The Very Bestillä oli mukanaan tanssitytöt
Kasvihuonetta muistuttaneella Bench Gemini Stagella eivät kuumuusasiat olleet yhtään sen vilpoisempia - päinvastoin. Onhan se jo tarhassa opittu, miten kasvihuone toimii. The Very Bestin aikoihin lava muistutti jo saunaa, mutta vielä jaksettiin tanssia niin lavalla kuin yleisössäkin. Myöhemmin esiintynyttä Two Door Cinema Clubia olikin tullut katsomaan jo jokunen muukin, minkä kyllä huomasi. Vaikka välillä tuntuukin, että aineenvaihduntani on kiusallisen tehokas, tuolla keikalla hikoilu meni ihan överiks, ja saunan asteet lähentelivät varmaan lähelle tämän vuoden saunomisen MM-kisoja... Eipä oo ennen tai liiemmin tuon setin jälkeen kaulakin tihkunut pisaroita. Keikan jälkeen tuuperruin maahan, eikä auttanut ruoka tahi juoma, vaan heikotus oli vain kärsittävä tiehensä. Seuraavia intiaanikesiä silmällä pitäen saksalaiset voisivat aloittaa yleisön nesteytyksen muiden festareiden tapaan, ettei huomaamattaan joutuis tollaseen kondikseen.
Two Door Cinema Clubin keikka oli kuin 140-asteinen sauna
TDCC:n keikka sen sijaan oli hyvä ja ihan just sen arvoinen, ettei eturivistä voinut poistua ennen loppua. Mukana olleen kaverin mukaan se ei ihan täyttänyt odotuksia, mutta jos Tourist Historyn kaikki biisit kolahtaa, ei voi olla valittamista. Live-esiintymisen tuomaa lisäarvoa ei nyt niiiin valtavasti ollut, mutta kitarat kuulosti vielä kivemmalta kuin kotona levyltä. Ja kaverikin kai perusteli pettymyksen sillä, että keikalla näki (ei siis kuullut), kuinka nuoria jannuja ne vielä oli.
Myös settilista oli kuumahko
Myös Intro Zeltin soveltuvuus keikan tarkastelulle testattiin, mutta celsiukset eivät ainakaan vähentyneet suureksi osaksi umpinaisella telttalavalla, joka oli ahtautunut täyteen Yeasayer-faneja. Koska olin jo tyhjentänyt omat hikirauhaseni aiemmin, olin varmasti yleisön ainoa ihminen, joka ei valunut omaa suolaista eritettään, mutta ilokseni muiden hiki kosteutti ilmaa höyrysaunamaiseksi, jolloin ilmassa leijunut muiden hikihöyry kyllä tiivistyi iholleni - ettei sielläkään tarvinnut ihan kuivana katsella.
Yeasayerin settilista oli aikalailla sama kuin viikkoa aiemmin Serbiassa, mutta soundit eivät olleet yhtä kirkkaat. Keikka kuitenkin nousi samalle maagiselle tasolle, kun lopuksi kuultiin eräs live remix. Oli nimittäin käynyt niin, että Yeasayerit olivat törmänneet The Very Besteihin uimarannalla, ja siitä kuultiin seuraksena Ambling Alp (The Very Best Remix) livenä soitettuna. Edeltäneissä ja seuranneissa välispiikeissä kuultiin rakkaudentunnustuksia artistilta toiselle ja oltiin iloisia kun viimein tavattiin, ja pakkohan se on myöntää, että kahden erilailla samantyylisen bändin yhteistyö oli muistorikkaan hedelmällistä.
Mikähän tossa Meltissä on, kun siellä aina tapahtuu ainutlaatuisia asioita? Tai mistähän sekin johtuu, että toista vuotta peräkkäin festarin siistein biisikokemus on livenä esitetty remix? Niinku viime vuonna se Golden Cage.
Melt! Festival pidetään keskellä valtavia maansiirtokoneita.
Muita perjantain siisteyksiä olivat mm. Jónsi, The XX, Health, Delphic ja Foals. Keskimmäisistä ei oikein oo mitään sen kummempaa sanottavaa, mutta sekä Jónsi että Foalsit löivät halolla päähän. Etukäteen ajattelin että se islantilainen lasisilmähippi ei voisi toimia ilman bändikavereitaan, mutta olin väärässä. Ei sitten tippaakaan kiinnostaneet Do-albumin biisit kääntyivät hienoiksi sovituksiksi päälavalla, ja sulka-asussa heilunut inisijä oli sittenkin yhtä hyvä kuin aina ennenkin - eli liikuttavan upea.
Foalsikin veivasi mallikelpoisesti. Vähän liian myöhään soittanut bändi taisi olla perjantain pääesiintyjiä, ja olihan noita odotettukin - etenkin sen jälkeen kun viime vuonna tuli äkillinen peruutus ilman kunnon syytä. Jollen aivan väärin muista, tuolloin haluttiin keskittyä tulevan levyn tekoon. Taitaa menneisyys vituttaa viisikkoa edelleen, sillä lähes kaikki vanhat biisit oli sovitettu vähemmän väkivaltaisiksi, niin että ne kuulostivat enemmän kakkosalbumi Total Life Foreverin kappaleilta kuin biiseiltä, jotka olivat debyytin aikaan dance punk anthemeita. Valittamisen varaa ei kyllä jäänyt, sillä ainakin meikäläiseen uusi levy on juurtunut syvälle. Spanish Sahara nostatti vedet silmiin, eikä yhtään tuota huonompaa suoritusta voinutkaan odottaa bändiltä, joka lämmitteli itseään ja yleisöä soittamalla soundcheckissään Toolia ja Foo Fightersia.
Lauantain starttasi Exitissä yleisökadosta kärsinyt Jamaica. Kuten lupasimme, olimme tuoneet muutaman muunkin katsomaan bändiä, ja yleisö oli muutenkin runsaslukuisempi. Keikka ei oikeastaan eronnut edellisestä muun kuin biisijärjestyksen osalta, mutta hihitytti huomata, että meidät muistettiin Serbiasta, sillä kaksikon molemmat osapuolet moikkailivat meille lavalta :--)
Kuumuus ja uupumus eivät paljoa helpottaneet lauantainakaan, joten joitakuita keikkoja tuli tsekkailtua kauempaa kaikessa rauhassa. Esimerkiksi Holy Ghost! katsottiin kokonaan Bench Gemini Stagen rappusilta. Se kuulostikin yhdeltä parhaalta keikoilta, mutta bändille olisi toivonut myöhäisempää esiintymisslottia. Hold On ja muut hitit innostivat jalkojani tanssimaan, mutta väsynyt mieli vei valitettavasti voiton.
Ruokavinkkinä Meltistä valkosipulileivät<3 Maistuivat paremmalta kuin Holy Ghost!
Edellisenä iltana juhlia varjosti nestehukkahommat, eikä lauantaikaan fyysisten juttujen puolesta riemuvoitoksi noussut. Betoniportailla istuminen laukaisi jonkin hämärän alaselkäkrampin, josta en päässytkään eroon koskaan. (Lääkärilukijat, mistä voi johtua?? :-D) Ongelman ilmestymisen jälkeen kävelin kuin reumapotilas eikä lavalta toiselle ryntäily onnistunut niin kuin olisin halunnut. Ehkä koko kesän odotetuin keikkakokemuskin meni tavallaan plörinäksi. Aloin itkeä Darwin Deezin eturivissä, koska siinä sitä oltiin, mutta tanssiminen olisi sattunut niin paljon, että pystyin vain liikuttelemaan ylävartaloani typerän näköisesti.
Darwin taustajoukkoineen sen sijaan pisti jalalla koreasti. Keikka alkoi tanssi-introlla jota seurasi ihana Up in the Clouds. Koko festarin hienoin show oli yhdistelmä Darwinin parhaita biisejä ja parhaita koreografioita. My DNA:n, Constellationsin, Bad Dayn ja muiden välissä nähtiin Darwin Deezin versio Single Ladiesista sekä Youtube-tutut tanssit winter's splinter ja the spring dance, joista jälkimmäisen aikana yleisökin yltyi yhteistanssiin. Kun vielä kuultiin Radar Detector, oli yhteislaulupuolikin hoidettu. Yleisö oli haltioissaan, ja Darwin Deez olikin yksi festarin ainoista esiintyjistä, joka pakotettiin esittämään encore. Keikan jälkeen bändipaidat myyntiin loppuun muutamassa minuutissa ja ihmiset ryntäilivät selittämään tuntemattomille juuri koettua hurmosta. Me eksyttiin kiittämään keikasta ihan henkilökohtaisesti, ja pyydettiin Suomivisiittiä, mutta musta tuntuu, että Darwin sai vaan vähän erikoisen kuvan suomalaisista, joten pahoittelut kaikille, jos ne ei koskaan uskalla tulla Suomeen :--D
Ehkä maailman siistein jamppa eli Darwin Deez
Erinomaisten artistien kanssa rupattelu ei suinkaan jäänyt siihen, vaan matkalla seuraavalle lavalle meitä vastaan asteli Jamaican jätkät. Kohtaaminen oli vähintäänkin kesän siistein, kun ranskikset tuntuivat olevan enemmän innoissaan kuin me fanitytöt. Tehtiin siinä treffit vielä myöhemmälle Moderatin keikalla, mutta kuten arvata saattoi, eturivissä oli tunkua. Rupattelutuokio jätti kuitenkin niin hyvät fiilikset, että krampit unohtuivat hetkeksi, ja saatoin keskittyä taas musiikista nauttimiseen mm. Miike Snow'n, DJ Peten ja Joris Voornin muodossa.
Jamaican jäbät luulivat meitä serbialaisiksi (Parempaa kuvaa odotellessa...)
Loppuilta kuluikin päälavan tuntumassa. DJ Shadow ei syystä tai toisesta ollut ehtinyt ajoissa Ferropolikseen, joten odotellessamme vedimme taukojumppaa saksalaisille. Lopulta huippuohjaaja Chris Cunningham videospektaakkeleineen tupsahti lavalle ennen Shadow'ta, tosin silti aikataulussa lukeneeseen aikaan, sillä videojuttujen pystyttäminen ei käynyt yhtään sen nopeammin. Kävikin siis niin että Cunninghamin jälkeen esiintynyt DJ Shadow nappasi Moderatin paikan, ja ilta venyi melkein aamuun ennen kuin lauantain pääesiintyjät nähtiin lavalla.
Vaikka näinkin Moderatin kolmatta viikonloppua putkeen, Meltin keikkaa kannatti odottaa. Viime vuoden katkera peruutusmuisto korvattiin upealla keikalla, johon ottivat osaa myös levyllä vierailleet Dellé ja Paul St. Hilaire. Ilman vierailijoita keikka olisi ollut kopio edellisviikoista, mutta nyt Moderatin keikka päättyi ensimmäistä kertaa encoreen - ja päivä päättyi massiivisesti.
Muiden intiaanikesän festareiden tapaan, Meltissäkään ei oikein pystynyt nukkumaan niin pitkään kuin olisi halunnut. Yhtälö siitä, että bileet loppuivat auringon noustessa, ja että nukkuminen teltassa oli mahdotonta valoisaan aikaan, aiheuttivat silmäpusseja ja levotonta läpänheittoa. Parasta rentoutumista unettomalle oli Meltin uimaranta, sekä leirintäalueella että festarialueella. Krapulat huuhotutuivat saksalaisessa järvivedessä ennen alueelle valumista.
Ennen festarialueelle menoa saattoi "vilvoitella" biitsillä
Sunnuntaina oli ehkä kaikista väsynein fiilis. Ei kai ihme, kolmen festariviikonlopun ja yhtä monen huonosti nukutun yön jälkeen. Päivän eka, Kings of Convenience, aloitteli neljän maissa. Emme ehtineet paikalle ihan alkuun, mutta moni muu ehti, kuten alla oleva kuva todistaa. Erlend Øyen bändikokoonpano esiintyi valkoisissa puvuissa ja yleisö notkui mukana sunnuntaileppoisasti. Kuulevat korvat villiintyivät eniten Boat Behindista, mutta minulla soi seuraavat kaksi viikkoa päässä I'd Rather Dance With You, koska se nyt vaan oli niin ihana. Erska muuten otti ilon irti festarista itsekin, koska bongasin sen yksin jorailemasta Fred Falken, Broken Bellsin, Crookersin ja WhoMadeWhon keikoilta - ja muista satunnaisista paikoista.
Kings of Convenience keräsi päivän ensimmäiseksi esiintyjäksi yllättävän paljon yleisöä
Pitkä pätkä sunnuntaista menikin lähinnä tuolla tutulla penkki-kasvihuonelavalla, sillä tsekkasin kaikki lavalla esiintyneet artistit. Norjalaisten jälkeen lavalle saatiin ruotsalaista verta, kun Slagsmålsklubben pisti sunnuntain tanssiosuuden käyntiin. Vaikka musapuoli takasikin hyvän fiiliksen, keikasta jäi lähinnä mieleen oudot välispiikit, kun isoksi paisuneen lavaporukan keulahahmo puhui enemmän kuin soitti. Hän mm. halusi adoptoida koko yleisön, ja pyysi ihmisiä jättämään anomuksensa adoptiosta. On syytä epäillä, oliko bändi selvinpäin lavalla.
Seuraavana samalle lavalle astui remix-jumala Fred Falke. Tungosta keikalla ei juuri ollut (saattoi myös johtua Broken Bellsin osittaisesta päällekäisyydestä), mutta ilmeisesti Suomessa ainakin Falke on arvostettu mies, sillä suomalaisia kanssakatselijoita löytyi heti vierestä. Mitään omista suosikeista en kuullut, ja sen sijaan jätkä soitti KeShaa... Iloisin yllätys oli Florrien ilmestyminen lavalle muutaman biisin ajaksi, jolloin etenkin miespuolisen yleisönosan kamerat nousivat ilmaan ja kuola valui suupielistä...
Fred Falke oli ehkä isoimpia pettymyksiä festareilla
Väsyneet setit tuntuivat vaivaavaan Fredin lisäksi muitakin esiintyjiä. Broken Bellsistä jäi laimea kuva, mutta päätin antaa vielä Flow'ssa uuden mahdollisuuden. Sikäli kun Flow-raporttia ei ehkä tule, kerrotaan nyt ettei se sen parempi ollut sielläkään. Levyltä toki ihana. Falken jälkeen esiintyneet Riton ja Fake Blood soittivat molemmat tanssittavimmat megareivihittinsä, mutta jotain jäi uupumaan, eikä se puuttuva osa luultavasti ollut suinkaan artistien vika, vaan ajankohdan. Elektrokeikoilla aurinkoinen sunnuntai-ilta ei vain ole niin osuva hetki bilettää kuin sumuinen perjantaiyö... Yleisöä toki oli tanssimassa yllinkyllin, mutta sekin näytti vähän liian yrittämiseltä.
Niinpä lähdettiinkin Fake Bloodin jälkeen hieman tutkiskelemaan muiden lavojen meininkiä. Päälavalla veivasi viime vuonna Suomessa nähty Massive Attack, eikä (ikävä kyllä) keikka tarjonnut mitään lisää. Suurta osaa näytelleet taustavideot eivät olleet uudistuneet viime näkemästä, ja settilistakin oli vanha tuttu. Silti Massivet kyllä sopivat sunnuntai-illan esiintyjiksi paremmin kuin elektrojytä. Intro Zeltissä samaan aikaan soitteli ihana Black Mountain. Kaukaisten vuosikymmenien psykedeelinen rock yhdistettynä tän päivän post-johonkin, kuulosti oikeastaan juuri siltä, miltä kaiken olisi sinä iltana pitänyt kuulostaa. Mieheltä näyttäneen naisvokalistin ääni oli ihanan androgyyni, ja raskaat kikkailukitarat kutittelivat korvaa paljon mukavamammin kuin yliedustettu hilpeä elektro. Siltikään levoton mieli ei jaksanut katsoa keikkaa loppuun asti, koska siinä oli vaan bändi soittamassa. Taisi olla vähän liian kova lavameno tuolla Euroopassa, kun ei enää perusasiat riittäneet.
Huh ja hei, vielä oli tanssittavaakin ohjelmaa jäljellä, vaikka tyydyinkin itseasiassa katselemaan muiden tanssia. Crookers sai aikaan vielä isomman mellakan kuin Serbiassa. Ihmiset lentelivät käsien päällä, eikä turvamiehillä ollut puuttumista asiaan. Musiikkipuoli oli taattua Crookersia, ja on tosi iso sääli, etteivät italiaanot ole käyneet Suomessa. Keikan jälkeen areena oli täynnä eriskummallisia glowstickejä ja kenkiä. WhoMadeWho aiheutti lähes samanlaisen loppuhetken kaaoksen telttalavalla. Joka vuosi saksalaisfestarin yleisö tuntuu heittäytyvän hulluksi lähdön hetkellä. Viime vuonna järkkärit saivat irrotella kaiteisiin liimautuneita ihmisiä irti festarialueesta ja saattelemaan nätisti ulkopuolelle. En tiedä, miten kävi tänä vuonna, koska suuntasin kiireellä alueen ulkopuolelle Sleepless Floorille tsekkailemaan Ellen Allienia.... joka jäi kuitenkin väliin, koska siellä oli niin paljon jengiä...
Ovea päin käveleminen ei ole huono selitys, vaan Susanin tapauksessa vain totta.
Seuraavana aamuna lähdettiinkin jätkien ostamalla autolla kohti Rostockia, missä vietettiin päivä jos toinenkin fiilistellen saksalaisia halpiskauppoja ja Burger Kingiä. Maailman ankeimman lauttamatkakokemuksen jälkeen oli oikeesti ihan kiva päästä Suomeen, vaikka kyllä harmitti ihan saatanasti kun astu maankamaralle Vuosaaren satamassa. Näytti niin ankeelta. Kotonakin oli vähän tylsää, joten ex-temporeen alle vuorokauden rauhoittumisen jälkeen kutsui Muurame.
NAAMAT, MUURAME, SUOMI
Nyt lyökin sitten yllättäen tyhjää, kun yritän muistella tapahtunutta ilman muistiinpanoja. Lähtö oli sen verran yllättävä, että Muurameen saavuttaessa lavalle oli noussut jo ensimmäisen illan pääesiintyjä Eläkeläiset. Ei olisi tarvinnut edes juosta, että olisimme ehtineet nähdä vanhukset alusta asti, mutta kun parkkipaikalla hämeenlinnalaiset miehet tarjosivat jämsäläistä pitsaa, emme voineet kieltäytyä, joten jäipä sitten perjantain kaikki bändit näkemättä. Oli kuulemma raju meno ollut lavalla.
Perjantaista tuli silti yksi kesän mielenkiintoisimmista päivistä. Pienet mutta loppuunmyydyt festarit olivat täynnä sosiaalista ja avuliasta jengiä, joilla useimmilla oli monien vuosien kokemus Naamoista. Yleinen fiilis oli, että kaikki on kaikkien kavereita eli tervetuloa jengiin jos et oksenna päälle, eikä nuotiopiirirauhanrikkojia sitten katseltultaan hyvällä. Omasta mielestä se perjantain meno ei nyt niin älytöntä ollut, että olisi tarvinnut kellekään varoituksia jaella, mutta voi toki olla etten nähnyt kaikkea. Siellä leikattiin vasten tahtoa farkkumikroshortseja, kuseskeltiin kavereiden päälle, kaaduttiin kusireissulla, istuttiin piirissä pellolla ym. harmitonta. Viimeiset festarilähettiläät kömpivät nukkumaan siinä vaiheessa, kun muut olivat olleet hereillä jo tunteja.
Kuvasatoa perjantain alkupuolelta
Lauantaina heräsin illalla ehkä joskus yhdeksän maissa, tai siis silloin kun Folke Westside aloitti. Se jäikin lopulta ainoaksi nähdyksi keikaksi, koska Hidria Spacefolkia katsoin hetken selkä lavaan päin. Laatu korvasi kuitenkin määrän, eikä jäänyt harmittamaan tsekattujen keikkojen vähäisyys. Mun ennakko-oletukset kavereiden bändeistä yleensä on, että kaikki on paskaa. Se on sitten kivempi yllättyä iloisesti ja heittää muutama kehu sitä odottavalle frendille. No siis, tälläkin kertaa kävi niin, että yllätyin iloisesti. Lavakarismaa bändillä oli enemmän kuin monella kesän aikana nähdyllä kansainvälisellä yhtyeellä. Musiikki tavallaan sopi ja ei sopinut Naamoille. Folke Westsiden biisit eivät muistuttaneet ketään festarin muista esiintyjistä, mutta sekopäinen paatos istui silti maatilalle kuin läjä navetan lattialle. Joku yleisöstä huusi, että paras keikka ikinä. Mä sanoisin, että välispiikeissä on vielä miettimistä.
Etualan henkselimies on Folke Westsiden Juho-Eric Auvinen
Krapula oli kauhea, ja pelkkä ajatus rommikolasta oksetti, ja menin nukkumaan ennen ku vika bändi edes lopetti. Lauantaiyö kuulemma tuotti reissukavereilleni lähes tulkoon ikuisen porttikiellon Muurameen. Tosin siinä vaiheessa, kun kivi lentää päähän, on jo ehkä syytä rauhoittua. Naamat olivat kuitenkin erinomaiset festarit, joita voisin harkita jonain vuonna uudestaankin, jos enää riittää kunto. Ainakin kuukauden festariputki tässä iässä tuntuu jo v*tun rankalta. Tosin kuvissakin vilahdellut Susse jatkoi siitä vielä Puntala-rockiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti