All Ears

Viime viikon kotimaiset julkaisut TOP 2 (muita en oo kuunnellut)

2012-01-16T20:08:00.001+02:00

Menen suoraan asiaan. Haluaisin, että pistät soimaan muutaman tuoreen suomalaisen levyn. Sanon tämän äkkiä, nopeasti ja vikkelään ennen kuin alan väsätä jotain omaa "tarkkaile näitä potentiaalisia tulevaisuuden suomalaisia vientitoivoja vuonna 2012 TOP sata" -listaa, koska noita kesken jääneitä luonnoksia löytyy mun pöytälaatikosta kymmenittäin. Tarttisin jonkun henkilökohtaisen assarin, joka muistuttais mua päivittäin etten saa aloittaa liian kunnianhimoisia projekteja, koska ne jää aina kesken.

Sittenkin vasta toisessa kappaleessa asiaan. Kotimainen tuore levy numero uno on Black Twigin loistava ja odotettu debyytti Paper Trees. Tämän hetken kuumimman suomalaisen levy-yhtiön Solitin viime viikolla julkaisema albumi on pysynyt ilmestymisestään asti soitossa tasaisen varmasti ja todistanut herkullisuutensa mitä erilaisemmissa tilanteissa. Harvemmin levyt kolahtelee ensimmäisellä kuuntelukerralla yhtä voimakkaasti kuin tämä albumii, mutta siitäkin huolimatta Paper Trees on jaksanut kasvaa soitto soitolta.

Paper Trees on erinomaisen hyvä hiihtämislevy! Multitaskauksen nimeen vannovana otin kuvan samalla kuin hiihdin ja kuuntelin kyseistä albumia. En muuten kyennyt liian hyvän suksimismusan vuoksi lopettamaan hiihtämistä ennen kuin oli pakko, koska tuli pimeää ja lihakset alkoivat tutista. Neljä tuntii vierähti iloisesti! Kokeilkaa omalla vastuulla!

Heti oli selvää, että kokonaisuus on ainakin yhtä loistava kuin 2010 julkaistu Swans Et Tea ep, mutta tällä kertaa hittejäkin nousi esiin välittömästi, kun Death Scene ja Kouvola (Slow) (lemppari edelleen!!) oli pakko kuunnella pariin kertaan ennen seuraavaa kokonaista pyöräytystä. Sitten löytyi All Your Times, You Are Summer Wind ja entinen live-suosikki Antichrist. Nyt levy kaikuu kajareista iloisesti alusta loppuun kerrallaan ja muistan jo melkein kappaleiden nimetkin, mikä on ainakin meikämannelle merkki siitä että todella tykkään. Toinen levy, jonka kappaleet muistan on Spice Girlsin Spice.

Olen muuten nähnyt tänä vuonna vasta yhden bändin livenä, ja se oli Black Twig omissa levynjulkkareissaan Kuudennella linjalla! Lavatouhutkin hoituvat niiltä kerta kerralta paremmin. Menkää siis ihmeessä katsomaan jonnekin, ja lukekaa myös mitä kirjotin noista kolleista lokakuussa 2010. Posi-fiilarit ovat kuluneen 15 kuukauden aikana pelkästään vahvistuneet! Levy ostoskoriin hep!!

Facebook: https://www.facebook.com/blacktwigmusic

Sitten se toinen levy. Sen kohdalla pitää vähän tiivistää, koska tää tuntuu taas lähtevän käsistä. Luulin, että ensi kesänä kymmenen vuotta täyttävän Sydän, Sydämen kulta-ajat olivat jo takana, koska edellinen Usko itseesi -levy jäi vähän valjuksi kokemukseksi. Onneksi olin väärässä!

Myös viime viikolla julkaistun Kapselin aiheuttamat mielikuvat liikkuvat laajoissa sfääreissä. Avausraita Pienen pieni piste ja sen wa'au wa a a au -hokemat tuovat joko aiheellisesti tai aiheettomasti mieleen Beyoncén Single Ladiesin, kun taas levyn päätösraita Viimeinen aamu liikkuu niin Twin Peaks -äänimaisemissa että tekee mieli siirtyä tv:n ääreen. Wo'ou-huohotukset sopivat paremmin maailman seksikkäimmän naisen suuhun, mutta levyn päättäjä sen sijaan on Sydäreitä parhaimmillaan. Myös Skorpionin vuosi ja Ducato nousevat edukseen. Puolivälissä on vielä sulateltavaa. Mitään mullistavaa Kapselilla ei tapahdu. Vihamiehet eivät tällä käänny rakastajiksi tai toisin päin, mutta ilahduttavan onnistunut tämä <3, <3 -paluulevy on!

Spotify: Sydän, sydän – Kapseli

Nyt kun täydellinen hiihtosoundtrack on löydetty, lähden testaamaan mikä toimii luistellessa! Heissulivei!

Ps. Urheilumusaan löyhästi liittyen: haluun vielä joskus opetella frontside ollien ja kuunnella sitten tätä:

Coachellan megajytky

2012-01-10T11:17:00.000+02:00

Juuri kun aamuyöllä olin palautumassa At the Drive-in -uutisista takaisin normaaleihin adrealiinitasoihin, Coachella viskasi tämän vuoden julisteensa ilmoille. Turha varmaan sanoa, että siinä meni ne yöunet, kun ekalla vilkaisulla pystyi jo toteamaan että "ATD-I, check! Lempibändi, check! Refused WTF???". Olisi myös ehkä pitänyt lisätä eilisten ihan mitä vaan -kommenttien perään sulkeisiin (paitsi Coachella), koska lentoja tarkasteltuani totesin, että ilman lottovoittoa ei ole lähtemistä. Vaikka kyllä tekisi mieli niin perkeleesti.

yli 50 must see -bändiä...... kiitos väärä maanosa!!!!

At the Drive-inin kotisivuilla on tällä hetkellä mainittuna kaksi keikkaa, joista molemmat soitetaan yllämainitulla festivaalilla. Onneksi Refused sentään heittää ainakin yhden keikan Euroopassa. Jos Way Out Westin comeback-show jää ainoaksi tällä puolella valtamerta, lupaan skipidiskipata Flow Festivalin ja lähteä sen sijaan Göteborgiin. Peukut ja varpaat pystyyn nyt että myös At the Drive-in löytää tiensä kohtuullisen matkan päähän! (Nyt skarppina Roskilde/ Primavera!!!?!??!)

AAAAAAAAAAAATHEDRIVE-IN

2012-01-09T22:31:00.002+02:00

Uutinen, joka pystyy rikkomaan blogihiljaisuuden, pistää meikän itkemään tunniksi, muuttaa puhekyvyn vain ölinäkyvyksi ja ja ja aöaödaösösfökdaghlghigheiphelpmesdhofhsohoashoifsa....

AT THE DRIVE-IN! KEIKKAILEE! VUONNA 2012!!!!!!!!!!

Koska en pysty puhumaan saati sitten kirjoittamaan mitään asiallista tässä mielentilassa, tyydyn siteeraamaan twitter-virtaa.

At The Drive-In @AtTheDriveIn_
¡ ATTENTION ! To whom it may concern: AT THE DRIVE-IN will be breaking their 11 year silence THIS STATION IS …NOW…OPERATIONAL

Rodriguez Lopez Prod @ORLProductions51
Stay tuned. Omar will be playing some @AtTheDriveIn_ shows to be announced - yes. atdimusic.com fb.me/1gkKgrIK0

Bändi, joka on ainoa, josta olen tykännyt pidempään kuin Radioheadista. (Kurt Cobainin kuolleista nouseminen, Nirvanan paluu ja keikkalavoille palaaminen laittaisi ehkä syömään sanani, mutta sitä ei tarvii koskaan tehdä!!!) Bändi, jonka keikan vuoksi perun vaikka osallistumiseni Radioheadin kesäkeikalle Portugalissa, jos tarve niin vaatii. IHAN MITÄ VAAN. IHAN MITÄ VAAN. IHAN MITÄ VAAN.

Palataan asiaan, kun vähän rauhotun. Nyt aion jatkaa tätä onnensekaista hysteriaa niin pitkään kuin sitä kestää.

Spotify: At the Drive-In

Kvelertak ja muut Tavastialla eilen

2011-11-15T11:51:00.001+02:00

Stavanger on Norjan neljänneksi suurin kaupunki, ja se sijaitsee rannikolla Lounais-Norjassa Rogalandin läänissä. Yliopistokaupungissa asuu noin 126 500 asukasta ja lähiympäristön nähtävyyksiin kuuluu mm. ihan kreisit vuonot ja Preikestolen. (Lähde: Wikipedia) Hullujen norjalaisopiskelijoiden lisäksi supersöpöstä kaupungista on kotoisin myös eilen ja tänään Suomessa esiintyvä Kvelertak, jonka Tavastian keikalle muuten ostin lipun elokuussa bändin kotikaupungista käsin.

Stavanger

Stavangerilainen yhtye

Kvelertak on otettu kotimaassamme vastaan avosylin, mistä kielii se, että yhtye soittaa tänään kuudennen keikkansa tämän vuoden puolella Suomessa. Eilisen keikan perusteella Suomi on mieluinen paikka myös norjalaisille, sillä lähes joka biisin väliin mahtui välispiikki yeahhhhelsinkifinlandörrrrrrfuckyeah. Muusta örinästä en saanut selvää.

Ensimmäiselle Suomen headliner-keikalleen bändi toi mukanaan Trap Themin tilalle kiinnitetyn italialaisen The Secretin sekä jenkkibändit Doomridersin ja Toxic Holocaustin. Italiaanot missasin ja TH oli vähän turhan rässiä mulle, mutta nykypäivän Boston hardcorea (feat. stoner-vivahteet) edustava Doomriders oli niin kova että illan pääaktikin melkein kalpeni lämppärille. Siis aivan helvetin kova. (En kuitenkaan kerro näistä lämppäreistä sen enempää, koska en oo pahemmin bändeihin perehtynyt, vaikka vissiin ois pitänyt olla tietoinen esim. Doomridersista, koska laulaja-kitaristi Nate Newton näköjään soittaa bassoa Convergessa, joka taas on yks lempparibändeistäni omassa genressään.)

Eilisen perusteella voin tyytyväisenä todeta, että Kvelertak on suosionsa ansainnut. Bändin lavaenergia oli vertaansa vailla läpi koko esityksen. Asiaankuuluvasti aidoilla viikinkitatuoinneilla koristeltu ja nahkaliiviin sonnistautunut vokalisti Erlend Hjelvik hyppäsi yleisön joukkoon crowdsurffaamaan triplasti useammin kuin yksikään yleisön edustaja, ja käväisipä yksi kitaristeistakin soittamassa puolikkaan kappaleen kansan joukosta.

Jopa yllättävän pitkä keikka sisälsi kaiken, mitä halusin kuulla. Parilla biisillä show'ta olisi ehkä voinut typistää, koska yleisö ei enää jaksanut moshata loppupuoliskon hittejä (esim. Mjød) samalla antamuksella kuin esim. alussa soitettua Fossegrimiä. Tähän toki varmasti vaikutti myös pitkä ilta. Soundeissakin olisi ollut parantamisen varaa, koska ainakin edessä biisit puuroutuivat välillä ikävästi. Keikka oli kuitenkin juuri niin erinomainen kuin saatoin odottaa kaikkien edellisten keikkojen jälkeen kuultujen ylistyspuheiden perusteella. Että tervetuloo vaan ens vuonnakin vierailulle, koska mä en oo vielä ehtinyt kyllästyä.

Menkää siis tsekkaan tänään Tampereen Klubille, jos suinkaan kykenette! 27 euroa on ihan kohtuullinen hinta tällaisesta kattauksesta.

Blodtørst by Kvelertak

Other Lives

2011-11-13T13:26:00.002+02:00

Mul ois uus bändilöytö, joka ei taida jäädä vaan hetken villitykseksi! Isot jutut ovat matkalla! Sopii myös erinomaisesti sunnuntaifiiliksiin. Tutustukaa ja rakastukaa! (Terveisin parittaja.)

Kuva

Oklahomalainen Other Lives on julkaissut kaksi albumia. Etten jakaisi täällä epämääräistä informaatiota niin kerrottaan nyt vielä, että bändi on julkaissut Kunek nimellä vielä ihan ensimmäisen levynsä vuonna 2006 eli summa on tarkastelutavan vaihtuessa kolme. Sekä nimeämättömän debyytin että keväällä julkaistun jatkon Tamer Animalsin tuottajana hääri Joey Waronker, joka kuuluu nykyään siihen toiseen Thom Yorken bändiin, ja on aiemmin soitellut mm. Beckin, R.E.M.in ja The Smashing Pumpkinsin kanssa.

Se uudempi albumi, Tamer Animals, on yhtenäinen ja runsas kokonaisuus, jonka tunnelmat tuovat mieleen voimakkaasti Fleet Foxesin ja The Nationalin. Tai Beirutin ja Midlaken. Kuulostaa hyvältä, eikö? Bändin ovat huomanneet muutkin, sillä Other Lives lämppää Radioheadia keväällä USA:n kiertueella. Isoo!! Poppoo kiinnitettiin myös perjantaina Primavera Soundiin yhdessä Yo La Tengon, Guided by Voicesin, Björkin, Jeff Mangumin, Neon Indianin ja Codeinen kanssa. Varmaan taas pakko mennä.

Liiallisen cooliuden rajamailla keikkuvalla For 12 -biisin musavideolla sekoittuu mm. astronautit, aavikko ja avaruus:

...ja Tamer Animalsiinkin on kuvitettu niin siistiä miniatyyritunnelmaa ja häröjuttuja, etten voinut jättää yhteen maistiaiseen!

Facebook: https://www.facebook.com/OtherLives

Soundcloud: http://soundcloud.com/otherlives/

Spotify: Other Lives – Tamer Animals

Twitter: http://twitter.com/otherlives

www: http://otherlives.com/

Musadokkarit osa 1

2011-11-11T11:06:00.002+02:00

Olen kuluttanut viime aikoina kohtuullisen paljon kallisarvoista aikaa musadokkareiden parissa, koska tajusin että mulla on vähintään aurinkokunnankokoinen musta-aukko dokumenttitiedoissani, vaikka olenkin lempidokkarit katsonut triljoonasti. Niinpä metsästin käsiini läjän kaikenlaisia musapätkiä, mitä vain ikinä löysin, ja nyt seuraa ajatuksia todella lyhyesti ensimmäisestä satsista!

GG Allinista kertova Hated oli yllättävän lällärikamaa verrattuna siihen mitä odotin ennakkotietojeni perusteella. Muutamaa verkkokalvoille vahvasti piirtynyttä provosoivaa kohtausta lukuunottamatta kaikki oksettava oli jo nähtävillä YouTubesta eikä lyhyehkö dokkari tarjonnut enää juurikaan lisäkauhistusta. Allin oli suorastaan symppis verrattuna ennakko-odotuksiini. Pätkä oli kuitenkin viihdyttävä ja katsomisen arvoinen, oli sitten tietoinen siitä, kuka Allin oli tai ei. Kaikkien julkkisten kaverista Rodney Bingenheimerista tarinoinut Mayor of the Sunset Strip sen sijaan jätti rockin sekatyömiehestä ja radiodj:stä oudon kuvan, jota ei voi sympaattiseksi sanoa, vaikka supertähdet vuoronperään vakuuttelivatkin Rodneyn olevan ihmisenä sellainen. Itselleni jäi sillisalaattimaisesta kerronnasta mielikuva Rodneysta hukassa olevana miesrukkana.

Wilcon Yankee Hotel Foxtrotin tekemistä avannut I Am Trying to Break Your Heart jäi pettymykseksi, mikä toisaalta voi johtua siitä että katselin sen kaiken nopeatempoisen tykitysdokumentoinnin jälkeen. Se tarjoili juuri sitä, mitä luvattiin eli harmaasävyisiä pätkiä studiosta. Faneille varmasti kolahtaa silti. The Flaming Lips -dokkari The Fearless Freaks oli ehkä tämän joukon voittaja, koska tietoa tuli laajasti mm. bändin historiasta ja vastoinkäymisistä, ja pätkästä jäi kattava kokonaiskuva työn määrästä, joka menestyksen eteen on tehty. Erityisesti minua ilahdutti, että dokumentti avasi muidenkin bändin jätkien elämää eikä keskittynyt ainoastaan keulakuva Wayne Coyneen. Silti The Fearless Freaks lämmitti mieltä juuri Coynen ansiosta ja sai mut haaveilemaan aviomiehestä joka on (kuin) hän. Sädekehä suuruudenhullun rock-ikonin pään yllä kirkastui entisestään.

Viime viikolla kolahti postiluukusta viimein myös Efterklang-dokkari/ musiikkitaltiointi An Island, jota olin odottanut viime maaliskuun Korjaamon näytöksestä asti kuin kuuta nousevaa sekä laittanut ennakkotilaukseen heti toukokuussa, kun se oli mahdollista. En tiedä joutuiko nopeasta reagoinnistani ennakkomyyntiin vai mistä, mutta oma dvd-kappaleeni on numeroitu 0007, coolness! An Island jaksaa aiheuttaa rakkauden rytmihäiriöitä vielä kymmenienkin katselukertojen jälkeen. Sen voi muuten ostaa digitaalisena netistä maksa mitä haluat -periaatteella. Aivan huikea pätkä, joka on must see.

AN ISLAND - 3rd TEASER - Vincent Moon & Efterklang from Rumraket on Vimeo.

Täyspitkien ja välillä liiankin pitkäksi venytettyjen dokkareiden ohelle on sopinut täydellisesti jo muutaman blogin mainitsema Vicen & Marshall Headphonesin tekemä nettitv-sarja On the Road. En tiedä muista, mutta mä kaipaan jotain katsomista syödessä ja kymmenen minuuttia on ihan täydellinen mitta siihen. Mutta on jaksoilla paljon muutakin tarjottavaa kuin pelkkää silmänruokaa ruokailijalle. Kaikessa karskiudessaan äärettömän seksikäs ja kuolettavan hauska Jesse Hughes (Eagles of Death Metal) juontaa kuusi ensimmäistä jaksoa, jotka keskittyvät roudareiden ja kiertuehenkilökunnan haastatteluihin ja salaisuuksiin.

Omat suosikit ykköskaudelta olivat kolme viimeistä jaksoa: rokki- ja kiertuenaisia esiin nostanut Women on the road, nimensä mukaisista asioista kertonut Desert Rock & Fucked Up ja legendaariseen studioon, Rancho de la Lunaan keskittynyt jakso. Ensi viikolla alkaa sarjan toinen puolisko, jonka houstaamisesta vastaa Les Savy Favin Tim Harrington, joka ensimmäisen jakson perusteella hoitaa hommansa yhtä mallikkaasti kuin Hughes.

ViceTV:n arkistoista löytyy myös paljon muuta kiinnostavaa (sekä musiikista että ihan kaikesta muustakin) kuten sarja The Producers, jonka toinen tuotantokausi on juuri käynnistynyt Benga-jaksolla.

On the Road -kakkoskauden traileri:

Marraskuu on ihan jees

2011-11-08T00:39:00.001+02:00

Vaikka vielä on joitakin rästijuttuja jakamatta, hoidin sentään alta pois ne pidemmän aikavälin diggaukset, jotta voin kertoo, mikä on ollut marraskuussa tähän mennessä parasta. Täältä pesee!

Jeejeeduurialtsusta mollisynkistelyyn syksyn kunniaksi vaihtanut Cloud Nothings tuo uudella biisillään mieleeni varhaisteini-iän, maiharit, kiiltävän asfaltin, vallatut talot, salaa röökaamisen sekä Huuto-nimisen juupajokelaisen bändin, jota fanitin kymmenen vuotta sitten ihan täböö (ja joka ei suinkaan ollut mitään huutoa). Maihareita lukuunottamatta mikään edellä maintuista ei kuitenkaan ole kuulunut elämääni enää vuosiin, eli tää uus No Future/No Past (joka muuten kuulostaa just siltä, mitä oisin voinut sutata matikanvihkon kanteen kymmenen vuotta sitten) taitaa tiivistyä nuoren aikuisen teiniangstin romantisointiin. Vaikken koskaan uskonutkaan, että niin voisi käydä.

Cloud Nothings - No Future/No Past by Carpark Records

Toisena esittelen toisen rakkautta ensi kuulemalta -biisin, josta voi kiittää jotakuta ihanaa mimmiä nimeltään Drea Smith ja OK Go:n basistia Tim Nordwindia, jotka ovat yhdessä Pyyramids. That Ain't Right on just sopivan synkkää ja sielukasta näihin päiviin jolloin päivän ainoat valoisat tunnit vietetään neljän seinän sisällä velvollisuuksien parissa.

Jos kolahtaa edes vähän niin suosittelen tsekkaan lisää. Koko uunituoreen Human Beings ep:n voi kuunnella ilmaiseksi esim. Soundcloudissa ja Spotifyssa.

Facebook: http://www.facebook.com/Pyyramids

Soundcloud: http://soundcloud.com/pyyramids/sets

Spotify: Pyyramids – Human Beings

www: http://pyyramids.com/

Musabloggaajana mun ei varmaan pitäisi jumittua näin pahasti yhteen juttuun, mutta rehellisesti sanottuna en oo vieläkään päässyt yli Yuckin keikasta ja loistavuudesta. Muutamia kertoja oon kuitenkin kaivannut vaihtelua, ja looginen valinta on ollut laulaja-kitaristi Daniel Blumbergin sooloprojekti, tottakai! Oupa-nimen takana häärivän Danskun soolomatsku on pääprojektiin verrattuna huomattavasti rauhallisempaa pianofiilistelyä, ja täysi napakymppi siinä vaiheessa iltaa kun pitää alkaa rauhoittua ja valmistautua peiton alle kömpimiseen. Niinku vaikka nyt.

Spotify: Oupa – Forget

Forget by oupa

Tää kuvahan ei liity tekstiin millään muulla tavalla ku että blogikirjotukset on tylsiä ilman kuvia, ja yritän tänään vältellä muiden ottamien kuvien käyttämistä.

Lisäksi mua on tavallista enemmän vaivannut musaähky, jolloin mikään ei oikein kuulosta oikealta. Paitsi se Yuck. Väsäsin siihen kuitenkin loistavan lääkkeen, jonka voisin jakaa muidenkin kanssa. Ihmetroppi on siis soittolista nimeltään the <3d 1s, joka sisältää kaikki Spodarista löytyvät kappaleet, joita oon koskaan heittänyt sydämellä Last.fm:ssä. Käytännössä siis pelkästään kymmeniä kertoja putkeen kuunneltuja kappaleita, joita oon fiilistellyt päivästä toiseen ja joihin oon kehittänyt jonkin sortin tunnesiteen. Soittolistalta löytyy tällä hetkellä niin yläastelemppareita kuin tän vuoden hittibiisejäkin, ja se täydentyy jatkuvasti uusilla pakko soittaa vielä kerran -biiseillä. Taidan joskus vielä viskata sinne muissakin palveluissa rakastetut kappaleet, että toi voi olla kaikkein orgasmisimman musiikin kohtaamispaikka. Soittolistassa on tällä hetkellä suurin piirtein kronologisessa rakastamisjärjestyksessä 525 träkkiä ja sen kuuntelee noin vuorokaudessa. Shufflea suositellaan.

Spotify: the <3d 1s spotify:user:foonk:playlist:5BiuX3zFq4Wc73LvulZ0z0

Fanzine

2011-11-03T14:42:00.000+02:00

Kerrankin voin lähettää kiitolliset terveiset humalaminälleni, sillä hänen ansiostaan tutustuin viimeksi mainostamaani suurinpaan uuteen ihastukseeni! Sattuipa nimittäin eräänä päivänä, että posti toi Royal Mailin leimalla varustetun kuoren, jonka sisältä löytyi upeita piirustuksia täynnä oleva fanzine, joka taas sisälsi Fanzinen cd-r:n. Aluksi ajattelin, että kyse on jostain promolevystä kunnes huomasin ohessa PayPalin kuitin, josta kävi ilmi että olin itse saapuneen julkaisun tilannut. En tarvinnut kovinkaan kummoisia Sherlockin kykyjä selvittäessäni sivuhistoriasta, että olin erään baari-illan päätteeksi päätynyt kyseisen bändin Bandcamp-sivulle, tykännyt Facebookissa, alkanut seurata Twitterissä ja lopulta tilannut levyn itselleni. Luultavasti iloisesti humaltuneen minäni tarkoitus oli varmistaa, että muistan bändin vielä aamullakin. Taidan tuntea itseni hyvin, sillä enhän mä muistanut.

Fanzinen ensimmäisen fanzinen kansikuva

Kun sitten pistin levyn soittimeen, se oli rakkautta ensikuuntelulla - tai siis kahdella ensimmäisellä ensikuuntelulla. Viime kuukausien suurimmat musiikkirakkauteni ovat kohdistuneet enimmäkseen rosoiseen autotallisurinaan, grungeiluun ja muutenkin todella ysärihtävään menoon ellen sitten ole kuunnellut ihan aitoja ysäribändejä! Fanzine sopii näiden fiilisten jatkoksi paremmin kuin nää seattlemaiset kuteet meitsille. Niin, siis kirjoitan tätä postausta flanellipaidassa, ala-astepipossa ja rikkinäisissä farkuissa.

Fanzine on nuori lontoolaisbändi, joka kiertää ensi viikosta eteenpäin Yuckin lämppärinä brittikiertueella, ja on aiemmin jakanut lavan mm. The Pains Of Being Pure At Heartin, Cultsin ja Unknown Mortal Orchestran kanssa. Tilaamani omakustanne-ep on toistaiseksi ainoa julkaisu, mutta Fat Possum (mm. The Walkmen, Yuck, Wavves, Dinosaur Jr, Tennis) pistää reilun parin viikon päästä (22.11.11) pihalle Fanzinen ensimmäisen singlen. Fanzine numero kakkosella varustetulla seiskatuumaselta löytyy mm. tää ältsin hyvä biisi Roman Holiday, jonka musavideolla yhdistellään megacoolisti vanhoja videoklippejä:

Roman Holiday from Fanzine on Vimeo.

Ja kuunnelkaa myös tää Low ep! Kaikki biisit on ihan huikeita, mut jos ei ole aikaa kuin yhdelle, niin antakaa mahdollisuus I Wanna Touch Your Handille.

Fanzine - Low EP by Fanzine

Bandcamp: http://fanzine.bandcamp.com/

Facebook: https://www.facebook.com/fanzinetheband

MySpace: http://www.myspace.com/fanzinetheband

Twitter: http://twitter.com/fanzinetheband

Yuck @ Tavastia

2011-10-28T13:46:00.000+03:00

Alkuvuodesta Yuck aiheutti minussa puistatuksia luultavasti BBC:n Sound of 2011 -listapaikallaan ja typerällä nimellään (joka kuitenkin on huomattavasti parempi kuin alkuperäinen Fuck). Loppuvuotta lähestyttäessä en voisi olla juurikaan enempää eri mieltä. Missaus Primaverassa harmitti vietävästi, joten tuhannet kiitokset vielä kerran Live Nationille, että pääsin paikkaamaan eilen mokani.

Bändillä on pitkä kiertue takanaan, minkä huomasi helposti esiintymisvarmuudessa. Pelkästään tämän vuoden puolella takana on jo yli 130 keikkaa, ja ansaittu loma häämöttää vasta kuukauden kuluttua. Kaikki kuulosti juuri siltä kuin piti, ja soitto oli korvia hellivää kuunneltavaa lukuunottamatta keikan päättäneitä surinabiisejä, jolloin korvissa kuuluikin säristä ja vinkua. Rutiinikeikka ei sen kummemmin villinnyt bändiä eikä yleisöä, mutta nelikko vaikutti vilpittömästi tyytyväiseltä siitä, että torstai-iltana Tavastialle oli saapunut enemmän väkeä kuin britit olivat odottaneet. Väljää oli silti. Eniten vokalistin hommia hoitavan Daniel Blumbergin kommentti "you're the best" sen sijaan kuulosti vähän väkinäiseltä.

Omiksi kohokohdiksi keikasta nousivat Get Away-hitin ja Operationin lisäksi rauhallisemmat Shook Down ja Suicide Policeman, vaikka en kykene löytämään yhtään negatiivista asiaa muistakaan soitetuista kappaleista. Näissä rauhallisimmissa biisissä bändin mahtavan heleät kitaraslaidit pääsivät niin hyvin oikeuksiinsa, että lämmin olo valtaa vain muistelustakin. Etenkin Suicide Policemanin esitys jäi vahvana mieleen, kun kappale starttasi soolovetoisesti Blumbergin laululla yksinäisessä valokeilassa, joka kitarasoolon ajaksi siirtyi toiseen perustajajäseneen Max Bloomiin. Huomio palloili muutenkin näiden kahden kitaristi-laulajan välillä lavan reunalta toiselle, vaikka otsatukka silmillä soittanut basisti Mariko Doi ja mukana lauleskellut afropäärumpali Jonny Rogoff vetivät myös vahvasti.

Jos väkisin etsin jotain huomautettavaa, niin keikka olisi voinut olla pidempi, pitää sisällään vielä esimerkiksi Soothe Me:n, Coconut Biblen ja Rose Gives a Lillyn ja päättyä encoreen. Olisi kuitenkin ollut enemmänkin yllättävää, jos jotain näistä olisi tapahtunut, sillä vanhempia settilistoja tarkkaillessa on käynyt selväksi, että encore ei kuulu tapoihin ja setti on noin 12 biisin mittainen sekoitus eilenkin kuultuja kappaleita. Toisinaan tietty voidaan poiketa säännöistä, mutta eilen näin ei käynyt. Kuitenkin yksi parhaista syksyn keikkakokemuksista, joka pitää huolen, etten pysty vieläkään poistamaan jo lähes ylikuunneltua Yuck-debyyttiä stereolaitteistani.

Settilista:
Holing Out
The Wall
Shook Down
Georgia
Suicide Policeman
Milkshake
Get Away
Suck
Operation
The Base of a Dream is Empty
Rubber

Asioita, joita rakastin sillä aikaa kun pysyin hiljaa

2011-10-26T10:50:00.000+03:00

En vain kykene aloittamaan puhtaalta pöydältä ja alkaa kirjottaa taas niistä asioista, jotka tuntuvat just nyt hyvältä vaan mun on ihan pakko koota vähän juttuja, joihin olen ollut ihastunut jo jonkin aikaa. Näistä on varmaan suurin osa jo tuttuja musablogeja seuraavalle kansalle, mut ehkä mun kaveripiiristä vielä löytyy joku, jolta on mennyt näitä ohi.

Minäkin rakastan Lana Del Reyn Video Gamesia. On kyllä sellanen hype ton träkin ympärillä ettei oo tosikaan, mut tällä kertaa ihan syystä. Remixeistä ei tosin yksikään ole yltänyt edes samalle lähtöviivalle alkuperäisen kanssa. Eikä ole vuoden paras biisikään, vaikka en tiedä, onko joku edes niin väittänyt.

Neljä päivää vielä aikaa kuunnella Thom Yorken BBC 6 Mix reilun viikon takaa! Vaikka miksausskillsseissä vielä vähän oiskin hiomista, mä muuttaisin oitis Oxfordiin jos Tomppa alkais siellä järkkään jotain himmeen hyvän musiikin viikottaisia klubi-iltoja. Kuukausittaistenkin takia vaihtaisin kotimaata. Olen vankasti sitä mieltä, että Thom Yorkella on virheettömin mahdollinen musiikkimaku keski-ikäiseksi mieheksi. Suuntaa siis heti tänne.

Ex.fm! Yksi koukuttava nettisivusto/ sosiaalinen musamedia lisää, joka kokoaa kivasti selainsoittimeen biisit lempinettisivuilta, Soundcloudista, Bandcampista ja blogeista, järkkää ne mutkattomasti toimivaksi soittolistaksi ja scrobblaa vieläpä Last.fm:äänkin. Videojen ääniraidat tosin eivät ole tuettuja ja väärintägätyt biisit ilmestyvät profiiliin scrobblatessa päin helvettiä, mutta nämä ovat ainoastaan pikkumiinuksia kaiken plussan seassa, johon kuuluu mm. rakastelumahdollisuus ja muiden kiinnostavien käyttäjien musalistojen seuraaminen. Meitsin saa muuten lisätä tuolla frendiksi. Oon vielä a lone wolf.

M83!!!!!!!!!!!!!!! Hehkutan sitten lisää, kun valitsen Hurry Up, We're Dreamingin vuoden parhaaksi levyksi (jos ei mennä asioiden edelle niin vuoden parhaaksi tuplalevyksi ainakin) ja kun kuolen rakkauteen helmikuisella Tavastian keikalla.

M83 | Midnight City from DIVISION on Vimeo.

Justice - Audio, Video, Disco. Mun odotukset meni aikamoista vuoristorataa ennen toisen albumin julkaisua. Crossin jälkeen ne olivat kohtuuttoman jättiläismäiset, Civilization heitti ne takas maan tasolle, nimibiisi käänsi odotukset negatiiviselle ja Helix sai mut unohtamaan tulevan levyn. Audio, video, discon ilmestyttyä pistin merkille, että kerrankin on hyväksikäytetty sitä strategiaa, jota aina pettymyksen uhatessa toivon, mutta johon kukaan ei ole koskaan oikeasti turvautunut - paitsi nyt! Puhun siis siitä, että julkaistaan/ vuodetaan nettiin ensiksi levyn paskimmat biisit, jotta jengi voi yllättyä positiivisesti, kun koko levy on kuunneltavissa. On'n'on, Canon ja New Lands nimittäin varovasti vetelevät edellisiä Justice-hittejä helmoista pyrkiessään lempitanssibiisien joukkoon. Enkä oo oikeesti sitä mieltä, että ne aiemmin nettiin vuodetutkaan paskoja olisivat olleet. Hyvä kakkonen!

Yuck - Soothe Me. Arvatkaa minkä bändin nään viimein huomenna! Tekisi mieli laittaa perään sata huutomerkkiä, mutta ylikäytin huutomerkkikiintiön jo ton M83:n yhteydessä. Alla oleva Soothe Me on vähintään yhtä hyvä kuin varsinaisen levyn kappaleet. Tai no, tällä hetkellä musta tuntuu ettei kyseinen brittiyhtye edes kykene epäkiinnostavaan musiikkiin. So soothe me. Don't use me. I'm Not Your Oxygen.

Soothe Me by Yuck

The New Tigers - s/t. Ja kukapa sitä Yuckia olisi lämppäämässä ellei ihana The New Tigers! Viimeksi kun ne näin, en ihan kauheesti digannut, mut aion antaa mahdollisuuksia niin monta, kunnes meno on lavallakin yhtä taivaallista kuin debyyttialbumilla. Huomisen jälkeen seuraavan kerran sitten Soliti-illassa Korjaamolla.

The New Tigers : Velvet Jam by Soliti

Aiemmin en oikein ollut innostunut Wavvesista, mutta Life Sux ep käänsi tilanteen päälaelleen. Kuuden biisin ep:ltä löytyy toinen toistaan huikeampia biisejä. Oma suosikkini ei suinkaan ole minihitiksi noussut I Wanna Meet Dave Grohl, Best Coastin tukema Nodding Off, loistava Poor Lenore tai Destroy, jossa puolestaan vierailee Fucked Up. Lemppari on siis naiivin angstinen Bug, joka löytyy alta.

Bug by WavvesWavves

Suurimman uuden rakkaani paljastan myöhemmin, koska se vaatii oman otsikkonsa.

Kävin tossa jollain keikalla

2011-10-24T20:43:00.005+03:00

Aloitin kirjottaan tätäkin tekstiä sinä päivänä, kun uusi uudistunut Rumba putosi postiluukusta. Enää en voi aloittaa tätä, että "hahaa, tänään kolahti kotioven läpi Rumba, josta puuttui lähes kokonaan kunnolliset keikka-arvostelut", mutta vieläkin tämä postaus tarjoilee asiaa keikkakokemuksistani, niille jotka niitä jäivät uudistuneesta musiikkiaikakauslehdestä kaipailemaan. (Propsit muuten sinne Rumban suuntaan! Hyvältä näytti ihan joka suhteessa. Tyylikäs ja huomattavasti luettavampi julkaisu artikkeleiden, arvioiden (jee, puolikkaat tähdet levyarvioissa!), taiton, materiaalin, sivukoon, sivumäärän, kuvituksen ja no, ihan kaiken puolesta. Oli muuten ensimmäinen Rumba vuosiin, jonka luin tarkasti kannesta kanteen!)

Monsters of Pop, Tampere, 22.-24.9.2011

Nykyään kun harvoin enää pääsee vanhaan kotikaupunkiin, tulee tekemistä haalittua aina niin paljon, ettei oikein ehdi keskittyä mihinkään sataprosenttisesti. Niinpä Monsters of Pop -viikonloppu oli mulle joidenkin bändien katselemista, ystävien ja sukulaisten näkemistä, työntekoa, lempipaikoissa poikkeamista ja juhlissa kiertämistä. Olin hommannut kolmen päivän passin festareille, mutten lopulta ehtinyt käymään muualla kuin Klubilla, joskin sentään kaikkina kolmena päivänä.

Klubin torstain esiintyjistä paras oli kepeästi Regina. Bendagram kuulosti oikein hyvältä, mutta saavuin paikalle vasta kesken keikan, ja loppukeikka meni lähinnä tuttujen moikkailuun pitkästä pitkästä aikaa. JJ sen sijaan oli vähän vaisu. Viimeksi näin ruotsalaiset Redrumissa reilu puolitoista vuotta takaperin. Siinä keikassa oli maagisuutta, joka ei Klubille asti yltänyt. Tällä kertaa lavalla hääri livebändi, joka ei vain toiminut samalla tavoin kuin se intiimi soolokeikka, missä vokalisti hihitteli baarijakkaralla ja siemaili suomalaista olutta.

Regina nousi uuden vuodenparastakotimaistamatskua -levynsä voimin odotetuimpien keikkojen kärkeen ohi Britta Perssonin. Odotukset olivat ehkä liian korkealla, mutta levynjulkkarikenraaleissa kuultiin yhtä kappaletta lukuunottamatta kaikki Soita mulle -albumin kappaleet, mitä odotinkin. Myös vanhempia kappaleita kuultiin, joista huikeimpana versiointeina jäivät mieleen Näinä mustina iltoina ja Saanko jäädä yöksi. Päähän jäi soimaan uuden levyn lempiraidaksi keikan myötä noussut Päivät valuvat. Iisa ja Mikot olivat lavalla kuin kotonaan, ja illasta jäi mahanpohjaa kutitteleva lämmin fiilis ainoastaan Reginan ansiosta.

Perjantaista mulla ei ole oikein mitään järkevää sanottavaa, mistä voin kiittää ystävän valmistujaisjuhlia ennen keikkoja (mitä ihmettä siinä boolissa oli?). No, Lo-fi-fnk piti huolen, että tanssijalkaa vipatti ja hauskaa oli :-D Britta Perssonin missaus jäi harmittamaan pahasti. Myös lauantaina aikataulut venähtivät, ja uudeksi lemppariperjantaifiilistelybändikseni noussut Bright Shades jäi myös näkemättä. Lindstrøm muistutti huomattavan paljon omasta keikastaan Roskildessa pari vuotta takaperin. Ei mitään syytä valittaa, mutta keikka ei saanut itsestäni irti joraamiseen kaivattua fiilistä. Huoratronin keikalla sentään löysin itseni edestä tanssimasta, vaikka partaäijän keikkakaan ei yltänyt parhaimpien keikkojensa joukkoon. Kovimmin iskeneet myrskynmerkit olivat edelleen $$ Troopers ja Hoedown. Mieluummin kuitenkin muistelen Tampereen Klubilla viime vuoden kesäkuussa soitettua keikkaa, jossa yleisö meni aivan pähkinöiksi ja hiki roiskui. Nyt riehabailaajia ei riittänyt kuin muutama.

MOPista jäi tänä vuonna käteen siis harmillisen vähän. Edellisvuosina parhaimmistoon löytäneet Telakka-keikat jäivät valitettavasti kokonaan kokematta ja esitykset, jotka näin olivat lähinnä ihan hyviä, eikä kukaan tuntunut olevan parhaimmillaan.

Kings of Convenience, Nosturi 29.9.2011
Olisi ihan hölmöä sanoa, että keikka tuli lyhyellä varotusajalla, kun yleensä mun ulkomaanreissutkin tapahtuvat huomattavasti vähemmällä odottelulla kuin Kings of Conveniencen kolmen viikon varoajalla ilmoitettu extempore-keikka. Jotain perää lyhyessä varoitusajassa silti lienee, koska en oikein ehtinyt asennoitua bändin näkemiseen ja talsin Nosturiin no meenpä nyt kattoon kun on lippu -fiiliksissä. (Just sillon ois kiinnostanut enemmän Airship Tavastialla.)

Välittömästi keikan jälkeen julistin esityksen helposti vuoden toisiksi parhaaksi keikaksi. (Tytöt ja pojat, Sufjan Stevens tulee eri planeetalta, mut siitä ehkä joskus lisää.) Aloin vollottaa onnellisena jo ekassa kappaleessa ja eihän siitä riemusta meinannut loppua tulla vielä aamuyölläkään. Se on vaan semmonen homma, että rakastan kaikkea, mitä Erlend Øye tekee, vaikka ajoittain hetkeksi sen unohdankin. Oispa muuten ihanaa, jos olis uimassa meressä ja siel tulis rakkaudesta laulava ja soittava norjalaiskaksikko vastaan.

Rakkaudesta puheenollen... Nosturi kuhisi pariskuntia, jotka halailivat ja pussailivat kaikkialla näkökentässäni, ja se oli aluksi todella vaivaannuttavaa, koska olin paikalla ex-poikaystävän kanssa kuuntelemassa biisejä, joita joskus kuunneltiin yhdessä. Mitä pidemmälle keikka eteni, sitä vähemmän moiset ärsykkeet häiritsivät, koska olin rakastunut yhä syvemmin lavalla tapahtuneeseen toimintaan ja salin täyttäneeseen musiikkiin.

Mut nyt oon puhunut tarpeeksi fiiliksistä, jotka tää mahtava keikka synnytti enkä siitä, mistä parhaus tällä kertaa syntyi. No... keikan alku ja juuri oli vahvassa läsnäolossa - sekä yleisön että bändin puolelta. Kun yhtye huutelee salin perälle takariviin "että mites sinä siellä kaukana jolla on käsi (toim. huom. pystyssä?), tunnetko olevasi osa show'ta", voi kai syntyä ajatus siitä, että bändi kommunikoi vahvasti yleisön kanssa. Keikkaa kokemaan tullut yleisömassa taas hoiti puoliskonsa hoilottamalla, napsuttelemalla sormiaan ja ölisemällä kappaleiden mukana - käskystä ja ilman. Sieluni kohosi katon läpi ja jalkani sulivat mössöksi lattialle etenkin kun naisyleisö pestattiin hoitamaan Feistin osuudet Know-How'ssa. Se kuulosti vaatimattomasti seireenimäisen täydelliseltä. Norjankielestäkin käytiin keskustelua yleisön kanssa, ja olisi tehnyt mieli huutaa jotain norjaksi, mutta osaan sanoa vain muutamia tärkeitä lauseita, kuten jeg er funksjonshemmet (googlettakoon ken tahtoo), eikä se tuntunut soveliaalta syksyn kauneimmalla keikalla.

Nosturi osoittautui myös tuona torstai-iltana oivaksi keikkapaikaksi, vaikka edeltävät kokemukseni ovatkin olleet lähempänä kylmää kuin edes melkein lämmintä. Eirik Glambek Bøen ääni kuulosti kauniimmalta kuin levyllä, mikäli se edes on mahdollista. Erlend jorasi hauskemmin kuin koskaan, ja loppupuolella soitettu remix (maailman ensi-ilta wohou) suorastaan huutaa omaa erityismainintaansa, sillä, meno yltyi jopa riehakkaaksi. Ainakin herra Øyen osalta, joka loikkasi yleisöönkin. Harmittaa, etten voinut jäädä joraamaan illan päätteeksi alakerran baariin, jossa MC/DJ Kings of Convenience special guest olisi tanssittanut yleisöä lisää. Oikeastaan ihan hyvä juttu, että Rumba jätti kirjoittamatta aiheesta, koska nyt ei tarvihe kateudessa kahlata.

Kassu & Freemanin levynjulkkarikeikka 5.10.2011
Eräänä keskiviikkona poikkesin lähisukulaiseni tekemässä Kassu-nimisessä musiikkiaiheisessa tv-makasiiniohjelmassa studioyleisönä. Studiobändinä pilottijaksossa hääri Neat Neat, joka hämmensi mua yhtä paljon kuin Kanye West aikanaan. Nykyään siltä kai voi odottaa mitä vain. Kuulin kaksi kappaletta kahdesti, joista vedin johtopäätökseni. Ensimmäinen miellytti enemmän ja toinen vähän vähemmän. Näistä biiseistä läpikuulsi vaikutteet yhtä hyvin kuin erään raflaavia mainoksia tekevän vaatebrändin pitsikledjuista intiimiksi mielletyt kehonosat. (Jo toinen huono vertaus samassa tekstikappaleessa!). Musiikki oli kuitenkin ihan selkääntaputeltavaa. Sorrun nyt vähän tällaisen mukavanhan naisen jupinaan, mutta ei minun nuoruudessani aloittelevat bändit soittaneet noin tyylikästä, kulmikasta ja kerroksisista ennen kaikkea kuunneltavaa musiikkia! Musiikillisen annin lisäksi muusikoiden pukeutumistyyli aiheutti ristiriitaisia fiiliksiä. En oikein osannut päättää, oliko bändi tyylikäs vai teennäinen. Välillä tuntuu, että se on vaan se uusi sukupolvi, joka hämmentää mua, mitä tahansa sieltä esiin nouseekin. (Tää koko teksti perustuu oletukseen että olen itse vanhempi. Jos näin ei oo niin... no... hämmensi silti.)

Vaviskaa tämän pikselimössöyhdistelmäkuvan edessä kuten vessapaperimuumio vavisutti minua!

Samaisessa telkkariohjelmassa oli vieraana mm. Freeman, joka rentoudellaan houkutteli mut samaisena iltana Tavastialle katsomaan levynjulkkareita. En kuulu tähän 4-albumia ylistävään joukkoon, mutta julkkarikeikka toimi! Keskiviikkoillaksi Tavastialla oli reippaasti väkeä niin yleisössä kuin lavallakin. Freemanin ja Uuden Fantasian seurana laservaloissa paistattelivat nimittäin sanoittajat Ismo Alanko ja Olavi Uusivirta. Vielä kun Muumiot biisissä feattasi ihka oikea vessapaperimuumio ja oldies but goldies -megahiteissä (Ajetaan tandemilla ja Kaksi lensi yli käenpesän) avittivat Vicky Rosti ja Costello Hautamäki, voi julkkarikeikan sanoa olleen iso ja kova paketti. Joku tosin väitti vokaalien puuroutuvan, mutta itse en moista huomannut miksauskopin takana pönöttäessäni.

Kaiser Chiefs, The Circus, 14.10.2011

Na Na Na Na Naa

Vaikka leedsiläisviisikko sijoittuukin Last.fm-tunnukseni kaikkien aikojen kuunnelluimpien TOP 10-listalle, lähdin keikalle hyvin skeptisin ennakko-odotuksin. Päällikköjen kaksi viimeisintä levyä kun eivät ole jaksaneet juurikaan kiinnostaa, ja ukot ovat vanhentuneet silmissä sitten energisimmän menon jälkeen. Bändi ja yleisö kuitenkin osoitti perjantaikeikalla ennakkopelkoni totaalisen vääriksi, kun keikasta ei jäänyt yhtään huonoa sanaa sanottavaksi.

Settilista oli the best of -matskua, mutta kaikkia neljää levyä edustettiin lavalla tasavahvasti. Kun keikka pärähti käyntiin Everyday I Love You Less and Lessillä, jatkui Never Miss A Beatilla, Little Shocksilla ja Everything is Average Nowadaysilla, oli alku jo vähän liian lupaava. Meno ei kuitenkaan hyytynyt - päinvastoin. Ehkä bändin isoin radiohitti Ruby pärähti soimaan keskivaiheilla keikkaa, mutta hitit eivät siihenkään päättyneet. Encoressa kuultiin Love's Not a Competition (But I'm Winning) ja Oh My God, joista ensimmäinen oli erityisen lämmin yllätys siihen nähden, että sitä ei ole kovin usein livenä kuultu ja on muuten meikämandoliinin lempparibiisi Kaiser Chiefsiltä. Kappale tosin jäi hieman vaisummaksi livenä kuin olisin toivonut, mutta Oh My God aiheutti sellaisen riemun yleisössä, että se oli upea päätös hyvälle keikalle.

Väkisinkin tekee mieli verrata keikkaa 2006 nähtyyn Roskilde Festival -keikkaan, jolloin bändi vielä ratsasti hypen aallonharjalla ja oli riehakas kuin kofeiiniövereissä surraava mehiläinen. Nyt aikuistunut yhtye skulasi kuitenkin paremmin, ja no, olihan soitettavia biisejäkin monipuolisemmin. Ehkä omiksi suosikeiksi keikasta nousivat Yours Truly, Angry Mob -levyn kaahaukset kuten (jo edellellä mainittujen lisäksi) The Angry Mob. Keikan bändi päätti sanoihin we'll be back, ja takaisin huusin että tervetuloo kuulkaa vaan!

Tässä vokalisti Ricky Wilson suunnittelee flengaavansa mikin avulla yleisön yli.
(Olen oppinut yhden sanan stadia ja omaksunut Rumban hauskat kuvatekstit.)

John Grant, Savoy, 17.10.2011
Kuulemma viime syksynä John Grant vetäisi Midlaken lämppärinä pääaktilta maton alta. Itse en ollut paikalla, mutta esittäessään kesällä Roskildessa tanskalaisille kappaleita Queen of Denmark -soolodebyytiltään mies jäi mieleeni yhtenä festarin kohokohdista. Tanskanmaalla akustisesti täydellisessä tilassa koettu keikka antoi ymmärtää että Savoy-teatteri on juuri oikea paikka keikalle.

Vaikka väkeä olikin salissa paljon, olisin suonut Savoyn olevan tupaten täynnä, sillä keikan hinta-/laatusuhde oli ennakko-odotusten mukaisesti kohdillaan. Grant asteli lavalle apukiipparistinsa kanssa ja starttasi show'n uudella You Don't Have to (Pretend to Care) -kappaleella, joka itketti ja nauratti samaan aikaan sysäten päälle vielä kokovartaloväristykset. Aivoyksikön mielihyväkeskus ylikuumentuneena huomasin funtsivani, milloin minusta on tullut sellainen indienynny, joka pillittää nynnyindiekeikoilla. Ei sillä etteikö John Grantissa munaa olisi. Jos niin väittäisin, se olisi vale.

Grantilla on ihailtava tapa avata välispiikeissä kappaleidensa sanoituksia ja jutella mukavia yleisölle. Välispiikkien ansiosta kappaleet saavat aivan uuden merkityksen livenä, kun omat tulkinnat osoittautuvatkin aivan tuulesta temmatuiksi. Puheiden perusteella Grantia oli inspiroinut etenkin lapsuus ja kotiseutu Michiganissa, ja Grantista jäi tarinoinnin perusteella sympaattisen miehen vaikutelma. Kokonaisuutena keikka oli aika yksipuolinen, ja livesovitukset muuttivat joitain kappaleita yllättävänkin kauas alkuperäisistä levyversioista. Muutamiin suvantokohtiin oli helppo vaipua etenkin väsyneenä, mutta toisaalta esimerkiksi It's Easier oli paljon dynaamisempi Savoyssa kuin kotona stereoista.

Vielä pari muuta
Lisäksi voisin sanoa muutamia sanoja keikoista, joista ei riitä juttua kokonaisten kappaleiden vertaa. Koin taannoin Cookie Monstan keikalla ehkä rajuimmat pitit, joihin olen koskaan joutunut. Wall of death kalpeni yleismenon rinnalla, mutta kuvastaa hyvin sitä riehakkuutta joka Playgroundissa vallitsi tuona iltana. Kaaduin ainakin seitsemän kertaa, mutta dubstep-keikalla jengi ei ollut yhtä avuliasta kuin punkkipiteissä, vaan jouduin itse kömpimään tamppaavien steppipäiden jaloista ylös. Käväsin myös katsomassa Lichensiä erittäin lyhyen varotusajan ilmaiskeikalla Bar Molotowissa. Reilun puolen tunnin setti oli todella lyhyt, ja siitä sai korkeintaan esimakua tulevasta. Sen verran intensiivistä tunnelmointia kuitenkin koettiin, että harkitsen erittäin vahvasti pidennettyä uusintaotosta Siltasessa 7. marraskuuta. Liput kustantavat vain femman!

Edellisen PopLife-postauksen jälkeen on myös pakko mainita Tavastian perjantaidiskolle antamistani uusista mahdollisuuksista, vaikkei keikoista olekaan kysymys. Muutaman kerran avajaisten jälkeen musiikki on ollut paljon lähempänä omia mieltymyksiäni, mutta perjantaitanssijoita olisi voinut olla jokainen kerta vähän enemmänkin paikalla. Antakaa siis (uusi) mahdollisuus, sanoisin että se kannattaa!

Kurt Vile & M. Ward

2011-09-13T10:09:00.001+03:00

Viimeisen parin viikon aikana Tavastialla on vieraillut muutama todella kiinnostava jenkkisankari. Pari viikkoa takaperin maanantaina lavalle nousi philadelphialaissyntyinen Kurt Vile The Violators -taustabändinsä kanssa ja sunnuntaina samaisen rokkitemppelin valloitti vuorostaan vastakkaiselta rannikolta Portlandista matkustanut M. Ward. Vaikka musiikkityylit artisteilla eroavatkin, jotain yhtäläisyyksiäkin esiintyjistä löytyy. Kohderyhmää voi ainakin jollain mittapuulla pitää samana, sillä molemmat esiintyivät esimerkiksi keväällä Primavera Soundissa Barcelonassa. (Vileä ja kumppaneita en ehtinyt siellä katsella, mutta M. Wardia poikkesin katsomassa päälavalla.)

Molemmista esiintyjistä jäi leppoisten huumorimiesten vaikutelma, vaikka Ward rupattelikin yleisölle huomattavasti enemmän, jopa niin paljon että keikka tuntui välillä tarinankerronnalta. Harmaantuva herra vaikutti persoonalta, jota kuuntelisi mielenkiinnolla esim. lähipubissa tai julkisissa kulkuvälineissä, tai no, ihan missä vaan, mutta tuntuu että näissä paikoissa yleensä kuulee tuntemattomien tarinoita, jotka joko ovat tai eivät ole kiinnostavia. Mielikuvaa vahvisti entisestään tarinanomaiset sanoitukset kappaleissa. Harvoin muuten saa keikalla niin hyvin selvää lyriikoista kuin sunnuntaina!

M. Ward Tavastialla 11.9.2011 (Sori muuten nää iPhone-kuvat, joiden laatu on kerrassaan huikea.)

Vilen ja Violatorsin show'n vahvuus oli runsaissa kitaroissa ja niiden vahvassa tunnelmoinnissa, kun Wardin esitys oli studiolevyjäkin riisutumpi. Molempia keikkoja silti yhdisti harvinaisen intiimi tunnelma - niin intiimi että vierustoverille piti kuiskia ellei halunnut artistin kommentoivan juttujaan. Vilen keikalla koin sen hieman ahdistavaksi, mutta Ward jaaritteli yleisölle kuin ystävilleen, ja tunnelma oli suorastaan lämmin.

Wardin soolotuotantoon en ollut juurikaan perehtynyt etukäteen, ja rakkaimmat fiilistelyt ovat kohdistuneet lähinnä Monsters of Folk -superryhmän kappaleisiin (...vaikka lempparibiisit ovat olleetkin lähinnä Bright Eyesin Conor Oberstin käsialaa). Livenä Wardin omat kappaleet eivät kuitenkaan tuntuneet niin tasapaksuilta kuin kotona, ja keikka vastasi aivan täydellisesti omia sunnuntai-illan fiiliksiä. Vilen keikalla vaihtelua oli hyppysellisen enemmän voimakkaiden kitaraseinien sekä mies ja kitara -balladien välillä. Kitarabiiseissä huomasin fiilisteleväni sointukuvioita samaan tapaan kuin balladeissa sanoja. Lopulta päähän jäi kuitenkin soimaan Peeping Tomboy.

Kurt Vile & The Violators Tavastialla 29.8.2011

Koska en Wardin omaa tuotantoa tunne niin hyvin, toissapäiväisestä keikasta päällimäiseksi jäi mieleen encoressa soitettu cover-versio David Bowien Let's Dancesta, jota olisi ollut vaikea tunnistaa lainakappaleeksi ellei olisi tietänyt alkuperäiskappaleen sanoituksia, niin hyvin se Wardin suuhun ja kitaraan istui.

Molemmat keikat olivat ehdottomasti lippuhintansa arvoisia (vaikka M. Wardiin voitinkin liput), ja sopivat syxyfiilixiin kuin ruska ja lätäköt ja märkään mustaan asfalttiin imeytyvät katuvalot. Keikkalippuja on muuten ostettuna tälle syksylle sellaset kymmenen kappaletta, että ei nää raportit tähän lopu!

PopLifen avajaishulabaloot

2011-09-12T18:42:00.002+03:00

Viime perjantaina pyörähdin Tavastialla, koska siellä starttasi uusi perjantaiklubi PopLife 22 vuotta täyttäneelle altsumusasta pitävälle tanssikansalle. Tiedote kertoi viikottaisen klubin toimivan Lauantaidiskon tapaan, mutta omaa kokemustani en voi siihen verrata, koska Lauantaidiskossa en ole koskaan poikennut. Ovet PopLifeen aukeavat joka perjantai (keikan jälkeen) klo 23:30 ja bailata saa neljään asti. Liput alkaen 6 € ja dj-vieraat vaihtelevat.

Kuulopuheiden perusteella lauantaisin Tavastialla joraa paljon justjajust 18-vuotiaita. Perjantaina tunnelma oli omasta mielestäni päinvastainen ja tunsin itseni nuoreksi. Vessassa joku tosin huusi kovaan ääneen klubin olevan "vitun teinihelvetti", joten mielipiteitä tuntuu olleen monia...

Jengiä tanssilattialla oli koko ajan jonkin verran. Se ei ollut tukossa muttei tyhjäkään. Ulkona jonoa riitti pitkään, mutta lähtiessäni aamuyöllä kahdelta kukaan ei ollut enää hinkumassa sisään. Missään vaiheessa sisällä en huomannut varsinaisesti väen lisääntyvän, joten vieraiden vaihtuvuus lienee ollut suurta. En tosin tiedä, mitä tapahtui kahden jälkeen.

Fiilikset klubista jäivät hieman ristiriitaiseksi. En pettynyt, mutten liiemmin innostunutkaan. Joidenkin tiskijukkien kohdalla variaatio kappaleissa jäi ehkä vähän turhan pieneksi. Vaikka tarkoituksena olikin soittaa indierokkia ynnä muuta altsumusaa useammalta vuosikymmeneltä, olisin toivonut kuulevani enemmän vuoden 2011 musiikkia. Ehkä varmat valinnat voi pistää alkujännityksen piikkiin?

Joka tapauksessa PopLife on erittäin tervetullut perjantai-illan lisä klubitarjontaan. Aion antaa perjantaidiskolle uuden mahdollisuuden, ehkä jo tällä viikolla, kun musiikista ovat vastuussa dj:t Erkko, Johannes Kostaja ja Mini.

Facebook: http://www.facebook.com/PopLifeHelsinki
www: http://www.poplife.fi/

Mm. seuraavat kappaleet kuultiin:

Sheila & B. Devotion - Spacer

Sheila & B Devotion - Spacer by guy-paul

The Smiths - Bigmouth Strikes Again

Lykke Li - I Follow Rivers (The Magician Remix)

Lykke Li - I Follow Rivers (The Magician Remix) by AceVideos

Plastic Bertrand - Ca Plane Pour Moi

LCD Soundsystem - North American Scum

Justicen toinen tuleminen

2011-09-09T21:55:00.000+03:00

Moni varmasti allekirjoittaa väitteen, että jatkoa Justicen loistavalle debyytille on odotettu kiihkeästi ja hartaasti. Aiemmin kesällä ensimmäinen single Civilization viimein julkaistiin ja hienoisen pettymyksen jälkeen se kasvoikin loistavaksi klubitanssihitiksi - niin kuin kaikki aiemmatkin Justicen sinkkulohkaisut. Muutama päivä sitten saatiin viimein lisää maistiaisia tulevasta Audio, Video, Discon pamahdettua musablogien puhutuimmaksi aiheeksi.

Justice - Audio, Video, Disco from Justice on Vimeo.

Harmikseni jouduin pettymään jo toistamiseen. So Me:n ohjaama musiikkivideo huokui mahtavuutta, ja oli mukavaa pitkästä aikaa nähdä jätkät itse omalla videollaan. Biisi kuitenkin oli järkyttävä letdown, vaikka samaan aikaan diggasinkin heleästä Justice-saundista. Ennen kuuntelua tein virheen ja luin ensin kommentteja. Yksi niistä kertoi kappaleen kuulostavan Ranskan aamu-tv:n telkkari-aerobicin taustamusiikilta, ja kuunneltuani kappaleen tuntui ettei asiaa voisi paremmin tiivistää, vaikken olekaan Ranskan aamu-tv:tä katsellut.

Audio, Video, Disco on sen jälkeen kyllä kasvanut jo ihan kivaksi kappaleeksi, mutta on vaikeaa kuvitella sen täyttävän tanssilattioita ainakaan omillaan - remixejä en ole vielä kuullut. Kappaleen ooodioooviidiodiskooo-kurlaukset jäävät kyllä soimaan päähän, mutta niin tekee myös Lauri Tähkän uusi single, josta muuten toivottiin postausta tänne blogiin :--D

Lokakuun loppupuolella ilmestyvä toinen Justice-albumi (joka on myös nimeltään Audio, Video, Disco) kuuluu edelleen odotetuimpien albumien listan kärkeen, mutta olen joutunut toteamaan ennakko-odotukseni kohtuuttoman suuriksi tai vähintään vääränlaisiksi, vaikka tiedossa olikin ettei kakkosesta tule yhtä synkkä ja hyökkäävä kuin †-debyytistä. Sinkkuihin tekisi mieleni kommentioda, että toivottavasti nämä eivät ole levyn parhaimmistoa, mutta hommat yleensä kai musabisneksessä ei mene niin että julkaistaisiin paskimmat biisit ennen levyä...

Lupaan kuitenkin antaa mahdollisuuden tanssilattiallakin, jos kappale kuullaan tänään PopLifen avajaisissa!

Who Knew

2011-09-09T08:24:00.000+03:00

Joku viisas ihminen (tai vain toinen selittelevä bloggaaja) kirjoitti joskus, että jos blogi ei päivity, bloggaaja on löytänyt elämän. Osa totuutta tässä ainakin on, koska minulla ei vain yksinkertaisesti ole ollut aikaa istua kirjoittamaan kaiken matkustelun, uuden koulun, muuttoruljanssin, sairastelun ja muiden aikaa vievien asioiden ohessa. Mutta nyt kun koulu on alkanut, eikä tunneilla ole oikein mitään tekemistä, epäilen vahvasti taas aktivoituvani. Ainakin yliopistossa opiskellessani olin erittäin tunnollinen bloggaaja tentteihin lukemisen sijaan :--D

Kaiken hektisyyden keskellä en ole ehtinyt lukea muita blogeja tai liiemmin etsimään uusia musiikkituttavuuksia, mutta onneksi festareilta on jäänyt jotain takataskuun. Ennen Roskildea kirjoitin Hammonds, Harrington & Destroysta ja festareiden jälkeen The Eclectic Monikerista, jotka molemmat esiintyivät festivaalin warmup-päivinä. Lämmittelijäesittelyt kohdatkoon nyt kolmannen osansa, kun esittelen teille islantilaisen version Wolf Paradesta.

Reykjaviklainen Who Knew oli vahinkotuttavuus. Se esiintyi kahden kiinnostavan bändin välissä, ja sen sijaan että olisin lähtenyt leirintään juomaan Tuborgia, jäinkin istuskelemaan aurinkoon esiintymislavan läheisyyteen. Sitten lavalle nousi joukko islantilaisia hassuttelijoita, joiden soittimistaan päästelemät äänet kuulostivat niin mukaansatempaavalta, että ne houkuttelivat telttaan lavan edustalle joraamaan.

Kuuden hullun islantilaisen lavashow oli vilpittömän mahtava. Pelkkään tanssimiseen ja musisointiin ei tyydytty, vaan bändi järkkäsi mm. moshaus-kilpailun, jonka voittajalle lahjoitettiin bändipaita. Silti kaikista sympaattisinta oli suoraan sydämestä pursunnut kiitollisuus siitä, että Who Knew oli buukattu esiintymään Roskildeen. Se oli ilmeisesti ollut koko bändin suuri unelma, ja jopa katsojana nousi myötäonnenkyyneleet silmiin, kun seurasi lavalta pulpunnutta onnellisuutta.

Unelmafestarin jälkeen ei islantilaisten kuitenkaan kannata haaveilla musiikki-Nobelista, koska yhtye ei tarjoile mitään uutta, vaan sen sijaan hyväntuulista lisäkuuntelemista kaikille, jotka diggaavat leikkisästä indie rockista, joka nojaa innokkaisiin rytmeihin ja tarttuviin melodioihin, mutta ei lankea perinteisiin pop-kaavoihin.

Who Knew - Sharpen The Knife from Sigurjon Bjarni Sigurjonsson on Vimeo.

Facebook: https://www.facebook.com/wellwhoknew
MySpace: http://www.myspace.com/wellwhoknew
Twitter: http://twitter.com/wellwhoknew
www: http://www.who-knew.it/

The Eclectic Moniker

2011-07-26T07:49:00.000+03:00

Nappaako eteeriset biitsisaundit, Karibia, afromusa, pirteät melodiat ja indie pop? Kaikille, jotka vastasivat kyllä, on mun suositeltava tanskalaista The Eclectic Monikeria.

Montako hikistä tanskalaismuusikkoa mahtuu yhteen koppiin? - Kahdeksan.
Montako niistä mahtuu neliönmalliseen kuvaan? - Kuusi, tai jos tarkasti katsoo niin seitsemän.

Tämänkin loistavan yhtyeen löysin Roskilden Festivalin kautta, kun bändi kiinnitettiin tänä kesänä lämmittelypäivien esiintyjäksi. Siinä vaiheessa ei ollut vielä hajuakaan siitä, kuinka monta kertaa biisit siellä kuulisin :--D

The Eclectic Moniker soitti festivaaleilla jo sunnuntaina, siis viikkoa ennen Roskiden päättymispäivää. Keikka oli mahtava, ja paikalle oli tullut paljon iloista tanssivaa yleisöä. Seuraavana päivänä, eli siis maanantaina, joka yleensä tulee sunnuntain jälkeen, bändi äänitti livesessiota ja esiintyi katsojille lämmittelypäivien festivaalialueen kulmassa lasisessa kontissa koko päivän. Se löytyi vahingossa kahviostosten lomassa. ”Onko tuo…???? On se!!!!”

Välissä saattoi käydä katsomassa muiden bändien keikkoja Pavilion junior lavalla, ja palata aina sen jälkeen X Sessions –studioloungeen, missä aina samat kahdeksan hikistä miestä soittivat pienessä akvaariossaan. Vielä ties kuinka monennen Easter Island -vedon jälkeen yleisö jaksoi yhtyä HEI-huutoihin kohdissa, joissa biisin rytmisyys sitä suorastaan vaatii. En tiedä, mitä näistä keikoista voisi eniten hehkuttaa, koska kaikki kokemukset olivat hienoja, mutta intiimi tunnelma ja lasin läpi vaihdetut elehdinnät muusikoiden kanssa olivat ainutlaatuinen kokemus.

The Eclectic Moniker on niin hyvä yhtye, ettei yksi like-painikkeen painallus Facebookissa ole tarpeeksi. Olen yrittänyt löytää ostettavaa musiikkia yhtyeeltä, mutta ep:n tekemiseen liittyvistä syistä sellaista ei ole tällä hetkellä saatavilla. Sen sijaan bändin kaksi edellistä ep:tä ovat kuunneltavissa ilmaiseksi Bandcampissa, ja ne todella ansaitsevat tulla kuulluksi.

Bandcamp: http://theeclecticmoniker.bandcamp.com/

Facebook: http://www.facebook.com/pages/The-Eclectic-Moniker/292998806459

Oh, Oh Land

2011-07-25T09:24:00.001+03:00

Viimeksi kirjoittelin mm. Oh Landin missaamisesta tämän kesän Roskilde Festivalilla, ja sitten vastaani tulee tällainen vatsanpohjaa kutitteleva ihana video, joka moninkertaistaa harmituksen entisestään.

Kokonainen versio on hieman alle viiden minuutin mittainen elämänmakuinen minidokkari kolmen artistin musiikkiurasta ja niiden taustoista. Kuvaus ja tarinankerronta on toteutettu niin tyylikkäästi, että väristykset kulkivat selkää pitkin, vaikken tiedäkään, keitä nuo kaksi muuta artistia videolla Oh Landin lisäksi ovat*.

Olen sen verran katkera suomalainen, että pätkä aiheutti minussa vähän ”voi kun olisikin noin helppoa” ja ”miks mun elämä ei oo tollasta” –viboja, mutta Oh Land ja kumppanit vaikuttavat arvostavan elämäntilannettaan niin paljon, että lopulliset fiilikset ovat pelkkää myötäonnellisuutta. Noh, katsokaapa itse :”----) Alla on puolen minuutin lyhyempi versio.

* Wikipedian mukaan toinen (Mads Langer) on tullut tunnetuksi coveroituaan mahtavaa Oliven ysärihittiä You’re Not Alone ja toinen (Loick Essien) on debyyttialbuminsa tänä vuonna julkaiseva 21-vuotias R&B-laulaja.

Ps. Jos jostain löydätte sen pidemmän version niin instrumenttikaupassa musisoiva Oh Land on vaan niin ihana ja symppis, että melkein itkettää!

Edit: Viiden minsan versioon tulee linkki ton lyhyemmän päätyttyä. Se on se keskimmäinen vaihtoehto! Otsikolla "Mads Langer, Oh Land and Loick Essien - Defined by Music"

Mitä jäikään näkemättä?

2011-07-18T11:56:00.001+03:00

Hitto, viime postauksesta on niin pitkä aika, etten luultavasti osaa enää edes kirjoittaa, mutta yritän kuitenkin.

Kesä on jo niin pitkällä, että 2/3 festivaaleista on jo takana. (Joo, tänä kesänä käyn oikeasti ainoastaan kolmella festarilla sen normaalin seitsemän sijasta…) Mitä muuta jäi käteen kuin elämäni paras viikko, maailman paras keikka ja puolisataa uutta kaveria? No, kuten yleensä, aivan helvetin pitkä lista missatuista bändeistä, joita piti jaksaa mennä katsomaan.

Koska on mukavampaa aloittaa huonoilla uutisilla, listaan teille bändit, jotka olisi pitänyt mennä katsomaan, vaikka olikin hyvä olla silloin jossain muualla.

Kuka tai ketkä? Cloud Nothings

Esiintyi Primavera Soundissa ja vieläpä kahdesti! Missasin siis tuplana!

En nähnyt, koska ekan keikan aikaan sangria oli niin hyvää kämpillä ja seuraavan päivän keikka oli liian aikaisin. Siis ennen kahta päivällä…. Ja santtu tosiaan maistui edellisenä iltana.

Eniten vituttaa se, että tällaisista sangriapitoisista syistä missasin mun TOP 3 –eniten odottamani bändin. En ole pystynyt harmitukseltani katsomaan Primixen jälkeen näiden mahtavia musavideoita, joten nyt väännetään sahalaitaista veistä haavassa vähintäänkin tuplakierrosten verran.

Kuka tai ketkä? Yuck

Esiintyi Primavera Soundissa lauantaina

En nähnyt, koska join sitä sangriaa. Olisin luultavasti missannut streittarinakin, koska Cloud Nothings soitti samaan aikaan. Aika tylyt aikataulut!

Eniten vituttaa se, etten kuullut Suicide Policemania livenä, joka on yksi tän vuoden parhaista kesähiteistä.

Onneksi on YouTube.

Kuka tai ketkä? Cults

Esiintyi Primavera Soundissa torstaina

En nähnyt, koska nää soitti niin aikaisin ekana päivänä! Ei olisi ollut mitään tsäänssiä nähdä, vaikka olisikin lähtenyt ajoissa jonottamaan metroon ja rannekekojuille jne.

Eniten vituttaa se että debyytti (Spotify) onkin niin parasta kamaa ja tuolla olisi ollut erinomaiset mahdollisuudet päästä näkemään ne ennen kuin megasuosio on räjähtänyt lippuhintoihin. Höh!

Kuka tai ketkä? Pulp

Esiintyi ensimmäistä kertaa vuosikausiin Primaverassa

En nähnyt, koska no, itse asiassa näin. En kuitenkaan kokonaan, koska Pulp veivasi tuntitolkulla, ja hiihtelin kesken keikan kohti Pitchfork-lavaa katsomaan joko Kode9:n Burial-settiä tai Jamie XX:ää. Tai sit molempia.

Eniten vituttaa se, etten nähnyt SITÄ kosintaa, koska olin just ostamassa San Miguelia. Kuulin kyllä _jotain_, mutta SILTI.

Itkuvaara:

Kuka tai ketkä? Oh Land

Esiintyi Roskildessa torstaina

En nähnyt, koska aikataulut eivät olleet puolellani. Piti tehdä valintoja Foalsin loppukeikan, PJ Harveyn keikan etuaitioihin jonottamisen, Oh Landin, Alcoholic Faith Missionin ja Iron Maidenin välillä. Valitsin kaksi ensimmäistä.

Eniten vituttaa se, että tämä oli ensimmäinen mahdollisuus mulle nähdä kyseinen naikkonen lavalla, vaikka olen diggaillut jo vuosikaudet. Ennen ku ees eka demo oli tullu! Varhainen MySpace-rakkaus! Ni!

Vähän kuitenkin lohduttaa se, että aika varmasti kävelen tuolla taustalla videolla :--D Harmi, ettei tää esitys kuulunut maantasolle asti :--(

Kuka tai ketkä? Kylesa

Esiintyi Roskildessa perjantaina

En nähnyt, koska olin itkemässä onnenkyyneleitä Bright Eyesin keikan jäljiltä. Joka muuten soitti neljä tuntia aiemmin.

Eniten vituttaa se, että toivoin tätä saakelisti Roskildeen, iloitsin saakelisti kun varmistettiin ja onnistuin jättään katsomatta. Enkä pääse edes sinne tulevalle Suomen keikalle! Eihhh!

Spotify: Kylesa – Spiral Shadow

Kuka tai ketkä? James Blake

Esiintyi molemmilla festareilla, ja näinkin Blaken Primiksessä. Vituttaakin toi missattu Roskilden keikka.

En nähnyt, koska Roskildessa alkoi se ”paniikki, kauhu ja kaaos” niin kuin iltapäivälehdet uutisoivat. Eli siis ihan vaan sikamainen ukkosmyrsky. Vettä tuli niin paljon, että juostiin lähimmälle katetulle lavalle, jossa päästiin kuunteleen Underoathin kitaroiden virittelyä. Samaan aikaan sadan metrin päässä olisi ollut vuosisadan myrskykeikka käynnissä. Olisi kannattanut siinä sateessa kaivaa aikataulut esiin.

Eniten vituttaa se, että Roskilden sanomalehti arvioi keikan kuuden tähden arvoiseksi, eikä sellaista muuten tapahdu joka päivä.

Kuka tai ketkä? Pulled Apart by Horses

Esiintyi Roskildessa sunnuntaina

En nähnyt, koska oli viimeinen festaripäivä ja halusin viettää kaiken mahdollisen ajan maailman parhaiden leirikavereiden kanssa. Sen tietty olisi voinut toteuttaa jossain keikallakin, tai itse asiassa toteutettiinkin, mutta liian myöhään ja toisella keikalla.

Eniten vituttaa, koska tää varmaan lukeutuu bändeihin, joita en tuu enää koskaan näkemään. Ellei nyt joku suomalainen keikkajärjestäjä tästä tekstistä vaikkapa innostu ;------)

Kuka tai ketkä? tUnE-yArDs

Esiintyi Primiksessä lauantaina

En nähnyt, koska olin valmistautumassa katsomaan tai katsomassa Mestarien liigan finaalia, jonka oikea joukkue voitti!!!!

Eniten vituttaa bändin nimen kirjoitusasu. Ehkä jopa vähän naurattaa se, että itkeskelin etukäteen tämän ja Phosphorescentin päällekkäisyyttä enkä lopulta nähnyt kumpaakaan, koska olin valmistautumassa kultajuhliin. No, ehkä vähän harmittaa tän biisin missaaminen:

Kuka tai ketkä? Gold Panda

Esiintyi sekä Roskildessa että Primavera Soundissa

En nähnyt, koska Primaverassa samaan aikaan esiintyivät Flaming Lips (joka oli huonompi kuin aiemmin) ja Salem (joka oli aikas jees). Roskildessa sentään yritin, mutta en mahtunut saliin!

Eniten vituttaa etten mennyt Roskildessa ajoissa jonottamaan. Kaveri hehkutti Primiksen keikan parhaaksi, ja Roskildessa kultapanda olisi vieläpä esiintynyt todella intiimissä salissa, jossa oli loistava akustiikka, eikä mitään kovin kiinnostavaa soittanut edes samaan aikaan. HÖH!

Btw, kultapandat on ehkä mun lempieläimiä.

Bonarina loppuun vielä yksi klubikeikka, jonka missaaminen vituttais niin helvetisti ellei tän vuoden Roskilde Festival olisi ollut elämäni paras Roskilde Festival.

Kuka tai ketkä? The Mars Volta

Esiintyi Suomessa sillä aikaa kun olin Tanskassa

En nähnyt, koska olin aivan väärässä maassa!

Eniten vituttaa bändin keikkapäivä, koska olen nillittänyt niin kauan kuin muistan siitä, että Suomessa ei ole (ollut ennen Circusta) sopivankokoista keikkapaikkaa, jonne The Mars Volta voisi tulla soittamaan klubikeikan. En ole ihan varma, haluanko kuulla millainen keikka oli, mutta jos joku haluaa kiusata niin heittäkäähän jotain keikka-arviota.

Kaikesta edellisestä huolimatta onnistuin venyyn festareiden aikana myös aivan käsittämättömiin ihmesuorituksiin. Onko kukaan koskaan mennyt festareilla päivän esitysten päätyttyä heti nukkumaan telttaan ja herännyt seuraavana aamuna virkeänä seitsemältä suihkuun? Ilman herätyskelloa? Niin, ja näin myös neljä megabändiä (Portishead, Swans, Weekend ja Magnetic Man), jotka soitti kaikki päällekkäin! Ilonaiheista lisää myöhemmin jahka skarppaan seuraavan kerran.

Hammonds, Harrington & Destroy

2011-04-29T10:17:00.000+03:00

Roskilde Festival on ehkä tämän blogin hehkutetuin festari vuodesta toiseen, vaikka muuallakin käyn, ihan tosi. Tänä vuonna mulla on edessä kuudes kerta näillä tanskalaisilla festareilla, mutta ensimmäinen kerta, kun voin nähdä kaikki warm up –bändit. Menen siis kerrankin ajoissa.

Varsinainen Roskilde Festival järjestetään torstaista sunnuntaihin (30.6.-3.7.), mutta bileet alkavat jo edellisenä lauantaina 25. kesäkuuta, kun leirintäalueen portit aukeavat. Pohjoismaiset suurelle yleisölle tuntemattomat bändit soittavat sunnuntaista keskiviikkoon, ja kerrankin voin huoletta ennakkohehkuttaa näitä lämppäreitä ilman vaaraa siitä, että joutuisin pettymään ja missaamaan jonkun niistä! Jes!

Arvaatte siis varmaan, mistä bongasin tämän tanskalaisen neverheard-bändin, joka on ehkä paras uus löytöni tältä vuodelta! Hammonds, Harrington & Destroy soittaa juurikin sellasta musiikkia, josta on helppo innostua täysillä ja tykätä pitkään. Tarttuvat biisit ovat kaikki kivassa punkahtavassa altsurock-linjassa keskenään, mutta vivahteet vaihtelevat kappaleesta riippuen jossain Flogging Molly –henkisen ryyppyhoilaamisen ja trendikkään surffituulahduksen välillä.

Eka ep on vasta tekeillä eli yhtään julkaisua yhtyeeltä ei ole vielä ilmestynyt. Perustan siis ihastukseni neljään bittiavaruudesta löytyvään biisiin, jotka voi kuunnella esim. tästä alta.

Facebook: http://www.facebook.com/hhdestroy

MySpace: http://www.myspace.com/hhdestroyforever

Ps. Päivitetyn Roskilde-infopaketin voi tsekata täältä.

Siinai & Shine 2009

2011-04-20T11:42:00.001+03:00

Onhan tässä digitaalisen välikuoleman aikana muitakin keikkoja katseltu. Eilen arvioitua White Liesia edeltävänä päivänä eli viime perjantaina kävin Club YK:n uudella Pop Up –klubilla katsomassa viimein Siinain livenä. (Viimein ja viimein... Tais olla bändin kolmas keikka…?) Perjantaisesta keikasta valitettavasti kuuli bändin nuoreuden ja tuoreuden siinä, etteivät jäsenet vielä soittaneet täydellisesti yhteen. Kokonaisuus oli siitäkin huolimatta sen verran hyvin hanskassa, että se oli lähinnä pikkujuttu, joka varmasti hioutuu kuntoon keikkoja soittaessa. Siinai vaikuttaa muutenkin erittäin potentiaaliselta ja kiinnostavalta bändiltä, jonka luulen innostuttavan muitakin kuin niitä, jotka fanittavat jo valmiiksi tyyppien muita bändejä. Siinaissa siis soittaa Joensuu 1685:sta, Zebra and Snakesta ja Äänijännitteestä tuttuja muusikoita, minkä meinasin aluksi jättää mainitsematta, mutta pakkohan noi nimet oli tiputella, koska niiden takia jengi ehkä kiinnostuu kuuntelemaan biisejä alta.

Latest tracks by SIINAI

Oon viimein löytänyt naisellisen puoleni ja käyttänyt vain pieniä käsilaukkuja,
joten ei ollut taaskaan kamera mukana ja tää Shine 2009 -foto on siis viime vuoden Jyrockista.

Viikkoa aiemmin samaisessa paikassa ensimmäisellä Pop Up –klubilla esiintyi Shine 2009, joka ei valitettavasti vieläkään ollut livenä muuta kuin tylsä. Bändin lavaolemus ja musiikkityyli eivät sovellu ehkä parhaiten perinteiseen livemusiikin kokemukseen, jonka kaavaa noudattaen yleisö seisoo tanssilattialla silmät tapitten kohti korotettua lavaa, jolla bändi soittaa musiikkia. Toiseen tarkoitukseen Shine 2009 vaikuttaa kuitenkin täydelliseltä. Kuunneltuani tulevan debyyttilevyn kappaleet ensin livenä ja sitten Soundcloudista (via Stop, shake, honey, go), sain kesäsuunnitelmiini ensimmäisen kohdan, jonka todella haluan toteuttaa. Ensiksi menen kauppaan kolmas toukokuuta tai sen jälkeen ja ostan Shine 2009:n Realism-debyytin. Sitten lähden mökille, nappaan mankan mukaan laiturin nokkaan, laitan levyn soimaan ja rentoudun. Jos on vesi on tarpeeksi lämmintä ehkä jopa pulahdan järveen. Täydellistä kesätaustamusa-ainesta!

Tällä viikolla Pop up -klubin kolmas osa tarjoilee lavalla Villa Nahin, mutta itse ehkä teen jotain muuta, koska meni ihan oikeasti viimeistä senttiä myöten rahat levykauppapäivänä.

White Lies @ The Circus

2011-04-19T09:25:00.001+03:00

Nyt kun suurin vaalihämmästys alkaa hiipua, voisin jakaa pari sanaa lauantaisesta White Liesin keikasta ja vähän muustakin.

Kun liput White Liesin ensimmäiselle Suomen klubikeikalle tulivat myyntiin, olin innoissani ja säntäsin lippuluukulle heti. Olin kerran aiemmin yrittänyt trion sisäkeikalle Milanossa, mutta se peruttiin vain tovia ennen ilmeisesti sikainfluenssan vuoksi. Sitten tuli bändin toinen albumi Ritual, joka ei vaan auennut lukuista yrityksistä huolimatta. Olin niin pettynyt, että odotukset Circuksen keikasta olivat mitättömät ja harkitsin jopa lipun myymistä. Keikan jälkeen olen kuitenkin tyytyväinen, etten niin tehnyt.

Tällä kertaa en ottanut valokuvia, joten täs teille
kuva White Liesista Roskilde Festivalilla kesällä 2009.

On Ritual sitten totaalinen floppi tai ei, White Lies oli kovimmillaan Circuksen lavalla, kun vertailukohteina on pari hyvää festarikeikkaa. Kyllä, siis kovimmillaan juuri sen keikkapaikan lavalla, josta olen kuullut pelkästään huonoa. Soundit olivat kunnossa ja tilaa oli sopivasti, vaikka keikka olikin loppuunmyyty. Valopuolikin oli tuki tyylikästä esitystä, joskin spotit kohdistuivat lähinnä vokalisti Harry McVeighiin. Yleisökin oli fiiliksissä. Tunnelma oli jopa oudon hyvä suomalaiseksi klubikeikaksi. Hysteerisiä kiljahduksia voi perustella naisvoittoisella yleisöllä, mutta bongasin väkijoukosta kyllä kyynelehtivän lätkäjätkänkin!

Keikka herkisti minutkin. Lopussa soitetut Death ja Unfinished Business saivat odotetusti yleisön yhtymään massiiviseenkin kuorolauluun, ja samalla kylmät väreet menivät selkää pitkin ja kyyneleet nousivat silmiin. Yllättävintä setissä oli kuitenkin se, että suurin osa Ritualin biiseistä kuulosti erinomaisilta, välillä jopa paremmilta kuin debyytin hitit. Vaikuttaisi siltä että Ritual on sävelletty lavaystävälliseksi paketiksi, jossa kovat bassot ja uljaat synat näyttelevät isoa roolia. Tästä toki vihjaa myös se, että aiemmin festareilla kvartettina esiintynyt trio olikin hakenut Circukseen lisävahvistusta uudesta keikkajäsenestä ja paisunut peräti kvintetetiksi.

Settilista oli rakennettu hyvinkin kaavamaisesti, jossa joka toinen biisi oli debyytiltä ja joka toinen uudemmalta, mutta tällä kertaa se toimi. Vaikka viimeisenä soitettu Bigger Than Us villitsikin yleisön, otettiin vanhemmat kappaleet silminnähden paremmin vastaan. Iloisin yllätys setissä olikin ehkä debyytin päätösraita The Price of Love, joka lukeutuu omiin suosikkeihini. Silti keikan jälkeen päässä soivat uudet biisit ja kotimatkalla teki mieli kuunnella Strangersia ja Bad Lovea. Keikasta jäi hyvä jälkimaku sekä yleisön että bändin puolesta, ja sain viimeinkin varmistuksen sille, ettei White Lies ehkä jäänytkään yhden levyn hypebändiksi.

Yeasayer: End Blood 7", Gil Scott-Heron & Jamie XX: We're New Here Box Set, Clinic: Ladies Night 10", Warpaint: Undertow/ Warpaint 7", Radiohead: Supercollider/ The Butcher 12", V/A: A Rekords Rekords Record 10", 22-pistepirkko: Birdy/ Birdy Dub 7", ZZ Top/ Mastodon: Just Got Paid 7", Arctic Monkeys: Don't Sit Down 'Cause I Moved Your Chair/ Brick By Brick 7" ja Franz Fedinand Covers E.P. KAIKKI JÄRJETTÖMÄN KOVIA!

Toinen ilon asia lauantaina oli Record Store Day. Vaikka levykauppapäivä onkin järjestetty jo muutamina edeltävinä vuosina, lauantai oli ensimmäinen kerta kun todella innostuin tästä spesiaalipäivästä muiden spesiaalipäivien joukossa. Lauantaina julkaistujen erikoispainoslevyjen lista oli niin pitkä, että alkoi aivan ahdistaa. Loppukuu pitääkin elää kitsaasti, koska toppuuttevaan sävyyn kirjoitetusta ostoslistastani ei ollut paljoakaan hyötyä, kun astuin Stupidon ovista sisään lauantaiaamuna. Kannattaa vielä kysellä levykaupoista RSD-levyjen saatavuutta, koska kaikki omat ostokseni osoittautuivat voittamattomiksi.

Kysymyksiä ja kuulumisia

2011-02-03T14:14:00.002+02:00

Hihhei ja hyvää helmikuuta! Kuten viimeksi mainitsinkin, DocPoint-näytökset veivät viime viikolla. Kävin katsomassa sen "Banksy-dokkarin", Exit Trough the Gift Shopin, ja se oli hulvaton ja paremmin käsikirjoitettu kuin monet arvostetut fiktiiviset leffat, vaikka siis dokkari olikin. Pakko hankkia se videokirjastoon!

Toinen tsekkaus oli We don't care about music anyway, joka kertoi japanilaisesta avant-garde-musaskenestä. Vaikka moni yleisöstä luovutti ja poistui salista kesken näytöksen, meikäläiseen pätkä kolahti. Arvostin, että dokumentti kunnioitti taiteilijoita, kun helpompi ratkaisu olisi ollut mässäillä vielä enemmän poikkeavuuksilla. Vaikka dokkari ei saanutkaan ymmärtämään niitä outolintuja, niin ajatukset risteilivät päässä aktiivisemmin kuin vuosiin. Se jätti paljon kysymyksiä, mutta myös vastasi useisiin, ja katsoisin mielelläni tämänkin pätkän uudestaan. Musiikiksi en silti kutsuisi dokumentoitujen artistien tuotoksia. Performanssitaidekin olisi lähempänä.

Muuhun viikonloppuohjelmaan kuului radiossa piipahtaminen, kun YleX viikonlopussa haluttiin tentata tipattomia ja lihattomia tammikuun viettäjiä. Olikin vinkeetä istua ne kuulokkeet päässä ja höpötellä joutavia. Tykkäsin kokemuksesta tosi paljon ja toivottavasti pääsen joskus uudestaan! Myöhemmin Playgroundissa esiintynyt Foreign Beggarskin oli satatriljoonaa kertaa tykimpi kuin saatoin odottaa. Hiphop-keikaksi meno oli paikoitellen aika hikistä ja hardcorea, ja yleisö yllytettiin muutamaan wall of deathiinkin.

Uusi viikko on lähtenyt käyntiin festaripitoisesti. Vuoden eka mahtava suomalainen festari Jyrock paljasti lisää esiintyjiä, ja pitää taas vakavasti harkita lähtöä, koska listassa on parhaiden suomalaisten (Magenta Skycode, Uusi Fantasia, TV-Resistori, Minä ja Ville Ahonen jne.) lisäksi diskJokke! Roskilde Festival lisäsi ohjelmistoon raskasta musiikkia, mutta mitään megaisaa ei ollut vieläkään luvassa. Primavera Sound sen sijaan saa tänäkin vuonna kaiken muun näyttämään pelkältä vitsiltä. Hävettää, että kehtasinkin aiemmin epäillä ettei mua kiinnostavaa katottavaa riittäisi...

Primavera Sound ja Barcelona siis kutsuvat keväällä ensimmäistä kertaa, ja lähes kaikki matkaan liittyvä on hoidettu. Paljon vastaamattomia kysymyksiä tosin on vielä, ja jos joku siellä ruudun toisella puolella on Primaveran kokenut ja kykenee vastaamaan edes johonkin kysymykseeni niin arvostaisin todella paljon. Missä PayPal-lippuja voi vaihtaa rannekkeeseen ennen festivaalia? Monelta ennakkokonsertti alkaa keskiviikkoiltana? Monelta pitää/ voi mennä jonottamaan audiotoriolle jos on ihan pakko nähdä Sufjan Stevens? Miten auditorion kahden euron priority-liput toimivat ja mistä niitä voi ostaa? Millaisen kameran järjestäjät luokittelevat ammattimaiseksi, eli voinko viedä sisään semi-järkkärin? Onko käytännöissä jotain muuta tärkeää huomioitavaa verrattuna esim. suomalaisiin festareihin? Paljonko maksaa punaviini festarialueella? Ihan mitä tahansa muita vinkkejä Primaveraan tai Barcelonaan liittyen?

Meitsiltä on muuten luvassa viime vuoden tapaan päivitetty Roskilde-infopaketti, mut venailen tässä vielä itekin vähän lisätietoja tulevasta kesästä! Niitä esiintyjiäkään ei ole vielä varmistettu kuin 13 ja tän kaiketi pitäis olla vielä 40v-juhlavuosi!

Jotta muillekin kuin Primavera-konkareille olisi vastattavaa niin tietääkö joku, tapahtuuko Tampereella tulevana viikonloppuna jotain siistiä? Taidenäytteilyitä, klubeja, keikkoja, leffoja, tapahtumia? Ajattelin nääs mennä piipahtaan kotiseudulla.

Palataan niihin musatärppeihin sit myöhemmin, mut uus Bright Eyes on vaan liian hyvää odottamaan. Parin viikon päästä julkaistava The People's Key on ennakkokuunneltavissa kokonaisuudessaan täällä. Parasta tänä vuonna!

Sleigh Bells

2011-01-27T19:21:00.003+02:00

Torstaissa mennään ja olen ehtinyt viime päivinä maakuntamatkailemaan, täyttämään vuosia sekä nauttimaan fine diningista ja live-musiikista. Edessä häämöttäis vielä mm. Docpoint-näytöksiä ja lisää livemusahommia. Huh!

Tosiaan tälläkin viikolla raahauduin maanantaikeikalle, kun Sleigh Bells heitti ekan klubikeikkansa Suomessa Tavastialla. Muistikuvat viime kesän Flow Festivalin esiintymisestä olivat kaikessa hataruudessaan kiitettävät, joten maanantaita oltiin odoteltu. Muiden odotuksista on tietty vaikea sanoa, mutta omalla kohdallani ilta eteni täsmälleen käsikirjoituksen mukaan.

Bändi aloitti tyylikkäästi myöhässä, mutta koko setin kesto oli maksimissaan kolme varttia, joten kotia kohti pääsi lähtemään hyvissä ajoin. Narikkajonossa mutistiin lyhyestä keikasta, mutta muistuttaisin, että duon debyyttialbumi kestää 32 minuuttia. Kaikessa yksipuolisuudessaan ja raskaudessaan kerta-annoksen koko oli mielestäni juuri sopiva - punk-keikan mittainen.

Slayer-introlla alkanut keikka varmasti miellytti, jos Treats kuului viime vuoden lempparilevyihin, kuten minulla. Levyltä tutut kontrastit oli lavalla kärjistetty äärimmilleen, ja keikka rakentui Derek Millerin röyhkeän rouhean särökitaran ja Alexis Kraussin mumisevan laulun varaan. Lyriikoista ei saanut sen enempää selvää livenäkään, mutta Rill Rillin aikana yleisö antautui yhteisvoimin yhteislauluun. Muutenkin maanantai-illaksi meininki oli epäilyttävän hyvää - jos jätetään pois laskuista laimeat encore-taputukset.

Keikan jälleen päässäni soivat kaikki biisit samaan aikaan ja silmissäni välkkyivät ison roolin keikalla saaneet strobovalot. Fiilistelyä oli pakko jatkaa kotona, mikä yleensä kertoo onnistuneesta illasta. Lavalla rymynnyt Krauss ei varastanut koko show'ta, vaikka niin olisi voinut käydä. Vertailukohdekin vähän yllättäen löytyy. Vaikka Sleigh Bellsin musiikki kuulostaa tuoreelta, livekokemus osui hyvin lähelle Crystal Castlesin keikkoja. Siinä tosin ei ole mitään vikaa.

Lisää keikkakuvia voi tsekata täältä. Alla on myös uunituore video Rill Rilliin, josta sanon vaan sen että Krauss näyttää vieläkin coolimmalta kuin koskaan aiemmin!

Sleigh Bells - New Music - More Music Videos

Ps. Lämppärinä soitellut Square Mode vakuutti! Helsinkiläiset menköön jortsaileen mm. niiden tahtiin lauantaina Kuudennelle linjalle, ellei sitten suuntana ole Korjaamo tai meikäläisenkin valitsema Playground. Tamperelaiset suuntaa automaattisesti tietty Big Popin 12v-synttäreille?

GY!BE

2011-01-18T13:56:00.001+02:00

Facebookin feedini täyttyi eilen "tätä päivää olen odottanut koko elämäni" ja "mitenköhän pidättelen onnen kyyneleet tänään" -tyylisistä statuspäivityksistä, sillä Kulttuuritalolla nähtiin eilen bändi, jota ei enää pitänyt nähdä esiintymislavoilla - saati sitten Suomessa. Kanadalainen Godspeed You! Black Emperor keräsi siis helkkaristi kavereita Helsinkiin, ja konsertti oli muutenkin varmasti yksi odotetuimpia keikkoja Suomessa aikoihin. Ripeästi loppuunmyyty keikka ei kuitenkaan meitsiä vakuuttanut, mutta on taas ainakin yksi uusi sulka keikkakiertäjän hatussa jos ei muuta.

En varmasti ollut läheskään niin innoissani keikasta kuin ne musarunkkarit, jotka ovat kuunnelleet GY!BEä vähintään viimeiset kymmenen vuotta jatkuvalla syötöllä, mutta oli joskus niinkin, että minäkin listasin tämän nimihirviön lempibändeihini. Vuonna 2011 tuntuu niistä ajoista kuluneen triljoona vuotta, mutta ihmisten ajassa varmaan sellanen noin kahdeksan vuotta on lähempänä totuutta. Viimeisimmät megaluukutukset pauhasivat niinä aikoina kun huutomerkki oli vielä eri mestoilla nimessä, joten arvatkaapa vaan, tunnistinko eilen biisejä nimeltä.

Biisilistauksen sijaan kerron nyt, mistä keikassa pidin ja mistä en. Paras tapa on kai alottaa huonoilla uutisilla, joten täältä pesee:

- lavalla oli liian pimeää, bändi ei visuaalisesti antanut yhtään mitään ja taustavideot toistivat itseään

- liikaa ölinää ja liian vähän tunnelmointia

- ärsyttävät tyypit yleisössä, jotka eivät voineet kunnioittaa post-rock-jumalien läsnäoloa ottamalla kuvia ilman salamavaloa

- paikoitellen musiikki pauhasi ihan liian kovalla

- hitusen liian pitkä setti (2h 15 min?)

- äänivallikasvatukset yms oli niin peruskauraa, että lavalla ei olisi arvannut olevan pioneeribändin

- ei eronnut oikeestaan mitenkään muista näkemistäni post-rock-keikoista

- erään toisen sanoin: "jos godspeed you! black emperor haluaa tuoda itsensä livetilanteissa tällaisena esiin, olen ymmärtänyt bändin ihan väärin"

löytyi keikasta jotain hyvääkin:

+ taustavideot oli tyylikkäitä ja hoidettu aidoilla kaitafilmihommilla (en tiedä mitään noista muinaisista filmiformaateista, mut veikkaan et kaitafilmistä oli kyse?)

+ projektorin raksutus sopi keikkaan

+ settilistassa ei ollut mitään valittamista vaan biisivalinnat olivat hyviä ja sopivasti keskenään erilaisia

+ joissain huippukohdissa oli kyllä ne onnen kyyneleet itselläkin lähellä

+ nyt ne on viimein nähty

+ ensimmäiset sata minuuttia vierähti ihan huomaamatta

Etten nyt saa vastaantulijoilta turpaan niin korostettakoon nyt vielä sitä, että keikka ei varsinaisesti ollut huono, mutta odotin enemmän. Vaikka GY!BE ei mitään mielenräjätytystykitysfiiliksiä saanutkaan aikaiseksi, fyysisiä reaktioita tapahtui kehossani jatkuvasti. Loppupuoliskolla suurin osa niistä oli haukotuksia ja levottomien jalkojen tärinää, mutta yllättävän paljon dopamiiniryöpsähdyksiäkin koettiin, joten kiitos niistä, ja kiitos keikasta. Ei se eilisestä pulitettu 35 euroa hukkaankaan mennyt.

Kymmenen parasta levyä (2010)

2011-01-10T16:07:00.006+02:00

Nonii, nyt hoidan ne parhaat levyt pois tekemislistalta, ettei jää taas kokonaan väliin. Viime vuoden kärjen valkkaaminen ei oikeastaan ollut vaikeaa, koska selkeesti ylivoimaisia juttuja oli just sopiva määrä. Parhausjärjestys ei ehkä ole absoluuttisen oikeassa, mutta ainakin ihan tarpeeksi sinnepäin.

BEST OF THE BEST ULTIMATE ULTRA WINNERS eli PARHAAT LEVYT 2010:

10. Arcade Fire - The Suburbs

Olin aluks nii jumalattoman pettyny tähän levyyn, että se oli sillä "NO EI OO MUN PARHAIDEN LEVYJEN LISTALLA" -listalla ykkösenä. Se tuntu ihan paskalta kahden edellisen jälkeen: löysältä, tylsältä aikuisrokilta, munattomalta, jumittavalta, liian tutulta jne. Sitten tuli joulukuun alku ja annoin triljoonannen mahdollisuuden. Yhtäkkii se olikin hyvä, pian parempi, lopulta erinomainen. Kymmenen vuoden päästä varmaan tituleeraan tän vuosikymmenen parhaaksi levyksi...

Johtopäätös: paranee kuuntelussa

Mitä opin: älä koskaan kyseenalaista Arcade Fireä

9. Das Racist - Sit Down, Man

Mun on turha edes teeskennellä olevani mikään räppiasiantuntija. Kiinnostukseni rap-musiikkiin ei alkanut jostain legendaarisesta underground-possesta 80-luvun lopussa vaan kymmenen vuotta myöhemmin Eminemistä ja Fintelligenistä. (No ok, tykkäsin Ceebrolisticsistakin kyllä.) Toiset kymmenen vuotta myöhemmin tuntuu, että kaikki on jo kuultu, ja että genre ja alalajit samankaltaistuvat jatkuvasti - ja siihen tunteeseen auttoi Das Racist. Monen vuoden jälkeen löysin räbälevyn, jota olen jaksanut kuunnella kymmeniä kertoja.

Miksi: Tarpeeksi tyhmiä ja älykkäitä lyriikoita. Jos Arcade Fire tuntui (aluksi) liian jumittavalta, Das Racist on just tarpeeks jumittavaa.

Last.fm-tägejä: art rap, freak folk, hipster garbage, ghetto electro, kinda like rap-noise-pop, brooklyn

8. Gorillaz: Plastic Beach

Tässäpä levy, jonka olisin halunnut istuttaa ykköspallille. Introsta lähtien täydellisyyttä lähes koko levy, joka lopulta sitten hävisi mittelön suuruudellaan. Das Racistin levyllä 20 biisiä on ihan sopivasti, mutta Plastic Beachilla 16 kappaletta on ihan liikaa. Kokonaisuutena lätty jäi liian raskaaksi ja levyn sisäiset kytkökset toimivan vain osittain. Mitään yökkisbiisejä ei periaatteessa oo, mutta osa kappaleista kuulostaa siltä, että ne sopisivat eri levylle.

Suosikit & inhokit: Empire Ants ja Some kind of Nature on ihan best. Stylo on tylsä.

Oho: Ainii, tääkin on kai rap-musaa. Mä meinaan aina unohtaa sen, ku täs on kuitenki se Damon Albarn.

Spotify: Gorillaz – Plastic Beach

7. Magnetic Man: Magnetic Man

Magnetic Manin ja minun välinen suhde kronologisesti vuodesta 2007 tähän päivään:

Tykkäsin Skreamista, tykkäsin Bengasta. Kävin katsomassa Roskildessa 'jotai Magnetic Manii mis on Skream ja Benga', mut lavalla oli joku kolmaskin tyyppi. Ne oli livenä ihan sairaalloinen pettymys. NME rupes kirjottelee triosta, ja kerrottiin debyyttilevyn ilmestymisestä vuonna 2010. Odottelin, mut mitään ei kuulunut. Sitten tuli eka sinkku I Need Air, joka kuulosti vaan tylsältä. Trio esiinty Flow'ssa, ja keikka oli ihan eri tasoa kuin Roskildessa aiemmin. Se oli Flow'n paras keikka. Sitten tuli debyyttilevy. Se oli alusta loppuun asti vuoden parhaita levyjä - just sellasta, jota voi odottaa supergroupilta, mutta jota en todellakaan uskaltanut odottaa.

Erityiskiitokset: Monipuolisuudesta ja mimmilaulajista

Erityisterveiset skeneilijöille, joiden mielestä Magnetic Man on paskaa: Olette väärässä.

Spotify: Magnetic Man – Magnetic Man

6. Sleigh Bells - Treats

Sleigh Bells oli ainut bändi Flow'n ekasta esiintyjäjulkaisusta, josta en ollut kuullut aiemmin, ja voi että kuinka uusi löytö ilahdutti. Se oli kuin brooklyniläinen M.I.A. Pop ja punk yhdistyivät kauniilla tavalla: surinaa, epäselviä naisvokaaleja gettoasenteella, rajuja rytmejä, lo-fi-soundia, hip hop -elementtejä, ähkimistä, rosoisuutta, hyökkäävyyttä jne. Debyyttilevy oli juuri sitä mitä pitikin, eli kaikkea edellä mainittuja ja hyviä biisejä. Sleigh Bellsin kohdalla pelottaa ainoastaan tulevaisuus, sillä bändin soundi on tunnistettavan omintakeista, mutta helposti kyllästyttävää.

Vielä ehdit: Tammikuiselle Tavastian keikalle saa vielä lippuja!

Livekunto: 10++

Spotify: Sleigh Bells – Treats

5. Warpaint - The Fool

Kokemukseni mukaan isoimmiksi pettymyksiksi usein jäävät ne hype-bändit, jotka soittavat nynnyindietä ja laulaja on nainen. Kun kyse on jostain tällaisesta, en mitään muuta olekaan mieluummin kuin väärässä. Warpaint on ehkä maailman paras tyttöbändi, ja vuoden 2010 ihan ehdoton yllättäjä ja tulokas. The Foolin soundi on juuri sellaista, johon olen toivonut musiikin lipuvan. Pop + kokeilunhalu + ennakkoluulottomuus + hyvät kitarariffit + kauniit lauluäänet + ammattitaitoiset soittajat + pelkistetty ilmaisu = menestys.

Kenelle: Progemetallipäistä aina nainen ja kitara -meiningin faneille

Kuvaavia adjektiiveja: minimalistinen, progressiivinen, ilmava, harmonien, kaunis, uninen, synkkä

Spotify: Warpaint – The Fool

4. Miami Horror - Illumination

Illumination on 12 kappaleen debyyttilevy, jonka jokainen sekunti muistuttaa minua kaikkien aikojen parhaista biiseistä. Ensimmäisestä biisistä kuulee, sopiiko musiikki omiin stereoihin vai ei. Illumination ei varsinaisesti toista itseään, mutta läpi levyn jatkuva jumigroove on sekä levyn vahvuus että heikkous. Se on samalla punainen lanka, ja samalla puuduttava osa, joka pitää huolen että yksi kuuntelukerta kerrallaan riittää. Suosittelen kaikille, jotka diggaa nykymusasta ja Princestä, nostalgiasta, Aeroplanesta, Stardustin Music Sounds Better With You:sta, (yli)pirteästä meiningistä, discopalloista, Fred Falken Golden Cage - remixistä, joraamisesta ja/tai Cut Copysta.

Saanko esitellä: vuoden aliarvosteuin levy

Yhdellä sanalla: aussihousediskosynapoppia

3. Foals - Total Life Forever

Foalsin debyytin ja kakkosalbumin välinen kehityskaari on valtava. Bändin tunnistaa edelleen samaksi, mutta dance punk on saanut jäädä ja tyyli lähentelee yhä enemmän matikkarokkia. Bändi on kuin aikuistunut yhdessä yössä, vaikka pari vuotta levyjen välissä oikeasti vierähti. Uusi soundi kuulostaa omalta, siinä missä vanha Foals (erinomainen sekin) enemmänkin matki sitä, mikä oli muodissa. Levykokonaisuus hipoo täydellisyyttä, sinkkukelpoisia biisejä löytyy runsaasti ja loputkin palaset ovat paikoillaan. Total Life Forever kuulostaa erityisen hyvin tuotetulta, vaikkei mulla olekaan mitään hajua, kuka tuottaja Luke Smith on. (Pitäisin silmällä.)

Harmin paikka: Foals leimautuu edelleen edellisen levyn perusteella teinityttöjen musiikiksi, vaikka osuvampi kohderyhmä löytyy nykyään yliopistoista

Sanottua: "Mikä se bändi oli, joka kuulosti ihan Foalsilta, muttei ollut sitä?"

2. Kanye West - My Beautiful Dark Twisted Fantasy

Kanye West yllätti minutkin. Epäilyksiä ja ennakkoluuloja Westiä kohtaan oli enemmän tai vähemmän, ja levy olisi saattanut jäädä kuuntelematta ellei Pitchfork olisi iskenyt siihen 10.0 -leimaansa. (Pitchfork ei ole raamattuni, vaan päinvastoin suhtaudun kaikkeen sen hypettämään entistä suuremmalla varauksella.) Ensimmäisellä kuuntelukerralla kylmät väreet kulkivat niskassa jo intron kohdalla ja puolivälissä liikutuin kuulemastani lähes kyyneliin asti. Naurakaa vaan, mutta My Beautiful Dark Twisted Fantasy on täydellinen albumi. Se on niin laskelmoitu, että pienet virheetkin ovat tarkotuksellisia. Vierailijoita levyllä on niin paljon, että tällä porukalla joko tekee historiaa tai menee syvälle metsään - ja voitte arvata, miten tällä levyllä kävi. Lopputulos ei ainakaan ole band aidia.

Vähän epäilyttää: levy tuli ulos just sopivasti joulumarkkinoille, mitä kävi M.I.A:lle?

Nolottaa: En silti kehtaa laittaa tätä vuoden parhaaks levyks

Spotify: Kanye West – My Beautiful Dark Twisted Fantasy

1. Yeasayer : Odd Blood

Nämä vuoden parhaat levyt meinaa jättää mut aina sanattomaksi. Täydelliseen on vaikea lisätä mitään. Joskus vuosi sitten tammikuussa sanoin että tää on koko vuoden paras levy, enkä aio nyt omia sanojani syödä. Voi olla että jäi myös sanomatta, koska taisin laiskotella koko viime vuoden kirjottamisen suhteen, mut ainakin oli tarkotus... Odd Bloodin myötä "ihan hyvästä" bändistä tuli yksi lemppareista. Odd Blood kuulostaa myös jumalaiselta livenä, ja voisin helposti omistaa loppuelämäni sille, että kiertelisin maailmaa Yeasayerin keikalta toiselle. Tai siis helposti voisin jos olis loputtomasti varoja.

Spoilaus: Viime vuoden paras biisi löytyy myös tältä levyltä, mutta en laita sitä biisilistaa tähän perään vaan omistan niille oman postauksensa.

Spotify: Yeasayer – ODD BLOOD

Vauva

2011-01-07T15:16:00.000+02:00

Toivottavasti 2011 on alkanut siellä mukavasti, sillä omat kokemukseni uudesta vuodesta ovat olleet himpun verran ankeita. Satunnaisten pettymysten ja tupakattomuusraivareiden välissä on epäonnikin päässyt moukaroimaan ensimmäistä viikkoa. Ystävä mursi nilkkansa liukastuessaan suojatiellä ja sitten oli eräs pähkinäinen ruoka, jonka takia toisen hammas halkesi. Omat ongelmani olen lähinnä itse aiheuttanut, sillä en päässyt eilen pitkään odottamalleni Vauvan keikalle Bar Looseen, koska olin toissapäivänä urheiluvammauttanut molemmat jalkani Nintendo Wiin avustuksella...

Keikkaraportti jää siis tällä kertaa väliin, mutta Vauvasta löytyy onneksi sanottavaa muutenkin.

Helsinkiläinen Vauva on yhtye, joka olisi pitänyt tietää jo ennen Luonto meissä c-kasetin ilmestymistä. En ajatellut mainita äänitteen formaatista mitään, mutta sitten hoksasin sen idean, joka ajoi minua nauhoittamaan mixtapeja joskus kauan sitten. Nimittäin sen, että kasetille kannattaa pistää niin hyviä biisejä, ettei tarvitse kelata. Eihän kukaan tietty tee cd-levyä tai digitaalista musiikkiakaan ajatellen, että “tämän kappaleen voi halutessaan skipata”, mutta kelaaminen kasettisoittimella on vaan huomattavasti vittumaisempaa.

Luonto meissä on iloisen tasalaatuinen kasetti, eikä kelausnappuloihin tarvitse koskea muuta kuin lopussa, jotta pääsee nopeammin kuuntelemaan sen uudestaan. Biisit kytkeytyvät toisiinsa saumattomasti sekä sävellysten että sanoitusten puolelta. Kokonaisuus ja koko bändi vaikuttaa tarkkaan harkitulta, muttei teennäiseltä. Useammassa biisissä toistuu sama kaava, eikä kappaleista erotu voimakkaasti hittejä tai huteja. Jotkut biisit vain toimivat paremmin kuin toiset.

Omiksi suosikeikseni on noussut kolmen biisin putki kasetin keskivaiheilta, jonka muodostaa ilmava Magdalena, rauhallisempi mutta loppua kohti kasvava Yhä ja tarttuva Erämaan aroille. Loput kappaleet ovat myös hyviä, mutta ne muistuttavat toisiaan paljon. Vauva sen sijaan muistuttaa bändeistä, jotka ovat joskus soineet stereoissani vähintään yhtä paljon kuin Luonto meissä nyt. Se aiheuttaa minussa ristiriitaisia tunteita.

Välillä laulaja-kitaristi Mikko Toiviaisen ääni kuulostaa niin paljon Kalle Aholalta, että hämmentää. Välillä biisien kulku ja jamittelut ovat niin Sydän, Sydäntä apinoivaa, että ärsyttää. Välillä kitarariffit kuulostavat niin paljon joltain YUP:n levyltä lainatuilta, että tekisi mieli kuunnella kaikki levyt läpi ja löytää se biisi. Mutta lopulta Vauva onkin niin hyvä sekoitus näitä bändejä ja muita elementtejä, että alan muistella Don Huonojakin vain hyvällä. Enkä silti laita soimaan mitään em. bändeistä, vaan Vauvan kasetin vielä kerran.

Kuva: Miikka Pirinen

Kolmessa edellisessä tekstikappaleessa on periaatteessa kerrottu kaikki oleellinen Luonto meissä –kassusta, mutten malta lopettaa Vauvan ylistämistä, koska niin paljon jäisi erityiskiitoksia sanomatta:

Sanoitukset ovat loistavia. Suomen kielen välineet ovat hallussa erinomaisesti, ja jos olisin äidinkielen opettaja ja lyriikat olisivat olleet kotiläksyjä, antaisin täyden kympin metaforien ja muiden kielikuvien käytöstä.

Kasetin mukana tullut saatekirje ja Vauva-zine olivat hulvattomin juttu aikoihin. Myös logo ja black metal –kasvomaalaukset luovat vaikutelman, että Vauva on sellainen bändi, jossa haluaisin itse soittaa – jos siis osaisin soittaa muuta kuin levyjä ja kasetteja. Tai vähintään haluaisin kaveripiiriini juuri tällaisia muusikoita.

Musiikki kuulostaa siltä, että sen on pakko olla hyvä livenä. Ensi kerran kun Vauvalla on keikka Helsingissä, jätän Wiin kuntoilupelit väliin ja aion päästä paikalle.

Lopuksi vielä kliseisesti lainaan bändiä: “onko millään mitä ihminen sanoo lopulta yhtään mitään väliä?” Menkää MySpaceen kuuntelemaan, ostakaa kasetti tai menkää keikalle ja todetkaa itse!

Linkkejä:
http://www.myspace.com/vauva
http://vauvarock.blogspot.com/
http://www.facebook.com/pages/Vauva/22652355745

Tulevia keikkoja:
8.1.2011 Henry's Pub, KUOPIO
24.2.2011 Kuudes Linja, HELSINKI
5.3.2011 Pelikenttä, HYVINKÄÄ
28.3.2011 Club YK, HELSINKI

PS. Jos tätä sattuu lukemaan iskä tai joku #tool.fi-irkkaaja niin erityissuosittelut just sulle!

20 x TOP 10 of 2010 MEGAMIX

2010-12-31T21:08:00.000+02:00

Toivottavasti kaikilla on ollut hieno 2010, koska viimeisiä viedään! Piti jatkaa tällä ha-ha-hauskalla linjalla jo ennen joulua, mutta sentään ehdin tämän vuoden puolella. Kymmenen parasta levyä ja lempibiisitkin on valittuna, mutta ne jäävät väkisinkin ensi vuoden puolella blogattavaksi, koska halajan tänään juhlimaan. Toivottavasti näistä on iloa sinne asti ja hulvatonta vuotta 2011 lukijoille!

Siisteimmät kannet:

Anbb - Mimikry

Ghost - Opus Eponymous

Kemialliset Ystävät - Ullakkopalo

Klaxons - Surfing the Void

Kvelertak - Kvelertak

Kanye West - My Beautiful Dark Twisted Fantasy

Nails - Unsilent Death

The Radio Dept. - Clinging to a Scheme

Reckless Love - Reckless Love

Strand of Oaks - Pope Killdragon

Jyräsin tanssilattian näiden tahtiin eli bailuträxxx 2010:

Helsinki 78-82 - Cruising
Rihanna – Only Girl (in the World)
Robyn – Dancing on my own
Katy B – Katy on a Mission
Crystal Castles – Baptism
The Chemical Brothers – Swoon
Magnetic Man – I Need Air
MGMT – It’s Working
Mr. Oizo & Gaspard Augé – Tricycle Express
Hot Chip – One Life Stand

Duck Saucen

Barbra Streisandiikin

Tipauttavimmat remixit:

Voivvsss mikä nimi tolla hipsteribändillä onkaan –lista:

Totally Enormous Extinct Dinosaurs
Male Bonding
Perfume Genius
How to Dress Well
Das Racist
ÜBERREEL
Coffinworm
Waka Flocka Flame
Foxtror Echo Lima Tango
Duck Sauce

Tajunnanräjäyttävimmät keikat:

Gorillaz @ Roskilde Festival
Yeasayer @ Exit Festival
Foals @ Melt! Festival
Darwin Deez @ Melt!
SebastiAn @ Exit
Magnetic Man @ Flow Festival
Paavoharju, Harmaa Getto & Joose Keskitalo @ Korjaamo
Prince @ Roskilde
Kashmir @ Yo-talo, Tre
JJ @ Redrum, Hki
ALMOST ELI BUBBLING UNDER ELI MUISTELEN HYVÄLLÄ: Yeasayer @ Exit, Busy P @ Exit, Wilco @ Kulttuuritalo, Huoratron @ Tampereen Klubi, David Guetta @ Exit, Japandroids @ Roskilde, Die Antwoord @ Exit

Hienoimpia keikkahetkiä:
Yeasayerin ja The Very Bestin liveremix Meltissä
SebastiAnin tilannetaju dj:nä
Gorillazin satatriljoonaamiljoonaa lavavierailijaa
Jeff Tweedyn uhkailulaulatus Kultsalla
Princen Purple Rain ja sytkärimeri
LCD Soundsystem coveroimassa Empire State of Mindia
Tulta syöksevä parimetrinen robotti David Guettan keikalla
Missy Elliottin kengänheittoshow
Die Antwoordin esiintymisasut ja koreografia

Bonaparten esiintymisasut ja koreografia
Meninpä missaamaan, ja nyt vituttaa:
James Blake Kuudennella linjalla
Major Lazer Flow’ssa
Lady Gaga Hartwallilla x2
The Rumour Said Fire Roskildessa
Muuan Mies jossai baarissa Jyväskylässä Jyrockin aikaan
Villa Nahin kaikki keikat (en oo nähny niitä vieläkään!)
30 Seconds to Mars Provinssissa (miks en menny…….)
Hercules and Love Affair Meltissä
Modeselektor + Bonaparte Meltissä

(The Chemical Brothers Exitissä) (Suluissa siks, että olin kyllä paikalla, mutta en nähny kertaakaan lavalle ku siellä oli muutama muukin…)
Överisiisteimmät musavideot:

Hot Chip – I Feel Better

M.I.A. – Born Free
M.I.A, Born Free from ROMAIN-GAVRAS on Vimeo.

Bag Raiders - Sunlight
Bag Raiders - 'Sunlight' from Modular People on Vimeo.

El Guincho – Bombay

EL GUINCHO | Bombay from MGdM | Marc Gómez del Moral on Vimeo.

Yeasayer – O.N.E.

"O.N.E." by Yeasayer from Secretly Jag on Vimeo.

Lady Gaga & Beyoncé – Telephone

Lady Gaga, Telephone from Jonas Åkerlund Film on Vimeo.

Darwin Deez – Radar Detector

Cassius – I <3 U So

Cassius, I Love you so from WE ARE FROM L.A on Vimeo.

Helsinki 78-82 – Cruising

HELSINKI 78-82 - CRUISING from Top Billin on Vimeo.

Tame Impala – Solitude is Bliss

TAME IMPALA - Solitude is Bliss from MEGAFORCE on Vimeo.

NÄILLÄ EPÄMÄÄRÄISILLÄ MÄÄRITTEILLÄ KUVAILISIN VUODEN 2010 SOUNDIA:

Post-dubstep
Loft rock
Tropical
Folktastic
Post-new rave (tai new new rave… kumpi on parempi???)
Post-Lady Gaga
Balearic
Surf rock
Future garage
Illwave

Kuuntelin, mut en digannu tarpeeks = EI OO MUN VUODEN PARHAAT LEVYT LISTALLA –lista:

The National - High Violet
LCD Soundsystem - This is Happening
Joanna Newsom - Have One on Me
Vampire Weekend - Contra
The Drums - The Drums
MGMT - Congratulations
Jónsi - Go
Caribou - Swim
Broken Social Scene - Forgiveness Rock Record
Beach House - Teen Dream (tää melkein vois olla)

MUT NÄÄ SEN SIJAAN ON, SIJOILLA 11-20, AAKKOSJÄRJESTYKSESSÄ:

Chemical Brothers – Further
Circa Survive – Blue Sky Noise
Crystal Castles – Crystal Castles (II)
Darwin Deez - Darwin Deez
Klaxons – Surfing the Void
Massive Attack – Heligoland
Moddi - Floriography
Surfer Blood - Astrocoast
Two Door Cinema Club – Tourist History
Zola Jesus - Stridulum

Noista aika moni on ehkä sellasia lättyjä, jotka ei ois täysin objektiivisessa arvioinnissa vielä tässäkään kymmenikössä, mutta ko. levyt ovat olleet tärkeitä tänä vuonna mulle, ja mun listahan tää on. Nii, ja musta on naurettavaa väittää, että Massive Attack tai The Chemical Brothers on nykyään ’paskaa’, koska ne on ollu ’parempia’ ennen.

Suomalaiset:

Betrayal at Bespin – Diary of a Dead Man Walking
Penniless – A Cab to the City
Minä ja Ville Ahonen – Minä ja Ville Ahonen
Jaakko Eino Kalevi – Modern Life
Uusi Fantasia - Heimo
On Volcano – New Blood
Black Twig – Swans et Tea
Paleface – Helsinki - Shanrgi-La
Villa Nah - Origin
Neufvoin - Fake Musket

Diggasin, mut en kuunnellu tarpeeks. Uus yritys ens vuonna –lista:

James Blaken kaikki EP:t
Ariel Pink’s Haunted Graffiti - Before Today
Janelle Monáe - The ArchAndroid (Suites II and III)
Big Boi - Sir Lucious Left Foot: The Son of Chico Dusty
Deerhunter – Halcyon Digest
Flying Lotus – Cosmogramma
Angus & Julia Stone
Salem - King Night
Twin Shadow – Forget
Chromeo - Business Casual

Tuliskohan (/tulee) ens vuonna levyä= näiden on pakko räjäyttää potti 2k11

Late of the Pier
Tool
The Mars Volta
Radiohead
Friendly Fires
Justice
Rubik
Bright Eyes
White Lies
Ceebrolistics (pliide joko viimein?)

Tyyliniekat:

Klaxons
Rihanna
Lady Gaga
M.I.A.
Willow Smith
My Chemical Romance
Twin Shadow
Kanye West
Die Antwoord
Lucy Love

Parhaat iPhone-sovellukset:

Instagram
Skyburger
ShapeUp
Pictureka!
RobotUnicorn
iSeeArt
I<3 U so
Tap Tap Revenge
Angry Birds
Videojug

Blogit:

Hipster Runoff
Pretty Much Amazing
Fashition (kotikenttäetu)
Chocochili
Echoes
1000 Sparks
No You Girls Never Know
Slow Show
Birds ate her face
Nolot muotiblogit joita en kehtaa paljastaa

Parhaat syyt olla kirjoittamatta blogiin:

Matkustelu
Netittömyys
Liian hyvä keli
Kavereiden kaa hengailu
Facebook-pelit
Inspiraation puute
Saamattomuus
Muutot
Siks ku kaikki uus musa kuulostaa samalta
Kaikki muut on jo kirjottanu siit

10 lupausta vuodelle 2011:

Lopetan tupakoinnin
Olen vuoden sata ensimmäistä päivää täysin raitis
Laihdun ainakin kymmenen kiloa
Löydän kivan duunin/ pääsen unelmien kouluun
Bloggaan enemmän ja useammin
Käyn ainakin yksillä uusilla festareilla
Soitan levyjä jossain julkisesti
Lopetan kaikkien turhien iPhone- ja Facebook-pelien rämpläämisen ja keskitän ylimääräisen energiani jotenkin hyödyllisemmin esim. selaamalla Wikipediaa…
Oon kaikilla elämän osa-alueilla vielä astetta aktiivisempi
Katson kaikki klassikkoscifileffat ja sarjat ja luen enemmän kirjoja!

Ei sillä, että hypettäisin, mutta….. oli vaan ihan vaan totaalisen kingejä juttuja vuonna 2010:

Insane Clown Posse – Miracles
Jimi Constantine
Reckless Love Salatuissa Elämissä
Inception (ja kaikki sen aiheuttamat memet ja parodiat)
Vuvuzelat (ja vuvuzela-beerbong)
Kaikki Johanna Tukiaisen biisit ja feattaukset
Jersey Shore
Helsinkiläiset jalankulkijat raivoissaan lumikaaoksesta
Die Antwoord
Lesbians who look like Justin Bieber

Nonii, se oli sitten siinä... Ens vuoteen!
(Viimeisimpään liittyen) Toivoo:

20 x 2010 random things

2010-12-17T10:00:00.000+02:00

Jou! Toissa vuoden tapaan listaan muutamia satunnaisia parhauksia kuluneelta vuodelta ennen kuin päästään varsinaisten vuosilistojen kimppuun. Ensi vuosikin näyttää muuten aika mahtavalta, koska hommasin eilen liput Primaveraan! Brittifestarit jää siis tulevanakin vuonna väliin, mutta ehkä sitten sitä seuraavana, koska 2012 ja Glastonburyhan ei kuulosta yhtään pahaenteiseltä yhdistelmältä...

Vuoden kiistatta siistein lesoilun aihe: Princen näkeminen livenä! Tai Gorillazin...
Vuoden hämmentävin näky esiintymislavoilla: Harmaa Getto
Vuoden hiljainen tamperelainen: On Volcano
Vuoden aliarvostetuin nakkilalainen: Penniless

Vuoden brooklyniläisbändi: Yeasayer
Vuoden roskiksesta takaisin levyhyllyyn: Crystal Castles
Vuoden tuttu nimi jo ties kuinka monelta vuodelta, jota en saanut aikaiseksi testata tänäkään vuonna: Bon Iver

Vuoden MTV:ltä tuttu: Rihanna ja Drake (yhdessä ja erikseen)
Vuoden isoin pettymys: M.I.A.

El Guincho - Bombay from CANADA on Vimeo.

Vuoden kreisein musavideo: El Guincho - Bombay
Vuoden hynttyyt yhteen -poppoo: Magnetic Man
Vuoden bändi, jonka olisin voinut löytää aiemminkin: These New Puritans
Vuoden fail: Se, etten saanut koskaan listattua viime vuoden parhaita levyjä
Vuoden kuunnelluin mutta ei paras kappale: Two Door Cinema Club – Cigarettes In The Theatre

Vuoden "ei saatana", josta tulikin "totta vitussa": Die Antwoord
Vuoden viime vuoden juttu, joka päräytti karvat pystyyn vasta tänä vuonna: Japandroids

Helsinki 78-82 - Cruising musicvideo from Flatlight Films on Vimeo.

Vuoden siisteimmät suomalaiset: Kaikki pyöräilijädudet Helsinki 78-82:n Cruising-musavideossa
Vuoden turhin comeback: Don Huonot
Vuoden ylläripylläri: Kanye West
Vuoden paras extempore-päätös: Lähteä Serbiaan Exit Festivaliin

Parhaita levyjä ja biisejä sitte vielä ennen joulua.

Loput biisit

2010-12-16T11:58:00.000+02:00

Jotta joskus pääsisin vuosilistojen pariin, hoidan noi päiväbiiseilyt kerralla pois alta. Ei tota touhua voi osaltani muutenkaan oikein säännölliseksi sanoa, joten tuskin haittaa ketään. Sitä ennen vähän kuulumisia...

On Volcano Korjaamolla

Melkein pari viikkoa sitten kävin katsomassa Betrayal at Bespinia ja On Volcanoa Korjaamolla. En tiedä, tuleeko siitä jotain keikkaraporttia, mutta jos en saa aikaiseksi, niin molemmat ovat mahtavia yhtyeitä. Töölöstä pyyhälsin Jyväskylään, Tampereelle, Ylöjärvelle, Juupajoelle ja Hämeenkyröön ennen kuin tulin takaisin Helsinkiin juhlimaan koko viikonlopun kestäneitä tupareita. Kiirettä piti niin, etten oikein mailejakaan ehtinyt tsekkailla, joten alta löytyy ehkä joillekin jo vanhoja juttuja. Toivottavasti uusia joillekin.

Osallistukaa Roskilden joulukalenteriin! Voitin viime viikolla sieltä festarilipun, eikä tartte enää arpoa, jättäiskö ens kesänä väliin. Tällä hetkellä bileisiin varmistuneena ovat AfroCubism, How to Dress Well, Iron Maiden, Kings of Leon, Autopsy ja Weekend.

Jos musalistakirja jäi tilaamatta joululahjaksi, suosittelen pukin konttiin keikka- ja festarilippuja. Festarilippuja saa vuoden loppuun asti alennuksella niin kotimaisilta kuin ulkomaisiltakin festareilta. Jos budjetti on pienempi, on Suomeen tulossa hienoja bändejä vähän edullisemmillekin keikoille. Ensi vuonna Suomessa piipahtavat mm. Sleigh Bells, Junip, ...And You Will Know Us by the Trail of Dead, My Chemical Romance, Devin Townsend Project, Ulver, Nas, Comeback Kid, Kvelertak, Alcoholic Faith Mission, White Lies jne.

Kuunnelkaa Sister Flo'n uusi albumi Ystävyys/ Friendship täällä, ja mikäli miellyttää, menkää sitten lähimpään levykauppaan ostamaan se vinyylinä kotiin.

Eipä tässä sit kai muuta, ku että perjantaina on Korjaamolla Penniless, mitä oonkin jo tovin odotellut. Eli nyt niihin loppuihin päiväbiisehin.

Day 16 - A song that you used to love but now hate 
Yleensähän siinä käy juuri päinvastoin. Mut kaippa aika kultaa muistot, vaikka en mä kyllä tätä vieläkään vihaa. Ei vaan ole niin hyvä kuin kymmenen vuotta sitten.

Day 17 - A song that you hear often on the radio 
No nii, en kuuntele radiota juurikaan. Paitsi viime viikolla kuuntelin, kun oltiin tien päällä. Sillon soi useimmin Rihannan Only Girl (in the world), mutta sehän on jo tässä haasteessa käytetty, joten en sit vastaa mitään.

Day 18 - A song that you wish you heard on the radio  (päinvastoin edition)
Ei sillä niin väliä mitä hyvää musiikkia radiossa soi, mutta ne huonot vois sieltä välistä jättää kokonaan pois. Eli en toivoisi esimerkiksi kuulevani tätä enää koskaan missään:

Day 19 - A song from your favorite album 
Ei ole yhtä tiettyä lempialbumia, mutta tää on ainakin sinnitellyt yhtenä lemppareista tosi pitkään:

Day 20 - A song that you listen to when you’re angry 
En ehkä just tätä biisiä, levyä tai bändiä, mutta YouTube ei ole tänään ystävä, ja tää on kuitenkin vähän siihen suuntaan:

Day 21 - A song that you listen to when you’re happy 

Day 22 - A song that you listen to when you’re sad 

Day 23 - A song that you want to play at your wedding 

:""---)

Day 24 - A song that you want to play at your funeral 

I will see you in the next life.

Day 25 - A song that makes you laugh 
Ainakin viikonloppuna nähdyn karaokeversioinnin jälkeen tämä:

Day 26 - A song that you can play on an instrument 

Day 27 - A song that you wish you could play 

Day 28 - A song that makes you feel guilty 

Day 29 - A song from your childhood  

Day 30 - Your favorite song at this time last year

Paavoharju, Harmaa Getto ja Joose Keskitalo

2010-11-30T17:17:00.001+02:00

Lauantaina se viimein tapahtui. Saapui päivä, jota olin odottanut vuosia, ja odotus oli sen arvoista. Ennen keikkojen alkamista totesin Korjaamon aulassa, että Paavoharjun viimeinen keikka olisi sellainen tapahtuma, jonne olisin matkannut Australiasta asti. Harmi tietty ausseille ja muille, ettei tapahtumasta pidetty sen isompaa mekkalaa.

En tietenkään ollut odotellut Paavoharjun viimeistä keikkaa, vaan yksinkertaisesti ei-niin-läskiksi vedettyä esiintymistä todellatodellatodella harvoin esiintyvältä yhtyeeltä. Aikaisemmat yritykseni eivät ole onnistuneet niin hyvin. Jyrockissa 2007 Paavoharju ja Joose Keskitalo keinuttivat harmaata kehtoa, ja esittivät kaiken dokaamisen ohella mm. Kirkaa. Lopulta bändi buuattiin pois lavalta... Viimevuotisen Roskilden keikan missasin vain omaa huolimattomuuttani, koska katsoin kelloa väärin(!!!). Tanskanesityksen koheltamisprosenteista en ole kuullut mitään, eli jos joku tietää enemmän niin valaiskoot minuakin.

(Nyt on niin paskaa laatua, että pitää pyytää anteeks, mut eipä ollu HD-kameraa noina vuosina. Eikä oo kyllä vieläkään.)

Paavoharju on siis bändi, jonka lavaesiintymistä on kuvailtu säälimättömin sanoin, mutta toisaalta olin vain kuullut huhuja keikoista, joilla bändi on ollut tosissaan lavalla - ja sellaista keikkaa olin odottanut lauantaihin asti. Tämän pohjustuksen jälkeen ei liene epäselvää, että odotus päättyi, kuten päättyi Paavoharjun keikkailukin, vaikka taisi olla lähellä, että bändi olisi perunut viimeisenkin keikkansa. Ennen illan viimeistä esiintyjää siis ehti tapahtua yhtä sun toista.

Korjaamon ovet avattiin klo 21, ja 21:30 oli määrä näyttää Unien Savonlinna dvd, jonka julkaisua lauantaina juhlittiin. Ensi-ilta viivästyi himpun verran, sillä koko yleisö oli tullut paikalle ajoissa, ja jonoa sisään riitti. Viimeiset ennakkomyynnistä jäljelle jääneet liput loppuivat ennen elokuvan esittämistä, eivätkä kaikki halukkaat mahtuneet saliin. Kuten minä. Ei siis kommentteja Unien Savonlinnasta.

Joose Keskitalo

Ensimmäisenä lavalle nousi Joose Keskitalo yhtyeineen. Tässä tapauksessa yhtyeineen on monikossa, koska Joosen kanssa lavalla soitti peräti kolme eri bändiä: Keskitalon "ensimmäinen kunnon yhtye" Super Konga Boys sekä Kaupungit Puristuvat Puristimissa ja Kolmas Maailmanpalo. Soittoaikaakin oli varattu puolitoista tuntia, joka meni ohi aivan hujahtaen. Tuntui kuin Joose ja kaverit olisivat soittaneet kaikki lempibiisini eri albumeilta.

Totuus on kuitenkin se, että kaikkiin lemppareihin olisi vaadittu vielä ainakin tuplasti esiintymisaikaa. Joosen setin aikana kuultiin kuitenkin mm. Minä ja Kapteeni, Lintu, Ikaros Laskee Mäkeä, Kuolleen miehen laulu, Pimeydestä pimeyttä vastaan, Riivaajat, Musta katu ja Laulu laakson kukista, joten voitte kuvitella, millaista kylmien väreiden sinfoniaa keikka oli. Toden totta, kaksi Paavoharjun biisiä lipsahti Keskitalon keikalle, mikä oli vähän epäilyttävää, vaikka toisaalta muusikot vierailivat lavalla vähän kaikkien illan bändien kanssa sekaisin.

Harmaa Getto

Harmaata Gettoa en ollut aiemmin nähnyt. Levyltä bändi tuntui hetken aikaa ihan hauskalta vitsiltä, mutta Suomimorsiamen pyhä tie unohtui silti kuuntelemattomien levyjen läjään aika pian ilmestymisensä jälkeen. Hieman yllättäen keikka oli kuitenkin aivan yhtä mainio kuin muidenkin sinä iltana. Pelätty kohellus keskittyikin Harmaan Geton keikkaan, ja siihen se istui.

Keikka alkoi tarinanomaisesti miehestä, joka oli tullut etsimään takahuoneesta Jumalaa, ja yltyi siitä kappaleeksi, jossa huudettiin "minä syljen teidän päällenne". Esiintyminen oli sen verran uskottavaa, että pelkäsin yleisöön satavan pian sylkeä, mutta katsojien riemuksi lavalla korkattiinkin vodkapullo ja sen sisältö tarjottiin eturiviin shottilaseissa. Siitäkös yleisö villiintyi ja edessä tanssittiin riehakkaasti viinapaukkujen jälkeen Peuran ja Harmaata ku harmaata tahtiin. Pullon pohjalle jääneillä tipoilla annettiin yleisölle viinakaste. Seuraavaksi lavalle harppoi Murska Murre hunajamelonin kanssa, joka myöhemmin heitettiin yleisöön. Keikan päätteksi lavalta lensi vielä muutama c-kassukin, ja niiden sisältöä pohtineille kerrottakoon, että mitään Savonlinnajengin spessuäänityksiä niillä ei ollut, vaan nappaamallani Patmosraportti Egyptistä -kasetilla oli juuri sitä mitä kyljessä lukikin...

Paavoharju

Harmaan geton jälkeen piti Paavoharjun nousta lavalle "aivan kohta", mutta toisin kävi. Yleisö vaikutti närkästyvän, ja selkäni takana tapahtui asioita, jotka luultavasti vaikuttivat myöhästymiseen. Draamaa oli huhujen mukaan riittänyt takahuoneeseenkin asti, ja uhkakuva keikan peruuntumisesta tuntui todelliselta. Lopulta yhtye kuitenkin nousi lavalle, mutta ilmeisesti siellä ei ollut kaikkia joiden piti olla.

Biisejä kuultiin maksimissaan kuusi, mutta ne olivatkin sitten juuri ne kappaleet, jotka olin aina halunnut kuulla livenä. Niin sanotusti top 6 Paavoharju-biisit, joihin lukeutui mm. Kuljin kauas, Valo tihkuu kaiken läpi ja Kuu lohduttaa huolestuneita. Yleisö vaati encorea, ja se tulikin, mutta esitys tuntui lähinnä haistattelulta. Kolmatta kertaa yhtye ei enää tullut lavalle, vaikka aplodit raikuivat edelleen. Varta vasten Paavoharjua katsomaan tulleet varmasti lähtivät pois harmissaan, mutta itse olin enemmän kuin tyytyväinen. Illan aikana kuultiin kaikki Paavoharju-biisit mitä saatoin toivoa, ja kun muistaa ne Keskitalon keikalle lipsahtaneet kappaleet, niin kattaus oli erinomainen.

Nälkä tietty kasvoi syödessä, ja seuraavana päivän haikailin jo palaamisesta ajassa taaksepäin. Kaikkien lavalla vierailleiden yhtyeiden keikoista syntyi yksi ikimuistoinen ilta, jollaista tuskin enää koskaan tulee vastaan. Tätä muistellaan vielä vuosi(kymment)en päästä.

Perjantaivideot

2010-11-19T15:07:00.004+02:00

Suosittelenpa tsekkaamaan Klaxonsin, White Liesin ja muiden uudet musavideot. Tällä kertaa oli visuaalisuodatinkin päällä, eli jokseenkin tyylikkäitä videoita kaikki. Biiseistä ei varmaan tarvii enempää sanoa, koska enhän mä paskasta kirjota. Paitsi hyvästä niinku viimeks.

No nii jätkät, wtf? Video alkoi nätisti, ja sitten lähti Klaxonsille tyypilliseen tapaan vähän lapasesta. En tiedä hämmentääkö mua enemmän alastomuus vai raajojensulauttamisefektin häikäilemätön käyttö. Ehkä ne on nuo orgiat kokonaisuudessaan, jotka hämää. Ne vissiin hämäs YouTubeakin sen verran, että ensimmäinen musavideo poistettiin sieltä vikkelästi. Ihan siisti pätkä kuitenkin ja biisikin lemppari Surfing the Voidilta. Tosin videon yhteydessä se kuulosti huonolta.

Se ois sitten seuraavana vuorossa tähän asti paras näkemäni soitteluvideo. Simppeliä mutta helvetin tyylikästä á la Betrayal at Bespin. Videobiisi on pidennetty ja parannettu versio Diary of a Dead Man Walking -debyytiltä löytyvästä All Stories Must Endistä. Toimii muuten yhtä hyvin livenä, joten kaikki kykenevät tulee sitten Korjaamolle 3. joulukuuta.

Videorintaman uutuuksista kannattaa myös tsekata White Liesin tammikuussa ilmestyvän Ritual-levyn eka sinkkubiisi Bigger Than Us. Videoon on käytetty rahaa, mutta suuhun jää liiallinen yrittämisen maku. Ehkä se siitä paranee sitten kun videon saa katsoa paremmalla kuvanlaadulla. Tällä hetkellä upottaminen blogiin ei onnistu, ja videon voit katsella NME:n sivuilla. Suosittelenkin lähinnä upouuden biisin takia, joka ei sekään mitään uutta tarjoa, mutta on taattua White Liesia hyvine lyriikoineen. Jos ei joku vielä tiennyt, niin bändi tulee huhtikuussa Helsinkiin ja Tampereelle klubikeikoille. Ajattelin mennä ainakin toiselle.

En ole aiemmin pitänyt Lykke Li'tä oikein minään, mutta Get Some iski jo ennen videoakin. Tässä värittömässä videossa yhdistyy aikalailla kaikki, mikä on tällä hetkellä mun mielestä coolia. Ennustan, että noitarumpujen, okkultismin, heimokulttuurien, villi-ihmisten, psykedeelien, mantrojen ja mystiikan inspiroimat jutut on pian siistiä myös valtavirrassa.

Day 15 - A song that describes you 
Mun kohdalla näiden pitäis kai olla viikon biisejä, mut mennään nyt näin. Biisikin kuvaa ehkä enemmän sitä, mitä haluaisin olla...

Zlad! - Elektronik Supersonik

Hyvää viikonloppua.

Niin hyvää paskaa

2010-11-11T15:26:00.002+02:00

Musamaailma elää ja voi hyvin, mistä todisteena on vähintään se, että mainitsemisen arvoista paskaa tulee koko ajan niin paljon, etten ehdi läheskään kaikesta kirjoitella. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää ilmeisesti tehdä meikäläisen kootut suosikit -postaus, joka kattaa kaiken viime viikkoina/ kuukausina soineen. Eikä pelkästään soineen, vaan kaikkea alta löytyvää on tullut vähintäänkin luukutettua. Täysillä ja hävyttömiä määriä.

Cassius - I <3 U So

Ed Banger, I love you so. Nonii, ei kovinkaan monimutkainen biisi, mutta niin jumalattoman kuumaa soundia bändiltä, joka on yhtä vanha kuin minä. Erikoispisteet kekseliäästä iPhone-ohjelmasta, johon videon erinomaisuus nojaa.

Cassius-ohjelman voi siis ladata ilmaiseksi iTunesista. Vaikka idea on simppeli, iloa on riittänyt. Jos joku innostuu lataamaan tuon, suosittelen lataaman samalla myös Instagramin. Se on ilmainen kamera-applikaatio, joka ikään kuin yhdistää Flickrin, Twitterin, Foursquaren ja Facebookin - ja tekee maailman paskimmasta kännykkäkamerasta oikeesti siistin.

Crystal Castles - Not in Love (feat. Robert Smith)

Mitä enemmän tätä versiota biisistä kuuntelen, sitä enemmän vakuutun siitä, että Robert Smith voisi The Curen ohella olla Crystal Castlesin uusi laulaja. Tai että CC voisi harrastaa vierailijoiden haalimista enemmänkin. Bändin kakkoslevyltä löytyvä versio on huonon hailakka verrattuna tähän yhteistyöhön, ja voittaa tämä melkein alkuperäisen Platinum Blonden vedonkin.

Duck Sauce - Barbra Streisand

Muistuttaisin että Duck Sauce on yhtä kuin A-Trak ja Armand Van Helden. Hehkutin jo duon ekaa singleä, jonka toinen sinkku eli Barbra Streisand pieksee mennen tullen. Tältä kuulostaa kutsu tanssiin. Lisäksi So Me alkaa olla pikkuhiljaa yks meitsin lempparimusavideo-ohjaajista. Kädet ilmaan.

Girl Unit - Wut

Ehdolla vuoden dubstep-anthemin lisäksi vuoden parhaaksi biisiksi. No ei ehkä ihan, mutta melkein.

Hans Zimmer - Time (We Plants Are Happy Plants Remix)

Ensimmäiset 50 sekuntia voi kelailla ihan huolella ohi, varsinkin jos Inception on vielä näkemättä, sillä alku on leffadialogia. Kävin itseasiassa katsomassa kyseisen elokuvan vasta hiljattain, ja pakko kumartaa Hans Zimmerin suuntaan, sillä musiikki paransi kokemusta - ja We Plants Are Happy Plants paransi vielä entisestään erinomaista Timea. Viimeisin yhtä paljon fiilistelemäni leffabiisi onkin jo kymmenen vuoden takaa eli Clint Mansellin Lux Æterna Requiem for a Dreamista.

Kenton Slash Demon - Sun

Kenton Slash Demon edustaa sitä Tanska-soundia, josta olen tänä päivänä innoissani. Kovaa on kaahannut Köpis-house Mewin ohi.

Minä ja Ville Ahonen - Sano

Ei niinkään tämä yksi biisi vaan koko debyyttilevy on ollut kovassa pyörityksessä. Harvemmin innostun suomenkielisestä musiikista, koska sanoitukset särähtävät usein korvaan sellaisina, joita osaisin itsekin kirjoittaa. Minä ja Ville Ahonen sen sijaan sanoittaa rohkeasti, ja se kuulostaa ainoastaan loistavalta.

Netsky - Eyes Closed

Joku kommentoi YouTubessa tätä kappaletta seuraavasti: "It's a known fact that when Jesus was resurrected and returned to earth, he was actually listening to this track on his walkman."

Penniless - Go Girl

Kuten on aiemminkin todettu, Penniless on Suomen aliarvostetuin yhtye. Nakkilalaisten uusin levy A Cab to the City on vähintään yhtä tiukka kuin edellinen The Attraction, ja ainakin omilla listoillani vuoden paras kotimainen levy. Päätösraita Go Girl on esimerkillisen upea päätösballadi, josta en tunnu saavan ikinä tarpeekseni. Biisiä ei valitettavasti löydy YouTubesta, MySpacesta tai Spotifysta, mutta sen voi ostaa useimmista digitaalisen musiikin verkkokaupoista tai kuunnella edes klipin iTunesista. Suosittelen yhden biisin sijasta kyllä samantien koko levyn hankkimista - sekä keikoille eksymistä. Tänä vuonna yhtyeen ehtii nähdä vielä Tampereella, Forssassa, Turussa, Helsingissä ja Porissa.

Uusi Fantasia - Liian Myöhään (feat. Freeman)

Ainakin Stupido Shop on hehkuttanut Uuden Fantasian Heimo-levyä vuoden odotetuimmaksi kotimaiseksi, ja nyt kun se eilen ilmestyi, ei levy ainakaan muutamalla pyöräytyksellä lunastanut näitä valtavia odotuksia. Mut ei kai voi odottaakaan, että kaikki biisit vois olla yhtä hyviä kuin Liian Myöhään? Jos näin ois, ei olis Pennilessillä enää saumaa vuoden parhaaks kotimaiseks.

Violens - Violent Sensation Descends

Violensin Amoral oli yksi eniten odottamistani debyyteistä tältä vuodelta. Siihen nähden se on soinut harmillisen vähän, mutta esimerkiksi yllä oleva kappale todistaa, että lisäpyöräytyksiä tarvitaan. Pop ja proge soivat kauniisti yhdessä vielä 2010-luvullakin.

Warpaint - Billie Holiday

Kaikkien maailman tyttöjen pitäisi kuunnella Warpaintia. Kaikkien maailman poikien myös. Erityisesti suosittelisin kaikille The XX:stä diggailleille, vaikkei mistään musiikkikaksosista olekaan kyse. Erityisesti suosittelisin myös kaikille suomalaisille, koska Warpaint sopii kylmiin ja pimeisiin iltoihin erinomaisesti, vaikkei varsinaisesti mitään masistelua olekaan. Ei kuitenkaan vilukissoille, sillä Billie Holiday aiheuttaa joka kerta kylmät väreet.

Jätin pari juttua pois ettei 1) tästä tuu ihan liian pitkä 2) koska vakaasti aion vielä joku päivä omistaa niille oman kirjoituksensa, koska ovat sen ansainneet. Nämäkin kyllä olisivat.

Day 14 - A song that no one would expect you to love 

Ylläripylläri päivän biisikin sopii kovia juttuja just nyt -teemaan. Rihannan Only Girl (in the World)ia on bongailtu viime päivinä Gossip Girlistä Big Brotheriin, ja jos mulla olisi tv-sarja, olisin varmasti kanssa valinnut tän taustamusiikiksi siihen. Olen luukuttanut kyseistä biisiä ehkä jo enemmän kuin Umbrellaa aikanaan, ja sehän se vasta hitti oli. Odotan, että jonain päivänä tästä putkahtaa ulos joku ihan timanttinen dubstep-remix, joka räjäyttää mun aivot mössöksi seinille. (Tekisin ite jos osaisin.) Mut joo, jengi ei ehkä ajattele mua ensimmäisenä Rihanna-faniksi. En mä fani kyl olekaan, mut on nuo hittibiisit ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ansainneet ne listaykkössijoituksensa.

On Volcano: New Blood EP

2010-11-11T00:38:00.001+02:00

Viime päivinä ei ole ollut epäselvää, mitä kuunnella, sillä On Volcanon toinen ep putkahti ilmoille ihan yllättäen, ja mikä parasta, sen voi ladata ilmaiseksi bändin kotisivuilta!

Cover art by Teemu Raudaskoski

Pari vuotta sitten tituleerasin On Volcanon parhaaksi tamperelaiseksi yhtyeeksi, ja uusi ep pitää huolen, että titteli on yhä ajankohtainen. Trioksi kutistunut bändi on kehittynyt uuteen suuntaan, mikä oli arvattavissa jo keikkojenkin perusteella. Mansen Arcade Firestä on tullut parin vuoden kuluessa post-rock-jättiläinen, jonka biisit kuulostavat valtavilta. Samalla bändi on muuttunut hieman värittömämmäksi, joskin Suomen musiikkikentällä On Volcano on edelleen kiva väripilkku.

Vertailussa kaksi ilmestynyttä ep:tä ovat kovin erilaisia, vaikka esittäjän tunnistaakin olevan sama. New Blood on täynnä pitkiä tunnelmointeja, ja biisikestot menevätkin kaikki kuuden minuutin paremmalle puolelle. My Sleep Was Filled with Dreamsiin verrattuna radiokelpoiset hittibiisit puuttuvat, mutta ilahduttavan tarttuvia kitarariffejä ei ole silti karsittu pois. Radiohuomiota onkin saavutettu uudemman tyylin myötä, ja yhtye vierailikin joitakin kuukausia sitten YleX:n M1-studiosessioissa. Listattiinpa On Volcano myös viime kuussa YleX:n ja Rumban tulevaisuuden tusinaan.

Lataa New Blood ep täältä. (Oikeasti ladatkaa! Tästä ei voi oikein suomalainen tunnelmointi parantua.)

Facebook: http://www.facebook.com/pages/On-Volcano/20869746528

MySpace: http://www.myspace.com/onvolcano

Twitter: http://twitter.com/onvolcano

Bändin livekunnon voi tsekata Helsingin Korjaamolla 3.12., jolloin lavalle nousee myös vähintään yhtä tunnelmallinen Betrayal at Bespin. Spektaakkelimainen ilta luvassa!

Day 13 - A song that is a guilty pleasure 

Jimi Constantine - Dirty Cinderella: Heh heh... Näin reagoin Konstantinos "Jimi Pääkallo / Jimi Constantine" Hiekkasen uuteen singleen:

1) Mitävvv? Ei tää voi olla sama tyyppi?!?! Eihhhh, MITÄ TÄÄ ON??? Myötähäpeä!

2) Oliks toi näin nolo jo niihin aikoihin ku tykkäsin siitä?

3) MIKS NÄIN PALJON AUTOTUNEA?

4) Onks sen kaveripiiri vaihtunu rokkikukoista Cheekin, Uniikin, Pikku G:n ja Tidjanin seuraan? (Ja miks mä tunnistan noi tästä videolta?)

5) Miks se on ilman paitaa?

6) Ei hetkonen, nää sanat on ihan käsittämätöntä skeidaa :-----DDDDDDDDDDDDDDDDD

7) Oliks tää vitsi vai onko tuo tosissaan?

8) Ai saakeli kun jäi soimaan päähän. Pistänpä viel kerran soimaan.

9) Täähän on oikeestaan ihan hyvä läppä.

10) Voittaispa Jimi euroviisut...

Jos nautit äsköisestä, suosittelen tsekkaan myös tämän...

Vaatimattomasti maailman paras joululahjaidea

2010-10-29T17:17:00.000+03:00

Hei kyllä mä joskus pidänkin lupaukset näiden blogikirjoitusten suhteen! Reipas kuukausi takaperin tilasin Amazonilta viiden kirjan paketin, jonka arvioitu saapumispäivä olisi vasta ensi viikolla. Kirjalähetys saapuikin siis etuajassa jopa usealla viikolla, mutta joulukaaoksen ja postilakkoilujen takia suosittelen tekemään nettiostokset ajoissa, että paketit kolahtelee luukuista ennen joulua. Siis sikäli, että teidänkin mielestänne tämä on maailman paras joululahjaidea.

Jos kaveripiiristä löytyy yksikin musanörtti, tämä on ihan ehdoton lahja. Tässä riittää täytettävää vaikka musiikkijournalistillekin.

Lisa Nolan listakirjasta löytyy juuri ne kaikki listat, joiden voi kuvitellakin löytyvän - ja paljon lisää. Parhaiden bändien ja musavideojen lisäksi tilaa löytyy omille kuvitteellisten bändien nimille, sydäntäriipaisivimmille erobiiseille, biiseille jotka haluaisi kuulla esitettävän serenadeina, ihanimmille viimesille hitaille sekä bändeille tai artisteille, joiden taustatanssijaksi haluaisi ryhtyä. Välillä listat on teemoiteltu aikakauden mukaan, välillä genreittäin. Myös epäsuorasti musiikkiaiheisia listoja on ripoteltu väliin.

Listoja on yhteensä 70 ja loppuun on varattu tilaa omille keksimistä odottaville listoille. Tilaa jokaiselle aiheelle on 20 riviä, mikä on tarpeeksi ellei liikaakin. Vaikka oma kopioni on pyörinyt laukussa mukana käytännössä koko ajan sen saapumisesta lähtien, listaaminen on osoittautunut yllättävän vaikeaksi - joidenkin otsikoiden kohdalla jopa mahdottomaksi. Kyseinen kirja olikin yksi isoin syy, jonka vuoksi viime viikolla pohdiskelin vanhempien siirtämää musiikkiperintöä ja menneiden vuosikymmenten helmiä. Parhaiden kitarasankareiden listalleni on päätynyt vasta kolme virtuoosia, ja lempikappaleitteni lista on kaikessa haasteellisuudessaan jäänyt kokonaan koskemattomaksi.

Jotta voisin tehdä lisää toteuttamista odottavia lupauksia blogin suhteen, lupaan tehdä jokaisesta 70 aiheesta mixtapen tai vähintään Spotify-soittolistan, kunhan saan listat listattua. Sen verran lupaan vielä lisää, että siinä menee vuosi jos toinenkin - ehkä voidaan puhua jopa vuosikymmenistä :--D

Music Listography -kirjan parhaita puolia on ehdottomasti se, että nyt kun tulee mieleen joku mahtava musiikillinen idea tai saavutus, ei tarvitse kirjoitella sitä ylös satunnaiselle lappuselle, joka hukkuu kuitenkin. Esimerkiksi soittolista omiin hautajaisiini olisi luultavasti valmis, jos kaikki lappuset olisivat tallella, mutta jatkossa biisit kaikkiin seremonioihin tulevat löytymään yksien kansien välistä. Samalla kirja kuvastaa aikaa erinomaisesti, ja jotkut listat heijastavat taatusti kirjoitushetken elämäntilannetta, vaikka listapohjat ovatkin ajattomia.

Toinen huomionarvoinen parhaus liittyy kirjan kuvitukseen. Michael Gilletten piirustukset värittävät jokaista aukeamaa. Välillä kuvat liittyvät listausaiheeseen yleisemmällä tasolla ja välillä kertovat kuvittajan omista suosikeista - ja ne ovat poikkeuksetta upeita. Toisaalta ne innostavat listaamaan omatkin suosikit piirtäen, mutta ainakaan tämän bloggaajan kyvyt eivät tähän riitä, joten oman värikkyyteni olenkin tuonut sivuille lähinnä erivärisillä värikynillä...

ISBN: 0811869466

Amazon: http://www.amazon.com/Music-Listography-Journal-Lisa-Nola/dp/0811869466/

Akateeminen kirjakauppa: Akateeminen kirjakauppa

CDON: http://cdon.fi/kirjat/music_listography-598275

Suomalainen kirjakauppa: Suomalainen kirjakauppa

Samassa paketissa tuli siis pari muutakin kirjaa. My Listography: My Amazing Life in Lists on myös Lisa Nolan käsialaa. Se on vaihtoehto niille, jotka pitävät satunnaisten asioiden listaamisesta, mutta kokevat musiikkiteeman liian haastavaksi. Kansien välistä löytyy tilaa toiveille sekä jo koetuille asioille. Tilaa on niin materialle kuin abstrakteille mielikuvitusta vaativillekin asioille. Se muistuttaa lapsuudesta tuttuja ystäväkirjoja, joskin kysymyksiä ja vastaustilaa on enemmän - eikä tähän kirjaan saa muut kirjoitella. Keltakantinen opus sopii kaikenikäisille lapsista vanhuksiin, mutta englantia on ymmärrettävä edes vähän. Kirjan kuvittanut Nathaniel Russell on hänkin taitava, mutta kirjan tyyliin huomattavasti lapsekkaampi kuvittaja kuin Gillette.

ISBN: 0811863999

Amazon: http://www.amazon.com/My-Listography-Amazing-Life-Lists/dp/0811863999/

Akateeminen kirjakauppa: Akateeminen kirjakauppa

CDON: http://cdon.fi/kirjat/nola%2c_lisa/my_listography-4811418

Keri Smithin Non-planner datebookin tilasin omiin kalenteritarpeisiini. Minulla ei ole ollut koko vuonna paperista kalenteria, ja sen olen vuoden kuluessa saanut huomata. Edelliset kalenterit eivät ole olleet minulle tiukkaa päiväaikataulua vaan satunnaisessa käytössä oleva muistiinpanolehtiö, muistuttaja, päiväkirja ja satunnaisten asioiden listausalusta. The Non-planner Datebookissa ei ole siis valmiita kalenterisivuja, vaan päivämäärät voi kirjata ylös käytön mukaan. Lisäksi välistä löytyy tyhjiä listapohjia ja kivasti kuvitettuja päiväkirjasivuja. Eli juuri sitä mitä tarvitsinkin. Jos taipumukset ovat yhtään samanlaiset kuin meitsillä, kannattaa tutustua myös tähän vihkoseen.

ISBN: 1934378194

Amazon: http://www.amazon.com/Non-Planner-Datebook-Keri-Smith/dp/1934378194/

Little Otsu Publishing: http://shop.littleotsu.com/products/the-non-planner-datebook-by-keri-smith

Jos mielikuvitusta riittää voi tietty itsekin kasailla listakirjan. Itseni kohdalla moinen ei tulisi kuuloonkaan, sillä askarteluvimmani loppuu yleensä ennen kuin ehtii alkaakaan, mutta onneksi on Amazon ja ihmisiä, jotka ovat kehitelleet ja julkaisseet nämä kirjat.

Day 12 - A song from a band you hate 

Tällaisissa haasteissa, kuin tämä päiväbiisiprojekti, on yllä esitelty musalistakirja kerrassaan mahtava. Arvatenkin kirjaan mahtuu myös lista bändeille, joista en pidä, ja vaikka listailu onkin vielä pahasti kesken, ilmeisimmät siitä jo löytyy. Vaikka en mitään myönnä vihaavani, valitsen tälle päivälle listasta Maroon 5:n. Jos olisi pyydetty biisiä laulajattarelta, josta en pidä, olisi valinta osunut auttamattomasti Anastaciaan. Maroon 5 kelpaakin erinomaisesti tämän otsikon alle, sillä vokalistilla on äänessään liiankin paljon samaa kuin Anastacialla - varsinkin kun on mieslaulaja kyseessä. Muutenkin alla oleva biisi on niin turha rallatus, etten pysty vuosienkaan tauon jälkeen kuuntelemaan tätä loppuun asti.

Black Twig

2010-10-28T16:34:00.001+03:00

Tuntuu että viime aikoina blogosfäärissä kaikki hype on kaatunut keskenään samanlaisten suomalaisten yhtyeiden niskaan. Mitä tahansa 'tuoretta' olen kuunnellutkin, se on tuonut mieleen vain The Drumsin, jonka Flow'n keikka oli niin heikko esitys, että vain saman tyylilajin edustajienkin kuuntelu alkaa puistattaa. Ei sillä, kai tämä buumi hevivillityksen voittaa.

Onneksi on muutakin kuin indiepoppiaalloilla surffaamista. Kävin torstaina tsekkaamassa Helsingin Henry's Pubin Helatorstai -klubilla viimein Black Twigin, jonka keikalle on pitänyt mennä aiemminkin. Hyvä fiilis jäikin käteen, sillä pitkästä aikaa näin bändin, jota en ollut kuunnellut aiemmin, mutta jota todellakin aion kuunnella jatkossakin. Soundit oli hyvät enkä olisi huomannut pedaalien rikkoutuneen soundcheckissä ilman erillistä huomautusta. Black Twigin surinasoundi on yksinään hieman yksitoikkoinen, mutta settilistaan oli valittu mukavan monipuolisia biisejä, joista suuri osa oli uusia. Parhaiten kuitenkin jäivät mieleen muutamat Swans et Tea ep:n biisit sekä MySpacestakin demoversiona löytyvä Antichrist. Settinsä bändi päätti cover-biisiin, ja se kiteyttikin erinomaisesti koko keikan. Kokonaisuuden kannalta My Bloody Valentinen Sunny Sundae Smile oli ainoa oikea valinta.

Swans et Tea ep on yllättävänkin poppis verrattuna keikan surinapitoisuuteen. Siinä on sopiva pitoisuus leikkisyyttä, surinakitaroita, räminää ja pop-melodioita. Kitarat soivat kauniisti ja moniulotteisesti. Yksikään neljästä biisistä ei aiheuta repeat-tunnekuohuntaa, mutta neljän biisin kokonaisuus sen tekee. Toivottavasti seuraavalle julkaisulle eksyy enemmän hittibiisiaineksia sisältäviä biisejä, jotta nousukausi jatkuisi. Tämän ep:n kohdalla vielä riittää levottoman tunnelman jättävä On White, joka saa pistämään ep:n alusta uudestaan ja uudestaan. Päätösbiisi ladattavissa alta Janne V:n luvalla:

MP3: Black Twig - On White (Mediafire) (Megaupload)

Bändin on huomannut mm. Veli Kauppinen, joka on soittanut Black Twigiä muutamia kertoja YleX:n musiikin erikoisohjelmassaan, ja vierailipa yhtye samaisen radiokanavan M1-studiossa soittamassakin eilen. Livestudionauhoitus näkee (kuulee) päivänvalon 1. joulukuuta Kauppisen radioshow'ssa.

Swans et Tea ep:tä voi ostaa bändiltä itseltään, Stupido Shopista, Fatty Soundista sekä Helsingin ja Kuopion Levykauppa Äxästä. Ennustan 200 levyn painoksen hupenevan lähitulevaisuudessa, joten kiirehtikää!

Facebook: http://www.facebook.com/blacktwigmusic

MySpace: http://www.myspace.com/blacktwigmusic

Day 11 - A song from your favorite band 

Radiohead - Fog (Again) (live): Luckyn ja muutaman muun lisäksi lempibiisejäni Radioheadilta. Alunperin Knives Out -singlen b-puolena julkaistusta Fogista tehtiin myöhemmin uusi tyystin erilainen versio, ja nimenomaan tämä again -versio on ehdoton lemppari. Kyseinen uusinta on julkaistu COM LAG (2plus2isfive) ep:llä ja on nauhoitettu Arte tv-kanavan akustisessa sessiossa. Kaikki edellinen kuulostaa vähän turhan hifistelyltä, eikä tässä oikeastaan ole kyse sen kummemasta kuin Thom Yorkesta ja pianosta - mikä on vaan ihan voittamaton kombo.

Kirjotettavaa on kasaantunut yllinkyllin. Tulossa on mm. vaatimattomasti maailman paras joululahjaidea musanörtille ja musamatkailua yli 65 miljoonan vuoden päähän ajassa taaksepäin.

Aarrejahdissa

2010-10-18T13:42:00.001+03:00

Perjantaina aamulla komeili Pitchforkin "best new tracks"-kohdassa suomalaisverta! Post-rock-pioneeri Mogwain Stuart Braithwaite on nimittäin remixannut Reginaa, ja Pitchfork tykkää. Minä en niinkään. Saanko jäädä yöksi -biisistä tehty remix-versio paranee loppua kohden, mutta alkupuolisko (0:00-2:40) kuulostaa epäonnistuneelta. Alkuperäinen jatkakoon ainoana oikeana versiona, mutta tsekatkaa silti Pitchforkista remixikin, niin ainakin tiedätte mistä puhutaan. Kiitokset Maijalle vinkistä.

Koko viime viikko meni kuunnellessa (etenkin vanhaa) soulia, ja tää viikko on lähtenyt käyntiin The Beatlesilla. En ole oikein koskaan jaksanut sivistää itseäni musiikilla, joka on ollut pop reilusti ennen syntymääni. Pink Floyd on yksi suosikeistani, mutta siihen se on melkein jäänyt. Mulla on nolon huono tietämys jostain 60-, 70 & 80-lukujen musahommista. Puhumattakaan vielä vanhemmasta musiikista. Se on vaan niin vaikea alottaa yhtään mistään, kun levyjä on ilmestynyt kymmeniä ja kymmeniä, eikä ole oikein minkäänlaista ennakkokäsitystä tuotannosta.

Meillä ei kotona koskaan soinut vanhempien valitsema musiikki mun ollessa muksu. Muistan että kirppiksillä äiti aina hipelöi Diana Rossin ja Billie Holidayn levyjä ja ylisti kovaan ääneen niiden olevan hänen lempimusiikkiaan. Ei niitä silti koskaan kotona kuullut vaan levyt pölyttyivät jossain silmien näkemättömissä - ehkä kellarissa. Metallican ja Nirvanan bändipaidat olivat äidillä ahkerassa käytössä, mutta joskus pistäessäni em. bändejä soimaan, saatoin saada toruja ja ihmettelyä, mitä ihmeen paskaa kuuntelen...

Olen aina ollut vähän kade kavereilleni, joilla on lapsuusaikana soitettu kotona läpi kaikki klassikkolevyt. Olen kadehtien kuunnellut niitä juttuja, kun joku muistaa lapsuudestaan jonkun biisin tai levyn ja löytää sen uudelleen vähän vanhempana porukoiden vinyylivarastosta. Mä en ole saanut oikeestaan keltään mitään musiikkivaikutteita, koska mulla ei ole sisaruksiakaan. Siispä nyt 22-vuotiaana saan aikaiseksi edes jollain tasolla tutustua The Beatlesiin. Kiitokset siitäkin Maijalle, jonka mielestä oli noloa, ettei mulla ollut tietämystä ja teki mulle lahjaksi ihanan mixtapen. Tästä oli helpompi aloittaa.

Mitä te olette oppineet kuuntelemaan vanhempien tai sisarusten avustuksella? Vinkatkaahan mulle jooko, jotta voin sivistää itseäni lisää. Itse löydetytkin aarteet saa jakaa.

Nyt tuon avautumisen päätteksi aionkin kaikesta huolimatta hehkuttaa nopeasti uudempaa musiikkia, joka kaiken soulin ohella soi viime viikolla tiheään. Plan B on täällä vilahtanut täällä ekan soittolistan yhteydessä, mutta mitään en ole kai hänestä kirjoittanut.

Plan B eli Louis Preira on 28-vuotias lontoolainen monilahjakkuus, joka on soulin lisäksi kunnostautunut räppärinä, tuottajana, näyttelijänä ja ohjaajana. Vuonna 2006 ilmestynyt debyyttialbumi Who Need Action When You Got Words oli varovasti soulilla maustettu hip-hop-levy, joka keräsi ihastuneita arvosteluja medialta.

Viime keväänä julkaistulla toisella albumilla The Defamation of Strickland Banksilla voimasuhteet on käännetty ympäri sen ollessa soul-albumi hip-hopilla höystettynä. Vaikka soul-levy onkin menestynyt debyyttiä runsaasti paremmin, Plan B on vaihtanut genreä vain tilapäisesti, ja kolmas levy on paluu takaisin juurille. Levy-yhtiö ei pitänyt miehen venkslaamisesta, joten The Ballad Of Belmarsh julkaistaan Plan B:n omalla levymerkillä.

Plan B:n musiikkivideotkin kertovat Strickland Banksin tarinaa. Videoista voi bongata mm. Skinsistä tutun Kaya Scodelarion.

Juuri levy-yhtiön ja radioaaltojen rakastama The Defamation of Strickland Banks on näistä se, joka on vienyt minunkin sydämeni. Se on konseptialbumi, joka kertoo tarinan nuoresta soul-laulajasta, joka saavuttaa kuuluisuuden rakkauslauluilla, mutta päätyy lopulta vankilaan rikoksesta, jota ei tehnyt. Soul-fiilistelyissä Preiran mahtava lauluääni pääsee aivan uusiin ulottuvuuksiin verrattuna debyyttiin. Sävellykset ovat monipuolisia ja levyltä löytyykin biisejä sekä koti-illan taustamusiikiksi että diskojen tanssilattioille. Poikaystäväni ei levylle lämpeä, mutta epäilen sen johtuavan paikallisista Justin Timberlake -mielleyhtymistä. Toivotaan, että konseptialbumeita on luvassa jatkossakin, sillä niin hyvin Preira eri genret ja tarinankerronnan hallitsee.

MySpace: http://www.myspace.com/time4planb
Spotify: Plan B
www: http://www.time4planb.co.uk/

Kylässä käynyt äitikin tykkäsi. Näin päin se on mun kohdalla aina mennytkin.

Day 10 - A song that makes you fall asleep 
Harvaan biisiin en osaisi nukahtaa. Se on testattu kotona mm. hardcore punkilla sekä livenä mm. Familjenilla ja Crystal Castlesilla. Paras nukahtamismusa vaihtelee, koska se ei saa olla liian tuttua. Siinä vaiheessa kun sanat osaa ulkoa, alan vaistomaisesti laulaa mukana nukahtamisen sijaan. Siksi suosin tähän tarkoitukseen instrumentaalimusiikkia tai biisejä, joiden sanoja en ymmärrä/ en saa niistä selvää.

Sigur Rós - Viðrar vel til loftárása: Bändi tai biisi tuskin tulee yllärinä muille musanukahtajille. Harvoin nukahdan ensimmäiseen biisiin, joten koko Ágætis byrjun-levy on aikanaan tuudittanut minut uneen, ilta toisensa jälkeen. Sigur Rósin uniluukutusta jatkui niin monta vuotta, että opin kaikki ulinat ja jousisoitinkuviot ja muut nekin liian hyvin ulkoa. Ágætis byrjunin uniaika on ohi, ja nykyään tyydyn sen sijaan satunnaiseen post-rock-, minimal techno- tai ambient-levyyn. Legendaarisuuspisteet kuitenkin Islantiin.

Ooo-ooo-ooo Las Palmas

2010-10-12T12:02:00.001+03:00

Jokin aikaa sitten eteeni sattui musiikkivideo, joka on ehkä yksi parhaista videoista ikinä, mutta helposti parasta juuri nyt:

El Guincho - Bombay from CANADA on Vimeo.

Siitä löytyy ihan kaikkea. Nicolás Méndezin ohjaama video on juuri sopivan sekopäinen ja cool. Videon mistä tahansa kohtaa otettu still-kuva sopisi Vice-lehden sivuille. Eikä pelkästään tissien ja pyllyjen takia.

Kuva: Rebecca Thomas

Artisti El Guincho on uudehko tuttavuus. Las Palmasista kotoisin olevalta espanjalaismieheltä on ilmestynyt jo kolme kokopitkää levyä, joista kuunteluun on päässyt vasta uusin Pop Negro, jonka avausraita ylläoleva Bombay on. Pop Negro on ihan ookoo levy, mutta kahdeksan muuta kappaletta jäävät auttamasti räjähtävän alun varjoon.

El Guinchoa on sanottu espanjalaiseksi Panda Beariksi, eikä vertaus mene metsään. Vaikka espanja niin lämpimältä ja raikkaalta kuulostaakin, nautin mieluummin pandabearini alkuperäismuodossa. Uskon Pop Negron unohtuvan Bombay'ta ja muutamaa muuta biisiä lukuunottamatta piankin, mutta saatan talvemmalla kaivaa sen esiin uudestaan, sillä sen parhaimmaksi hyödyntämiseksi voisi kuvitella kylmimmän talven kesä- tai kaukokaipuufiilistelyt.

MySpace: http://www.myspace.com/elguincho
Soundcloud: http://soundcloud.com/youngturks/sets/el-guincho
Spotify: El Guincho
www: http://elguincho.com/

Day 09 - A song that you can dance to 
Datarock – Fa-fa-fa: Lempitoivebiisi diskossa, jota on myös bailattu kotosalla, sängyn alla ja eri koloissa. Hyvän ahtaiden tilojen tanssisbiisin tästä tekee c-osan nostatus, johon sopii erinomaisesti kyykkyjorailu. Fa-fa-fa on muutenkin mukavan rytmikäs ja nopeatempoinen biisi, koska se on ihan perseestä, kun dj soittaa jotain hyvää indiepoppista, joka kuulostaa kivalta, mutta jonka tahtiin voi korkeintaan hytkyä. Eikä esimerkiksi nyrkkeillä.

Datarock - Fa Fa Fa from nettwerkmusic on Vimeo.

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Mitä kuuluu Radiohead?

2010-10-07T19:36:00.000+03:00

Radiohead on ollut ylivoimaisesti lempibändini kohta kymmenen vuotta. Juon aamukahvini Radiohead-mukista, ja pari bändiin liittyvää tatuointiakin on vuosien varrella ihoon hakkautettu kunnianosoitukseksi. Siksi on pakko ottaa puheeksi myös rumpali Philip Selwayn elokuun lopussa ilmestynyt soololevy Familial.

Radiohead Szigetissä vuonna 2006

Selwayn soolodebyytti ei kuulosta Radioheadilta, eikä sen tarvitsekaan. Jos hakemalla hakee, toki radioheadmaisiakin piirteitä sävellyksistä löytää, mutta toisaalta Radiohead-vaikutteet kuuluvat lukuisilla muillakin 2000-luvulla julkaistuilla levyillä. Selway kuulostaa enemmänkin Wilcoa jäljittelevältä laulaja-lauluntekijältä, mikä olisi vain tylsää, ellei esittäjällä olisi nimeä. Joistakin kappaleista vaikutteet kuuluvat vähän liiankin selkeästi, mikä olisi vain varastamista, ellei Selwayn bändissä soittaisi Wilcostakin tuttuja jäseniä (Glenn Kotche ja Pat Sansone).

Muutamia oikeasti kiinnostavia ja taidokkaita sävellyksiäkin levyltä löytyy, kuten ensimmäinen sinkkubiisi By Some Miracle. Kokonaisuutena levy ei kuitenkaan ole kummoinen, ja vaikka sen parissa voi viettää mukavan kuuntelukokemuksen, unohtuu se keskinkertaisuudessaan helposti pölyttymään muiden levyjen joukkoon - toisin kuin Radiohead-keulahahmo Thom Yorken The Eraser.

Tänään on muuten Tompan 42. syntymäpäivä, joten onnea sinne suuntaan!

Äitiprojekti Radioheadilta odotetaan uutta levyä ehkä jo tänä vuonna, todennäköisemmin kuitenkin myöhemmin. Bändi on tällä hetkellä studiossa. Leffapuolellakin ovat bändin jäsenet aiheuttaneet kuhinaa. Thom ja Jonny Greenwood ovat olleet vaikuttamassa huomenna Amerikassa ensi-iltansa saavan Stonen soundtrackiin, ja tekeillä on myös Anyone Can Play Guitar -dokumentti Oxfordin musaskenestä, jonka tekemiseen voi lahjoittaa rahaa täällä. (Oxfordista ja Radiohead-vaikutteista puheenollen Foalsilta tuli tänään uusi hämmentävä musavideo.)

Kuuntele Spotifysta: Philip Selway – Familial

Day 08 - A song that you know all the words to 

Radiohead – Lucky: Yllätysyllätys, päivän biisi sopii aiheeseen. Arvatenkin osaan sanat lempibiisiin lempibändiltäni. Tai siis yhteen niistä, yhtä ainoaa suosikkia on käytännössä mahdotonta valita. Luckyn olisin voinut valita myös biisiksi, joka saa minut itkemään - jos tässä biisilistauksessa olisi sellaista kysytty. Lähes poikkeuksetta tätä lauleskellessa silmät kostuvat, joten lopulta alahuulen vapistessa ei niistä sanoista tahdo enää saada selvää.

All Ears II

2010-10-07T00:26:00.001+03:00

Otsikko ei viittaa uudistettuun ulkoasuun, vaikka sellainen tänne eilisen aikana ilmestyikin. Uusi look ei ole vielä ihan valmis, mutta on jo nyt parempi kuin edellinen. Hyh, hyvä että entinen rumilus on viimein poissa, koska se söi ihan huomattavasti mielenkiintoani kirjoitella tänne.

Järjestysluku kaksi viittaa siis uuteen Spotify-soittolistaan, joka on järjestyksessään vasta toinen tässä blogissa. Koska kesän kuunnelluimmista biiseistä ei ole ollut juttua ollenkaan, tuuppasin kaikki samaan soittolistaan. Mitään selkeää punaista lankaa soittolistassa ei ole, mutta jokainen kappaleista viittaa mukaviin kesämuistoihin. Osa soi keikoilla Serbiassa ja muualla, osan tahtiin kaahattiin Saksassa autobahnilla sekä osa toimi soundtrackina pakettiautossa kotikaupungin vaihtuessa. Niin, ja kaikki ovat helkkarin hyviä biisejä. Oikeesti. Pistin kaikille sydämet perään ettei jää epäselväksi.

Tässä ny on yhteiskuvilla väritelty postauksia viime aikoina, niin jatketaan samalla linjalla... Justicen Genesis on yksi parhaista tavoista aloittaa soitto. Sen todisti mm. Busy P kesällä Exit Festivalilla.

All Ears II -soittolista

spotify:user:foonk:playlist:2XVtdcueRT4E7rwLhT6ksL

1. Justice - Genesis ♥

2. Jamaica - Cross the Fader ♥

3. Kasabian - Shoot the Runner ♥

4. Japandroids - Darkness on the Edge of Gastown ♥

5. Kashmir - Pursuit of Misery ♥

6. Dr. Alban - It's My Life ♥

7. Robin S. - Show Me Love ♥

8. The Rah Band - Messages From the Stars ♥

9. Magnetic Man - I Need Air ♥

10. Florrie - Call 911 (Fred Falke Remix) ♥

11. Douster - King of Africa ♥

12. The Chemical Brothers - Another World ♥

13. Sophie Ellis-Bextor - Murder on the Dancefloor ♥

14. Oliver Koletzki - Hypnotized (feat. Fran) ♥

15. Cee-Lo Green - Fuck You ♥

16. Mark Ronson & The Business Intl - The Bike Song ♥

17. Prince - 1999 ♥

18. Kings of Convenience - I'd Rather Dance With You ♥

19. Darwin Deez - Up in the Clouds ♥

20. Fredi - Muukalainen ♥

Day 07 - A song that reminds you of a certain event 

Muuan mies – Tyhjyydestä tullaan: Tämän päiväinen biisikin muistuttaa kesän tapahtumista - tosin viime vuoden kesän. Muuan miehen koko levy on ehkä täydellisin mökkilevy, ja niinpä eräs täydellisen aurinkoinen lauantai-iltapäivä täydellisellä mökillä on jäänyt mieleen täydellisenä hetkenä, Muuan miehen ansiosta. Ullakolta pengotut vanhat olkihatut, forssalaisilta kirppiksiltä ostetut sanoinkuvailemattomat vaatteet, 80-luvun loppupuolen SinäMinät, kivoimmat kaverit ja Muuan Mies muodostavat täydellisen mökkiyhdistelmän. Perjantaina onkin suuntana tuo samainen mökki. Onkohan ulkona jo liian kylmää ja pimeää Muuan miehelle?

Muuan Mies on ilmeisesti sen verran uugee, etten voi lätkäistä tähän perään YouTube-videota, vaan joudut klikkaamaan itsesi tänne kuullaksesi kappaleen.

Klaxons: Surfing the Void

2010-10-05T15:55:00.001+03:00

Tein eilen listaa muutaman kuukauden sisällä ilmestyneistä levyistä, joista en ole vielä kirjoittanut tänne, mutta jotka ehdottomasti ansaitsevat sen... Tässä siis osa 1/29... Lopussa jatkuu myös keväällä kesken jäänyt päivän biisi -meme.

Mitäpä sitä kieltelemään, että Klaxons nousi pelkän Myths of the Near Futuren voimin yhdeksi lempibändikseni. Debyytti on myös Last.fm-historiani kuunnelluin levy. Lienee turhaa siis erikseen toitottaa, että kakkosalbumia on täällä suunnassa odoteltu jo tovi - pelonsekaisin tuntein. Mitä jos Surfing the Void onkin kauhea pettymys enkä pysty enää kuuntelemaan debyyttiäkään samalla rakkaudella?

Onko levyä kansiin katsominen? Surfing the Voidilla on ainakin maailman paras kansikuva, ikinä.

Nyt levyä on maisteltu jo kymmenien pyöräytysten verran, enkä osaa vieläkään selkeästi kuvailla tuntemuksiani. Surfing the Void on hämmentävä levy - ei hyvällä tai huonolla tavalla hämmentävä vaan pelkästään hämmentävä. En voi sanoa rakastavani sitä, mutten totisesti vihaakaan.

Jos levyä pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi raskas. Surfing the Void alkaa ahdistaa, jos sitä kuuntelee enemmän kuin 38,3 minuuttia kerrallaan, ja silti levyn päättyessä tekee mieli laittaa se heti uudestaan alusta. Siltä ei löydy erillisiä hiteiksi nousevia biisejä, mutta kokonaisuus on erinomainen ja yhtenäinen. Biisikollegoistaan erotettuina levyn kohokohdat saattavat kuulostaa jopa huonoilta.

Kappaleet ovat monipuolisia. Levy ei kuitenkaan kokonaisuutena ole kovinkaan monipuolinen. Esimerkiksi Extra Astronomicalin kertosäe on tarttuva, mutta Kornia henkivät säkeistöt tekevät biisistä ahdistavan. (Tästä voidaan luultavasti syyttää tuottaja Ross Robinsonia, joka on aiemmin tuottanut mm. Kornia ja Slipknotia.) Levyllä ei ole oikeastaan yhtään hengähdystaukoa. Biiseissä itsessään on riittävästi ilmaa, mutta räyhäystä sisältäviä kappaleita on niin paljon, että joukkoon sopisi erinomaisesti yksi kunnon nössöslovari.

Eniten vuosien varrella on muuttunut laulupuoli, mikä onkin ihan hyvä muutos - vaikkei vanhassa tyylissäkään vikaa ollut. Debyyttilevyn kantaviin voimiin kuulunut Jamie Reynoldsin korkea ääni on entistä suuremmassa roolissa Surfing the Voidilla. Lähinnä se käy korvaan ärsyttävästi, mutta yhdistettynä James Rightonin ääneen se kuulostaa hunajalta. Rightonia kuulisi mielellään lisääkin, koska levyn lemppariraidoiksi alkavat vakiintua juuri Rightonin pidempiä vokaaliosuuksia sisältävät kappaleet kuten Twin Flames, Future Memories ja The Same Space.

James Righton Exit Festivalilla heinäkuussa 2010

Hämmentävyydestään huolimatta Surfing the Void on ehdottomasti tutustumisen arvoinen levy. Se ei ole hittipitoinen lallatuslevy, vaan muistuttaa enemmän sitä, mitä kitaradiggarit kutsuvat oikeaksi musiikiksi. Sitä voi suositella myös hipstereille ja muille muotipelleille, sillä levy on mystisien shamanismi- ja sci-fi-vaikutteiden ansiosta ajan hermoilla ellei vähän tulevaisuudessakin. Yksi potentiaalinen kohderyhmä lienee myös vanhat Korn-fanit. Ainakin meikäläisen sisälle asumaan jäänyt seiskaluokkalainen kumartaa Robinsonin kädenjäljille...

Surfing the Void tulee olemaan selkeästi yksi lempilevyistäni tänä vuonna, vaikkei kuitenkaan se ihan lempparein. Tän hetken lempparimusavideon titteliä pitää silti sinkkubiisi Echoes. Se on kiistatta maailman paras aavikkovideo. Minimaalista tyylikkyyttä vuodesta toiseen täydellisen muodikkailta jäbiltä:

Day 06 - A song that reminds of you of somewhere

White Lies - Death: Kyseinen biisi muistuttaa paikasta, jota on vaikea sijoittaa jonnekin, vaan se on oikeasti somewhere. Death kertoo lentopelosta, ja on kappale, jonka olen kuunnellut biisin ilmestymisen jälkeen aina lentokoneessa istuessani, matkalla minne milloinkin. Vaikka lyriikat lietsovatkin lentämisen pelkoa entisestään, sillä on ollut rauhoittava vaikutus ilmassa. Samastumisprosentti ilmakehässä on lähes tulkoon aina ollut täysi sata.

I wonder what keeps us so high up, could there be a love beneath these wings?

Viimeinkin kotona 2/2

2010-10-04T11:56:00.005+03:00

Terveisiä Egyptistä! Oli ihan vierailun arvoinen mesta. Maksettiin reissusta 240 e/ naama, et jos sattuu samanlaisia supertarjouksia eteen, suosittelen käymään. Köyhänkin oli helppo siellä elellä herraks, kun liikkuminen pikkubussilla makso 15 snt, hyvissäkin ravintoloissa koko hoidon sai vatsaansa alle kympillä ja tuliaisten hinnasta pysty pudottaan 3/4 pois tinkaamalla. Snorklaus ja kalat ja kamelihommat ja historia lepuutti mieltä sen verran hyvin, että ehkä tässä jaksaa pimeimmän ajan yli hyvillä mielin. Syksy on siis virallisesti täällä, joten jatketaanpa niitä kesämuisteloita.

WIEN, ITÄVALTA

Vaikka täällä jutut ovatkin painottuneet musahommiin (lukuunottamatta edellistä kappaletta), on pakko heittää matkustusvinkkejä heti lisää kesäreissun välietapista Wienistä. Vierailuajankohtana kaupungissa olisi kyllä esiintynyt Prince, Flogging Molly ja Midlake, mutta musayliannostus ja raha-aliannostus ajoivat meidät tutustumaan erilaisiin huveihin.

Oon mä juonu viinii Wienissä... (Oli tarkotus ajaa Suomeen Lyypekin kautta...)

Parin päivän pysähdys Itävallassa oli silkkaa sattumaa. Serbiasta lähtenyt yöjuna oli sen verran myöhässä, että juna Berliiniin ei onnistunutkaan, mutta yhtä sopivasti oli myöhässä juna Wieniin ja vaihdoimmekin lennosta seuraavaa kohdetta. Hostelli löytyi aseman mainoksen perusteella ihan Wienin päärautatieaseman ja shoppailukadun (Mariahilfer Str) vierestä, ja Westend City Hostellissa (Fügergasse 3) olikin halpoja ja hyviä huoneita vapaana. Lähibaari Birdcage (Stumpergasse 61) oli mukava pikkukahvila, jonka omistaja kertoi usein jatkavansa juhlia hostellin asukkaiden kanssa suljettujen ovien takana.

Yksi siisteimmistä huvipuistoista löytyi myös pienen googlettamisen jälkeen. Prateriin (U2-metrolinjan pysäkki Praterstern) ei ollutkaan tarjolla Suomen tyyliin päivärannekkeita, vaan jokaiseen laitteeseen pääsi kertamaksulla. Sisäänpääsymaksua ei ole vaan alueelle pääsee katselemaan ja kävelemään kuka tahansa ilmaiseksi. Kertamaksut laitteisiin liikkuivat kolmen ja 15 euron välillä, ja etukäteen ajattelin että rahaa tulisi menemään enemmän kuin normaalisti huvipuistossa.

Pikkukettinkien varassa, Näsinneulakorkeuksissa

Praterin laitteet olivat niin paljon hurjempia, että lopulta rahaa kului vähemmän kuin huvipuistorannekkeet maksavat Suomessa. Korkanpaikankammoiselle 117 metrin korkeudessa pyörivä keinukaruselli meinasi olla liikaa, mutta laatta ei lentänytkään, ja lopulta se oli hieno, pelkoja poistava kokemus. En silti mennyt uudestaan.

Muiksi lemppareiksi nousivat ulkoisesti Hurjakurua tai Koskiseikkailua muistuttanut Wildalpenbahn ja Extasy. Wildalpenbahn tosiaan näytti rauhallisemmalta vesiseikkailulta, mutta niin väärässä oltiin. Tuttu rinkulavaunu nousi hissillä korkeuksiin ja lähti valumaan rauhallisesti vesiliukumäkeä alas. Yhtäkkiä rinkula alkoi pyöriä tuhatta ja sataa, ja oli pakko pidellä kiinni kaksin käsin, ettei lentänyt pois laitteesta. Lopussa yllättäen tullut muutaman metrin äkkijyrkkä pudotus meinasi katkaista niskat, mutta henkiin jäätiin.

Extasy sen sijaan oli jo liikaa. 120 kilometrin tuntivauhtia pyörinyt laite oli jotain Hurvelin ja Breakdancen väliltä mutta hurjuudeltaan aivan omaa luokkaansa. Laite pyöri niin monesta eri kohdasta kuin saattoi - vaakatasossa, sivuttain ja pääalaspäin. Taustamusiikkina soi kaikkea Dizzee Rascalista Lady Gagaan ja Bomfunk MC'siin. En ole ehkä koskaan aiemmin toivonut huvipuistolaitteen lopettavan, enkä varmasti ollut ainoa, sillä kierroksemme jälkeen laite jouduttiin puhdistamaan oksennuksen vuoksi... Extasyn jälkeen oli lopetettava leikki kesken, ja luovutettava...

Praterista sai herkkupitsapaloja, jotka olisi kannattanut syödä vasta huvittelun jälkeen...

Huvipuiston lisäksi Wienistä löytyi mahtavia ostospaikkoja ja rafloja. Ihan ehdoton tsekkausvinkki löytyy läheltä Birdcagea, osoitteesta Kaiserstrasse 45. Xu's Cooking (Vegetasia II) on kasvisruokaravintola, jonka listat ovat täynnä "lihaa". Menusta löytyi ankat, kanat, naudat ja lampaat, mutta lihaa ei kuitenkaan tarjoiltu, vaan kaikki annokset oli tehty tofusta tai muusta kasviperäisestä ruoka-aineesta. Suurin osa annoksista oli vegaanisia, vaikka ovo-vegetaristisia ruokiakin listalla oli. Hintataso oli edullinen, ja ruokailulle (kolme pääruokaa + juomat + jälkiruoat) tuli hintaa yhteensä alle 30 euroa. Sapuska oli tajunnanräjäyttävää ja helposti parasta vegaanimättöä, jota olen ulkona syönyt.

Vegaanista "ankkaa" papuranskiksilla ja tulista "kanaa" sienikastikkeessa.

MELT! FESTIVAL, FERROPOLIS, SAKSA

Parin matkustusvälipäivän jälkeen hypättiin taas junaan, ja suunnattiin kohti Saksan Gräfenhainichenia.

13. Melt! Festival oli ulkomaan turneen päätös, ja ohjelmistonsa puolesta ehkä näistä odotetuin. Kelit suosivat jälleen vähän turhankin kanssa, mutta eipähän jouduttu tänä vuonna perumaan yhtään keikkaa myrskyn vuoksi, ja Moderat pääsi viimein valloittamaan päälavan. Bändeistä ainoastaan yksi (Dirty Projectors) peruutti tulonsa. Viime vuonna kritisoimani (festivaalin aikana tapahtuva) tiedotus oli ottanut askeleen eteenpäin. Koska lavajuontajia ei ollut vieläkään, muutoksista ilmoittivat muutamat valotaulut alueella, mikä luultavasti toimikin paremmin - ainakin saksaa osaamattoman festivaalivieraan näkökulmasta.

Leirintäalue täyttyi jo torstaina, joka oli vasta alkulämmittelypäivä. Telttailijoiden joukosta löytyi muutamat megapalviljonkikin, joissa tuli todistettua mm. laservalot ja ihminen ostoskärryissä surffaamassa muiden käsien päällä, mutta me tyydyttiin hengaan lähinnä omalla teltalla omalla kaveriporukalla, koska oli liian riskialtista lähteä seikkailemaan edes taskulampun kanssa. Ei aina muista, että etelämmässä voi olla todella todella pimeää öisin. Tai ainakin huonosti valaistuja leirintäalueita.

Päälavan avasi Midlake, mutta yleisö ei ollut vielä ehtinyt paikalle...

Mut päiväsaikaan olikin sitten tosi aurinkoista, ja festariördäyksen sijasta bändejähän me oltiin Saksaan lähdetty katsomaan. Vaikka niitä tuli erinäisten kommellusten takia nähtyä vähemmän kuin viime vuonna, saldo oli tänäkin vuonna eriskummallisen suuri. Kohokohdat Meltissä olivat melkein kohokohtia koko kesässä. Starttipäivänä perjantaina aurinko helotti betoniviidakkoon sillä lailla, että vain hullut poistuivat vähäisistä varjopaikoista katselemaan bändejä. Päälavalla eriskummallisissa asuissa riehunut saksalaisten lempibändi Bonaparte oli kerrassaan käsittämätön, mutta siitä huolimatta yhä useampi fani poistui edestä sivuvasemmalle, missä oli meneillään yleisön toimesta järjestetyt vesipistesuihkubileet. Itsekin oli pakko luovuttaa Too muchin jälkeen.

The Very Bestillä oli mukanaan tanssitytöt

Kasvihuonetta muistuttaneella Bench Gemini Stagella eivät kuumuusasiat olleet yhtään sen vilpoisempia - päinvastoin. Onhan se jo tarhassa opittu, miten kasvihuone toimii. The Very Bestin aikoihin lava muistutti jo saunaa, mutta vielä jaksettiin tanssia niin lavalla kuin yleisössäkin. Myöhemmin esiintynyttä Two Door Cinema Clubia olikin tullut katsomaan jo jokunen muukin, minkä kyllä huomasi. Vaikka välillä tuntuukin, että aineenvaihduntani on kiusallisen tehokas, tuolla keikalla hikoilu meni ihan överiks, ja saunan asteet lähentelivät varmaan lähelle tämän vuoden saunomisen MM-kisoja... Eipä oo ennen tai liiemmin tuon setin jälkeen kaulakin tihkunut pisaroita. Keikan jälkeen tuuperruin maahan, eikä auttanut ruoka tahi juoma, vaan heikotus oli vain kärsittävä tiehensä. Seuraavia intiaanikesiä silmällä pitäen saksalaiset voisivat aloittaa yleisön nesteytyksen muiden festareiden tapaan, ettei huomaamattaan joutuis tollaseen kondikseen.

Two Door Cinema Clubin keikka oli kuin 140-asteinen sauna

TDCC:n keikka sen sijaan oli hyvä ja ihan just sen arvoinen, ettei eturivistä voinut poistua ennen loppua. Mukana olleen kaverin mukaan se ei ihan täyttänyt odotuksia, mutta jos Tourist Historyn kaikki biisit kolahtaa, ei voi olla valittamista. Live-esiintymisen tuomaa lisäarvoa ei nyt niiiin valtavasti ollut, mutta kitarat kuulosti vielä kivemmalta kuin kotona levyltä. Ja kaverikin kai perusteli pettymyksen sillä, että keikalla näki (ei siis kuullut), kuinka nuoria jannuja ne vielä oli.

Myös settilista oli kuumahko

Myös Intro Zeltin soveltuvuus keikan tarkastelulle testattiin, mutta celsiukset eivät ainakaan vähentyneet suureksi osaksi umpinaisella telttalavalla, joka oli ahtautunut täyteen Yeasayer-faneja. Koska olin jo tyhjentänyt omat hikirauhaseni aiemmin, olin varmasti yleisön ainoa ihminen, joka ei valunut omaa suolaista eritettään, mutta ilokseni muiden hiki kosteutti ilmaa höyrysaunamaiseksi, jolloin ilmassa leijunut muiden hikihöyry kyllä tiivistyi iholleni - ettei sielläkään tarvinnut ihan kuivana katsella.

Yeasayerin settilista oli aikalailla sama kuin viikkoa aiemmin Serbiassa, mutta soundit eivät olleet yhtä kirkkaat. Keikka kuitenkin nousi samalle maagiselle tasolle, kun lopuksi kuultiin eräs live remix. Oli nimittäin käynyt niin, että Yeasayerit olivat törmänneet The Very Besteihin uimarannalla, ja siitä kuultiin seuraksena Ambling Alp (The Very Best Remix) livenä soitettuna. Edeltäneissä ja seuranneissa välispiikeissä kuultiin rakkaudentunnustuksia artistilta toiselle ja oltiin iloisia kun viimein tavattiin, ja pakkohan se on myöntää, että kahden erilailla samantyylisen bändin yhteistyö oli muistorikkaan hedelmällistä.

Mikähän tossa Meltissä on, kun siellä aina tapahtuu ainutlaatuisia asioita? Tai mistähän sekin johtuu, että toista vuotta peräkkäin festarin siistein biisikokemus on livenä esitetty remix? Niinku viime vuonna se Golden Cage.

Melt! Festival pidetään keskellä valtavia maansiirtokoneita.

Muita perjantain siisteyksiä olivat mm. Jónsi, The XX, Health, Delphic ja Foals. Keskimmäisistä ei oikein oo mitään sen kummempaa sanottavaa, mutta sekä Jónsi että Foalsit löivät halolla päähän. Etukäteen ajattelin että se islantilainen lasisilmähippi ei voisi toimia ilman bändikavereitaan, mutta olin väärässä. Ei sitten tippaakaan kiinnostaneet Do-albumin biisit kääntyivät hienoiksi sovituksiksi päälavalla, ja sulka-asussa heilunut inisijä oli sittenkin yhtä hyvä kuin aina ennenkin - eli liikuttavan upea.

Foalsikin veivasi mallikelpoisesti. Vähän liian myöhään soittanut bändi taisi olla perjantain pääesiintyjiä, ja olihan noita odotettukin - etenkin sen jälkeen kun viime vuonna tuli äkillinen peruutus ilman kunnon syytä. Jollen aivan väärin muista, tuolloin haluttiin keskittyä tulevan levyn tekoon. Taitaa menneisyys vituttaa viisikkoa edelleen, sillä lähes kaikki vanhat biisit oli sovitettu vähemmän väkivaltaisiksi, niin että ne kuulostivat enemmän kakkosalbumi Total Life Foreverin kappaleilta kuin biiseiltä, jotka olivat debyytin aikaan dance punk anthemeita. Valittamisen varaa ei kyllä jäänyt, sillä ainakin meikäläiseen uusi levy on juurtunut syvälle. Spanish Sahara nostatti vedet silmiin, eikä yhtään tuota huonompaa suoritusta voinutkaan odottaa bändiltä, joka lämmitteli itseään ja yleisöä soittamalla soundcheckissään Toolia ja Foo Fightersia.

Lauantain starttasi Exitissä yleisökadosta kärsinyt Jamaica. Kuten lupasimme, olimme tuoneet muutaman muunkin katsomaan bändiä, ja yleisö oli muutenkin runsaslukuisempi. Keikka ei oikeastaan eronnut edellisestä muun kuin biisijärjestyksen osalta, mutta hihitytti huomata, että meidät muistettiin Serbiasta, sillä kaksikon molemmat osapuolet moikkailivat meille lavalta :--)

Kuumuus ja uupumus eivät paljoa helpottaneet lauantainakaan, joten joitakuita keikkoja tuli tsekkailtua kauempaa kaikessa rauhassa. Esimerkiksi Holy Ghost! katsottiin kokonaan Bench Gemini Stagen rappusilta. Se kuulostikin yhdeltä parhaalta keikoilta, mutta bändille olisi toivonut myöhäisempää esiintymisslottia. Hold On ja muut hitit innostivat jalkojani tanssimaan, mutta väsynyt mieli vei valitettavasti voiton.

Ruokavinkkinä Meltistä valkosipulileivät<3 Maistuivat paremmalta kuin Holy Ghost!

Edellisenä iltana juhlia varjosti nestehukkahommat, eikä lauantaikaan fyysisten juttujen puolesta riemuvoitoksi noussut. Betoniportailla istuminen laukaisi jonkin hämärän alaselkäkrampin, josta en päässytkään eroon koskaan. (Lääkärilukijat, mistä voi johtua?? :-D) Ongelman ilmestymisen jälkeen kävelin kuin reumapotilas eikä lavalta toiselle ryntäily onnistunut niin kuin olisin halunnut. Ehkä koko kesän odotetuin keikkakokemuskin meni tavallaan plörinäksi. Aloin itkeä Darwin Deezin eturivissä, koska siinä sitä oltiin, mutta tanssiminen olisi sattunut niin paljon, että pystyin vain liikuttelemaan ylävartaloani typerän näköisesti.

Darwin taustajoukkoineen sen sijaan pisti jalalla koreasti. Keikka alkoi tanssi-introlla jota seurasi ihana Up in the Clouds. Koko festarin hienoin show oli yhdistelmä Darwinin parhaita biisejä ja parhaita koreografioita. My DNA:n, Constellationsin, Bad Dayn ja muiden välissä nähtiin Darwin Deezin versio Single Ladiesista sekä Youtube-tutut tanssit winter's splinter ja the spring dance, joista jälkimmäisen aikana yleisökin yltyi yhteistanssiin. Kun vielä kuultiin Radar Detector, oli yhteislaulupuolikin hoidettu. Yleisö oli haltioissaan, ja Darwin Deez olikin yksi festarin ainoista esiintyjistä, joka pakotettiin esittämään encore. Keikan jälkeen bändipaidat myyntiin loppuun muutamassa minuutissa ja ihmiset ryntäilivät selittämään tuntemattomille juuri koettua hurmosta. Me eksyttiin kiittämään keikasta ihan henkilökohtaisesti, ja pyydettiin Suomivisiittiä, mutta musta tuntuu, että Darwin sai vaan vähän erikoisen kuvan suomalaisista, joten pahoittelut kaikille, jos ne ei koskaan uskalla tulla Suomeen :--D

Ehkä maailman siistein jamppa eli Darwin Deez

Erinomaisten artistien kanssa rupattelu ei suinkaan jäänyt siihen, vaan matkalla seuraavalle lavalle meitä vastaan asteli Jamaican jätkät. Kohtaaminen oli vähintäänkin kesän siistein, kun ranskikset tuntuivat olevan enemmän innoissaan kuin me fanitytöt. Tehtiin siinä treffit vielä myöhemmälle Moderatin keikalla, mutta kuten arvata saattoi, eturivissä oli tunkua. Rupattelutuokio jätti kuitenkin niin hyvät fiilikset, että krampit unohtuivat hetkeksi, ja saatoin keskittyä taas musiikista nauttimiseen mm. Miike Snow'n, DJ Peten ja Joris Voornin muodossa.

Jamaican jäbät luulivat meitä serbialaisiksi (Parempaa kuvaa odotellessa...)

Loppuilta kuluikin päälavan tuntumassa. DJ Shadow ei syystä tai toisesta ollut ehtinyt ajoissa Ferropolikseen, joten odotellessamme vedimme taukojumppaa saksalaisille. Lopulta huippuohjaaja Chris Cunningham videospektaakkeleineen tupsahti lavalle ennen Shadow'ta, tosin silti aikataulussa lukeneeseen aikaan, sillä videojuttujen pystyttäminen ei käynyt yhtään sen nopeammin. Kävikin siis niin että Cunninghamin jälkeen esiintynyt DJ Shadow nappasi Moderatin paikan, ja ilta venyi melkein aamuun ennen kuin lauantain pääesiintyjät nähtiin lavalla.

Vaikka näinkin Moderatin kolmatta viikonloppua putkeen, Meltin keikkaa kannatti odottaa. Viime vuoden katkera peruutusmuisto korvattiin upealla keikalla, johon ottivat osaa myös levyllä vierailleet Dellé ja Paul St. Hilaire. Ilman vierailijoita keikka olisi ollut kopio edellisviikoista, mutta nyt Moderatin keikka päättyi ensimmäistä kertaa encoreen - ja päivä päättyi massiivisesti.

Muiden intiaanikesän festareiden tapaan, Meltissäkään ei oikein pystynyt nukkumaan niin pitkään kuin olisi halunnut. Yhtälö siitä, että bileet loppuivat auringon noustessa, ja että nukkuminen teltassa oli mahdotonta valoisaan aikaan, aiheuttivat silmäpusseja ja levotonta läpänheittoa. Parasta rentoutumista unettomalle oli Meltin uimaranta, sekä leirintäalueella että festarialueella. Krapulat huuhotutuivat saksalaisessa järvivedessä ennen alueelle valumista.

Ennen festarialueelle menoa saattoi "vilvoitella" biitsillä

Sunnuntaina oli ehkä kaikista väsynein fiilis. Ei kai ihme, kolmen festariviikonlopun ja yhtä monen huonosti nukutun yön jälkeen. Päivän eka, Kings of Convenience, aloitteli neljän maissa. Emme ehtineet paikalle ihan alkuun, mutta moni muu ehti, kuten alla oleva kuva todistaa. Erlend Øyen bändikokoonpano esiintyi valkoisissa puvuissa ja yleisö notkui mukana sunnuntaileppoisasti. Kuulevat korvat villiintyivät eniten Boat Behindista, mutta minulla soi seuraavat kaksi viikkoa päässä I'd Rather Dance With You, koska se nyt vaan oli niin ihana. Erska muuten otti ilon irti festarista itsekin, koska bongasin sen yksin jorailemasta Fred Falken, Broken Bellsin, Crookersin ja WhoMadeWhon keikoilta - ja muista satunnaisista paikoista.

Kings of Convenience keräsi päivän ensimmäiseksi esiintyjäksi yllättävän paljon yleisöä

Pitkä pätkä sunnuntaista menikin lähinnä tuolla tutulla penkki-kasvihuonelavalla, sillä tsekkasin kaikki lavalla esiintyneet artistit. Norjalaisten jälkeen lavalle saatiin ruotsalaista verta, kun Slagsmålsklubben pisti sunnuntain tanssiosuuden käyntiin. Vaikka musapuoli takasikin hyvän fiiliksen, keikasta jäi lähinnä mieleen oudot välispiikit, kun isoksi paisuneen lavaporukan keulahahmo puhui enemmän kuin soitti. Hän mm. halusi adoptoida koko yleisön, ja pyysi ihmisiä jättämään anomuksensa adoptiosta. On syytä epäillä, oliko bändi selvinpäin lavalla.

Seuraavana samalle lavalle astui remix-jumala Fred Falke. Tungosta keikalla ei juuri ollut (saattoi myös johtua Broken Bellsin osittaisesta päällekäisyydestä), mutta ilmeisesti Suomessa ainakin Falke on arvostettu mies, sillä suomalaisia kanssakatselijoita löytyi heti vierestä. Mitään omista suosikeista en kuullut, ja sen sijaan jätkä soitti KeShaa... Iloisin yllätys oli Florrien ilmestyminen lavalle muutaman biisin ajaksi, jolloin etenkin miespuolisen yleisönosan kamerat nousivat ilmaan ja kuola valui suupielistä...

Fred Falke oli ehkä isoimpia pettymyksiä festareilla

Väsyneet setit tuntuivat vaivaavaan Fredin lisäksi muitakin esiintyjiä. Broken Bellsistä jäi laimea kuva, mutta päätin antaa vielä Flow'ssa uuden mahdollisuuden. Sikäli kun Flow-raporttia ei ehkä tule, kerrotaan nyt ettei se sen parempi ollut sielläkään. Levyltä toki ihana. Falken jälkeen esiintyneet Riton ja Fake Blood soittivat molemmat tanssittavimmat megareivihittinsä, mutta jotain jäi uupumaan, eikä se puuttuva osa luultavasti ollut suinkaan artistien vika, vaan ajankohdan. Elektrokeikoilla aurinkoinen sunnuntai-ilta ei vain ole niin osuva hetki bilettää kuin sumuinen perjantaiyö... Yleisöä toki oli tanssimassa yllinkyllin, mutta sekin näytti vähän liian yrittämiseltä.

Niinpä lähdettiinkin Fake Bloodin jälkeen hieman tutkiskelemaan muiden lavojen meininkiä. Päälavalla veivasi viime vuonna Suomessa nähty Massive Attack, eikä (ikävä kyllä) keikka tarjonnut mitään lisää. Suurta osaa näytelleet taustavideot eivät olleet uudistuneet viime näkemästä, ja settilistakin oli vanha tuttu. Silti Massivet kyllä sopivat sunnuntai-illan esiintyjiksi paremmin kuin elektrojytä. Intro Zeltissä samaan aikaan soitteli ihana Black Mountain. Kaukaisten vuosikymmenien psykedeelinen rock yhdistettynä tän päivän post-johonkin, kuulosti oikeastaan juuri siltä, miltä kaiken olisi sinä iltana pitänyt kuulostaa. Mieheltä näyttäneen naisvokalistin ääni oli ihanan androgyyni, ja raskaat kikkailukitarat kutittelivat korvaa paljon mukavamammin kuin yliedustettu hilpeä elektro. Siltikään levoton mieli ei jaksanut katsoa keikkaa loppuun asti, koska siinä oli vaan bändi soittamassa. Taisi olla vähän liian kova lavameno tuolla Euroopassa, kun ei enää perusasiat riittäneet.

Huh ja hei, vielä oli tanssittavaakin ohjelmaa jäljellä, vaikka tyydyinkin itseasiassa katselemaan muiden tanssia. Crookers sai aikaan vielä isomman mellakan kuin Serbiassa. Ihmiset lentelivät käsien päällä, eikä turvamiehillä ollut puuttumista asiaan. Musiikkipuoli oli taattua Crookersia, ja on tosi iso sääli, etteivät italiaanot ole käyneet Suomessa. Keikan jälkeen areena oli täynnä eriskummallisia glowstickejä ja kenkiä. WhoMadeWho aiheutti lähes samanlaisen loppuhetken kaaoksen telttalavalla. Joka vuosi saksalaisfestarin yleisö tuntuu heittäytyvän hulluksi lähdön hetkellä. Viime vuonna järkkärit saivat irrotella kaiteisiin liimautuneita ihmisiä irti festarialueesta ja saattelemaan nätisti ulkopuolelle. En tiedä, miten kävi tänä vuonna, koska suuntasin kiireellä alueen ulkopuolelle Sleepless Floorille tsekkailemaan Ellen Allienia.... joka jäi kuitenkin väliin, koska siellä oli niin paljon jengiä...

Ovea päin käveleminen ei ole huono selitys, vaan Susanin tapauksessa vain totta.

Seuraavana aamuna lähdettiinkin jätkien ostamalla autolla kohti Rostockia, missä vietettiin päivä jos toinenkin fiilistellen saksalaisia halpiskauppoja ja Burger Kingiä. Maailman ankeimman lauttamatkakokemuksen jälkeen oli oikeesti ihan kiva päästä Suomeen, vaikka kyllä harmitti ihan saatanasti kun astu maankamaralle Vuosaaren satamassa. Näytti niin ankeelta. Kotonakin oli vähän tylsää, joten ex-temporeen alle vuorokauden rauhoittumisen jälkeen kutsui Muurame.

NAAMAT, MUURAME, SUOMI

Nyt lyökin sitten yllättäen tyhjää, kun yritän muistella tapahtunutta ilman muistiinpanoja. Lähtö oli sen verran yllättävä, että Muurameen saavuttaessa lavalle oli noussut jo ensimmäisen illan pääesiintyjä Eläkeläiset. Ei olisi tarvinnut edes juosta, että olisimme ehtineet nähdä vanhukset alusta asti, mutta kun parkkipaikalla hämeenlinnalaiset miehet tarjosivat jämsäläistä pitsaa, emme voineet kieltäytyä, joten jäipä sitten perjantain kaikki bändit näkemättä. Oli kuulemma raju meno ollut lavalla.

Perjantaista tuli silti yksi kesän mielenkiintoisimmista päivistä. Pienet mutta loppuunmyydyt festarit olivat täynnä sosiaalista ja avuliasta jengiä, joilla useimmilla oli monien vuosien kokemus Naamoista. Yleinen fiilis oli, että kaikki on kaikkien kavereita eli tervetuloa jengiin jos et oksenna päälle, eikä nuotiopiirirauhanrikkojia sitten katseltultaan hyvällä. Omasta mielestä se perjantain meno ei nyt niin älytöntä ollut, että olisi tarvinnut kellekään varoituksia jaella, mutta voi toki olla etten nähnyt kaikkea. Siellä leikattiin vasten tahtoa farkkumikroshortseja, kuseskeltiin kavereiden päälle, kaaduttiin kusireissulla, istuttiin piirissä pellolla ym. harmitonta. Viimeiset festarilähettiläät kömpivät nukkumaan siinä vaiheessa, kun muut olivat olleet hereillä jo tunteja.

Kuvasatoa perjantain alkupuolelta

Lauantaina heräsin illalla ehkä joskus yhdeksän maissa, tai siis silloin kun Folke Westside aloitti. Se jäikin lopulta ainoaksi nähdyksi keikaksi, koska Hidria Spacefolkia katsoin hetken selkä lavaan päin. Laatu korvasi kuitenkin määrän, eikä jäänyt harmittamaan tsekattujen keikkojen vähäisyys. Mun ennakko-oletukset kavereiden bändeistä yleensä on, että kaikki on paskaa. Se on sitten kivempi yllättyä iloisesti ja heittää muutama kehu sitä odottavalle frendille. No siis, tälläkin kertaa kävi niin, että yllätyin iloisesti. Lavakarismaa bändillä oli enemmän kuin monella kesän aikana nähdyllä kansainvälisellä yhtyeellä. Musiikki tavallaan sopi ja ei sopinut Naamoille. Folke Westsiden biisit eivät muistuttaneet ketään festarin muista esiintyjistä, mutta sekopäinen paatos istui silti maatilalle kuin läjä navetan lattialle. Joku yleisöstä huusi, että paras keikka ikinä. Mä sanoisin, että välispiikeissä on vielä miettimistä.

Etualan henkselimies on Folke Westsiden Juho-Eric Auvinen

Krapula oli kauhea, ja pelkkä ajatus rommikolasta oksetti, ja menin nukkumaan ennen ku vika bändi edes lopetti. Lauantaiyö kuulemma tuotti reissukavereilleni lähes tulkoon ikuisen porttikiellon Muurameen. Tosin siinä vaiheessa, kun kivi lentää päähän, on jo ehkä syytä rauhoittua. Naamat olivat kuitenkin erinomaiset festarit, joita voisin harkita jonain vuonna uudestaankin, jos enää riittää kunto. Ainakin kuukauden festariputki tässä iässä tuntuu jo v*tun rankalta. Tosin kuvissakin vilahdellut Susse jatkoi siitä vielä Puntala-rockiin.

You Get Me

2010-09-21T18:49:00.000+03:00

Kaveripiiristäni löytyy varmaankin poikkeuksellisen suuri määrä Seal-faneja, joten Facebookin feedi oli eilen tukossa Sealin ja Anna Erikssonin duettoon liittyvistä statuksista.

Seal – You Get Me - Feat. Anna Eriksson (Spotify)

Uutisointihan oli sellaista, että "voi että meidän oma Anna on päässyt duetoimaan maailman luokan tähden kanssa. Nyt on isot markkinat edessä ja Annakin on pian kansainvälinen julkkis!!", mutta todellisuus saattaa olla toinen. Wikipediasta tai Amazonista tai muualtakaan ei vielä löytynyt sen ttietoja levystä, mutta You Get Me:stä on tehty duettoversiot myös italialaisen ja espanjalaisen laulajattarien kanssa.

You Get Me feat. Mina: http://www.youtube.com/watch?v=Bn41go9ZZ0w
You Get Me feat. Concha Buika: http://www.youtube.com/watch?v=pZFUBVXclQU

Vaikuttaa siis enemmän kuin mahdolliselta, että tämä oli vain markkinointitemppu ja ainakin näissä maissa Anna Erikssonin ja Sealin duetto on korvattu eri versiolla. Odotan lisäinfoa levyn jenkki- ja brittipainoksista...

Eikä tässä vielä kaikki... Biisihän ei suinkaan ole Sealin oma, vaan lainabiisi ihanalta Teiturilta, jonka alkuperäinen versio on paljon parempi kuin mikään näistä versioista. Harmittaa jo valmiiksi, että färsaarelaisen säveltämä hieno biisi tunnetaan jatkossa Suomessa Erikssonin ja Sealin duettona, eikä kunnia löydä oikeaan osoitteeseen.

Spotify: Teitur – You Get Me

Mut Seal on ihana ja Kiss from a Rose niin helkkarin hyvä biisi ja harmittaa ettei upotettu kesäreissuun Sealin keikkaa niin kuin jossain vaiheessa suunniteltiinkin... Kesäreissusta puheenollen... matkakertomuksen toinen osa on lähes valmis!