Klaxons: Surfing the Void

Tein eilen listaa muutaman kuukauden sisällä ilmestyneistä levyistä, joista en ole vielä kirjoittanut tänne, mutta jotka ehdottomasti ansaitsevat sen... Tässä siis osa 1/29... Lopussa jatkuu myös keväällä kesken jäänyt päivän biisi -meme.

Mitäpä sitä kieltelemään, että Klaxons nousi pelkän Myths of the Near Futuren voimin yhdeksi lempibändikseni. Debyytti on myös Last.fm-historiani kuunnelluin levy.  Lienee turhaa siis erikseen toitottaa, että kakkosalbumia on täällä suunnassa odoteltu jo tovi - pelonsekaisin tuntein. Mitä jos Surfing the Void onkin kauhea pettymys enkä pysty enää kuuntelemaan debyyttiäkään samalla rakkaudella? 

Onko levyä kansiin katsominen? Surfing the Voidilla on ainakin maailman paras kansikuva, ikinä.

Nyt levyä on maisteltu jo kymmenien pyöräytysten verran, enkä osaa vieläkään selkeästi kuvailla tuntemuksiani. Surfing the Void on hämmentävä levy - ei hyvällä tai huonolla tavalla hämmentävä vaan pelkästään hämmentävä. En voi sanoa rakastavani sitä, mutten totisesti vihaakaan.

Jos levyä pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi raskas. Surfing the Void alkaa ahdistaa, jos sitä kuuntelee enemmän kuin 38,3 minuuttia kerrallaan, ja silti levyn päättyessä tekee mieli laittaa se heti uudestaan alusta. Siltä ei löydy erillisiä hiteiksi nousevia biisejä, mutta kokonaisuus on erinomainen ja yhtenäinen. Biisikollegoistaan erotettuina levyn kohokohdat saattavat kuulostaa jopa huonoilta.

Kappaleet ovat monipuolisia. Levy ei kuitenkaan kokonaisuutena ole kovinkaan monipuolinen. Esimerkiksi Extra Astronomicalin kertosäe on tarttuva, mutta Kornia henkivät säkeistöt tekevät biisistä ahdistavan. (Tästä voidaan luultavasti syyttää tuottaja Ross Robinsonia, joka on aiemmin tuottanut mm. Kornia ja Slipknotia.) Levyllä ei ole oikeastaan yhtään hengähdystaukoa. Biiseissä itsessään on riittävästi ilmaa, mutta räyhäystä sisältäviä kappaleita on niin paljon, että joukkoon sopisi erinomaisesti yksi kunnon nössöslovari.

Eniten vuosien varrella on muuttunut laulupuoli, mikä onkin ihan hyvä muutos - vaikkei vanhassa tyylissäkään vikaa ollut. Debyyttilevyn kantaviin voimiin kuulunut Jamie Reynoldsin korkea ääni on entistä suuremmassa roolissa Surfing the Voidilla. Lähinnä se käy korvaan ärsyttävästi, mutta yhdistettynä James Rightonin ääneen se kuulostaa hunajalta. Rightonia kuulisi mielellään lisääkin, koska levyn lemppariraidoiksi alkavat vakiintua juuri Rightonin pidempiä vokaaliosuuksia sisältävät kappaleet kuten Twin Flames, Future Memories ja The Same Space. 

James Righton Exit Festivalilla heinäkuussa 2010

Hämmentävyydestään huolimatta Surfing the Void on ehdottomasti tutustumisen arvoinen levy. Se ei ole hittipitoinen lallatuslevy, vaan muistuttaa enemmän sitä, mitä kitaradiggarit kutsuvat oikeaksi musiikiksi. Sitä voi suositella myös hipstereille ja muille muotipelleille, sillä levy on mystisien shamanismi- ja sci-fi-vaikutteiden ansiosta ajan hermoilla ellei vähän tulevaisuudessakin. Yksi potentiaalinen kohderyhmä lienee myös vanhat Korn-fanit. Ainakin meikäläisen sisälle asumaan jäänyt seiskaluokkalainen kumartaa Robinsonin kädenjäljille...

Surfing the Void tulee olemaan selkeästi yksi lempilevyistäni tänä vuonna, vaikkei kuitenkaan se ihan lempparein. Tän hetken lempparimusavideon titteliä pitää silti sinkkubiisi Echoes. Se on kiistatta maailman paras aavikkovideo. Minimaalista tyylikkyyttä vuodesta toiseen täydellisen muodikkailta jäbiltä:

Day 06 - A song that reminds of you of somewhere

White Lies - Death: Kyseinen biisi muistuttaa paikasta, jota on vaikea sijoittaa jonnekin, vaan se on oikeasti somewhere. Death kertoo lentopelosta, ja on kappale, jonka olen kuunnellut biisin ilmestymisen jälkeen aina lentokoneessa istuessani, matkalla minne milloinkin. Vaikka lyriikat lietsovatkin lentämisen pelkoa entisestään, sillä on ollut rauhoittava vaikutus ilmassa. Samastumisprosentti ilmakehässä on lähes tulkoon aina ollut täysi sata.

I wonder what keeps us so high up, could there be a love beneath these wings?