tiistai 29. toukokuuta 2012

The Casbah

Nyt on koittanut se hetki että useamman kuukauden odottelun jälkeen mun on pakko esitellä teille bändi nimeltä The Casbah. Kukaan ei siis suinkaan pakota mua tähän, mutta enpä oo fiilistellyt mitään suomalaista bändiä tällälailla vuosikausiin. (Vaikka tiesinkin bändin entuudestaan, voisi ajatella että) kaikki alkoi siitä, kun eräänä maaliskuisena tiistai-iltana menin tylsyyspäissäni extemporeen Tavastialle tsiigaamaan ruotsalaista The Amazingia. Varmaankin hätäisen lähdön ansiosta en ollut keikalta totuttuun tapaan tuntia myöhässä, vaikka The Casbah olikin jo lavalla kun saliin astelin. Keikka lennätti minut henkisesti niin pyllylleen etten osannut oikein enää pääesiintyjään keskittyä, ja yöunetkin meni harmitellessa etten tajunnut ostaa tuoretta ep:tä. Sain sen kuitenkin aika nopeasti hommattua levyhyllyyni ja sen jälkeen neljän biisin ep:lle on kertynyt Last.fm:n mukaan kuunteluja 324. Se tekee 81 soittoa per biisi.

Suomen parhaassa brittipoppibändissä hurmaa sen turvallinen tuttuus, mutta apinoinnista tai kaavamaisuudesta ei todellakaan ole kyse! Genre vain on niin hyvin hallussa että jopa sattumalta bändiä kuullut äitini luuli kappaleen olevan "se 90-luvun brittihitti, jonka nimeä en nyt muista". Bändi on ikään kuin yhdistelmä kaikkia lempibändejä, mutta kuitenkin jotain uutta. Vaikka keikan jälkeen The Casbah kummittelikin mielessä Suomen Oasiksena, se ei osoittautunutkaan ihan koko totuudeksi. Vaikutteita on imetty paljon laajemmin: muiltakin yhtyeiltä ja vuosikymmeniltä. Se näkyy ja kuuluu varmuutena omaan juttuun. Kappaleet ovat miellyttäviä, mutta niissä on särmää. Sävellykset ovat loistavia, ja tuntuu vain että nälkä kasvaisi syödessä.

Helmikuussa julkaistussa All Eyes Open ep:ssä ei ole mitään vikaa, eikä tämä ole sellainen lame kiertoilmaisu sille että se olisi vain ok. Kaikki neljä kappaletta ovat hienoimpia suomalaisia kappaleita, jotka ovat korviini kantautuneet pitkään aikaan. Flowers on hitti vailla vertaa, Jackalsin synakuvio jää päähän aina kiusaksi asti, Stop the Clocks voittaa Noel Gallagherin samannimisen kappaleen mennen tullen (vaikka sekin on erinomainen biisi) ja ep:n päättävä All Seeing Eye takaa, että repeat on ja pysyy päällä. Muistan keikkaseurani ihmetelleen, että mikäs bändi tää tällanen on jolla on kolme mahtavaa vokalistia. Kaikki edellytykset suurellekin suosiolle löytynevät, kun lauluäänilläkin on lahjottu koko bändiä. Tyylitajun lisäksi siis. Paketti on ns. kasassa.



Facebook
Soundcloud
Twitter

3 kommenttia: